Ennen kaikki oli huonommin – haastattelussa Symphony X

Progemetallin kantaisä Symphony X on ollut levy-yhtiöiden käänteinen unelma­bändi jo parinkymmenen vuoden ajan.

Musiikissa haikaillaan menneitä väsymiseen asti. Bändien vanhimmat levyt ovat aina niitä parhaita. Uusimmat tuotokset eivät voi mitenkään päästä samalle tasolle. Sounditkin olivat parempia ennen. Vinyylikoossa kansitaiteetkin näyttivät joltain.

Sitten on yhdysvaltalaisen Symphony X:n kaltaisia tapauksia. Bändejä, jotka elävät monella tapaa edelleen parhaita aikojaan. Myös bändin virtuoosimainen kitaristi Michael Romeo allekirjoittaa tämän, jopa kuulijoitaan laajemmassa mittakaavassa.

– Nykyään kaikki on todellakin paremmin, Romeo täräyttää heti kärkeen.

– Jos joku muusikko oikeasti ikävöi demojen tallentamista neliraiturille, biisien lähettelyä bändikavereille cd:llä tai vaikka analogista äänittämistä, antakaa palaa kaikessa rauhassa. Itse koen Symphony X:n mahdollisuuksien porttien auenneen vasta tämän vuosituhannen puolella.

Ensimmäinen sinfonia

Hieman yli parikymmentä vuotta sitten tilanne oli täysin toinen. Symphony X syntyi suoraan vastavirtaan aikana, jolloin 20-minuuttiset biisit, pitkät sooloilut ja ylipäänsä koko proge olivat käsitteenä lähes kuolleita. Oli 1990-luvun grungenkatkuinen aika.

– Maailma ei ollut ehkä yhtä pieni kuin nykyään, mutta en tiedä, olisiko koko Symphony X:ää syntynyt ilman japanilaista vetoapua, Romeo kertoo.

– Koko bändiä ei oikeastaan edes ollut, ennen kuin Tyynenmeren toisella puolella innostuttiin biiseistäni ja Zero Corporation nimisen lafkan tyypit kysyivät, onko minulla bändiä äänittämään biisejä.

– Tietenkin vastasin myöntävästi, vaikkei minulla mitään soittokavereita ollut! Se oli niitä hetkiä elämässä, kun tilaisuuteen on syöksyttävä päätä pahkaa. No, eihän siinä kauaa mennyt, kun onnistuin mahdottomassa tehtävässä ja löysin Yhdysvaltojen kaltaisesta kuolleesta progevaltakunnasta kavereita äänittelemään nimikkolevyämme… vai pitäisikö sanoa demokokoelmaamme.

Ensimmäinen Symphony X -kokopitkä onkin todellinen outolintu bändin tuotannossa. Mikinvarressa on sittemmin metallikartalta kadonnut Rod Tyler, ja biisit ovat muutenkin vain luonnoksia bändin todellisista eepoksista.

– En osaa lukea sitä oikeaksi levyksi, Romeo myöntää. – Se on kuin tilaustyö. Teet sen osoittaaksesi taitosi, etkä vielä näe kokonaiskuvaa, kun keskityt ennemmin kokoamaan parhaat ideasi ja tutustumaan uusiin soittokavereihisi. Ei sillä, pirun hyviä juttujahan siellä seassa on, ja jos en olisi niin innoissani uuden luomisesta, äänittäisin sen varmaan uusiksi.

Oli Rod Tylerista mitä mieltä tahansa, 90-luvun puolivälissä bändiin liittyneen Russell Allenin nimeen on lisätty ritarillinen etuliite ”Sir” ihan syystä. Romeokin jaksaa hehkuttaa miestä vielä parinkymmenen vuoden jälkeen.

– Voin sanoa tuumaakaan liioittelematta, että Russell yllättää minut edelleen joka kerta, kun äänitämme. Siinä on laulaja, joka löysi jo ensimmäisillä levyillämme aina uusia aloja ja raspeja äänestään, eikä tämä ole muuttunut miksikään. Rod oli hyvä laulaja ja mukava äijä, mutta ei hän lopulta ollut edes itse varma, tykkäsikö musiikistamme.

– Jos sattuma japanilaisten kanssa oli Symphony X:n alkutaipaleen ensimmäinen askel ja sopimus InsideOutin kanssa toinen, voin edelleen kutsua Russellia hyvällä omatunnolla lottovoitoksi.

Yhdeksäs sinfonia

Romeo ei osaa ajatella, että Symphony X on jo parikymmentä vuotta vanha bändi. Siinä missä jatkuvuudesta ei ollut 90-luvun puolivälissä tietoakaan, sama kokoonpano on puhaltanut yhteen hiileen lähes koko bändin historian ajan.

– Juju piilee siinä, että olemme aina samalla sivulla sen suhteen, miten Symphony X toimii. Kenellekään ei ole epäselvää, miten levymme syntyvät, miten paljon kiertelemme, kuka on vastuussa mistäkin tai miten suurta osaa elämissämme Symphony X näyttelee. Kun kommunikaatio pelaa ja aaltopituudet osuvat oikeaan, voimme keskittyä itse asiaan. Se on kuin avioliitto, kitaristi hymähtää.

Yhdeksännen albumin ilmestyttyä useimpien bändien kohdalla puhutaan jo hieman väsyneemmästä vaiheesta uraa. Symphony X:n tapauksessa Underworld on yksi joukon parhaista levytyksistä. Ellei peräti paras.
Kun kuvailen levyä monipuoliseksi ja nälkäiseksi kokonaisuudeksi, jonka jokainen kappale seisoo omilla jaloillaan edellisen Iconoclast -albumin massiivisuuden sijaan, Romeo innostuu toden teolla.

– Olemme tehneet musiikkia konseptiin ja konsepteja musiikkiin, hän aloittaa.

– Nyt päätimme… etsiä tasapainoa ja säveltää jokaisesta kappaleesta täydellinen oma yksilönsä. Underworldiä on mahdotonta kuvailla yhden, kahden tai edes kolmen kappaleen voimin. Voi olla kornia sanoa näin, mutta levy kokoaa yhteen kaikki Symphony X:n puolet kimurantista raskaudesta melodisuuteen.

Kolmas sinfonia

Tänä päivänä on enemmän sääntö kuin poikkeus, että uutta Symphony X -luomusta varrotaan neljä tai viisi vuotta. Vielä 90-luvun lopulla bändi puski levyjä ulos lähes vuosittain, mutta Romeo ei suostu myöntämään luovuuden ehtyneen sittemmin.

– Onhan minussa vähän perfektionistin vikaa, mies myöntää. – Tämä johtuu vain siitä, että haluan tehdä parhaan mahdollisen albumin. Ja vaikka emme joudukaan enää tänä päivänä selittelemään itseämme samalla tavalla kuin vaikkapa parin ensimmäisen levymme aikoihin, emme suostu kangistumaan kaavoihin tai menemään aidan matalimmasta kohdasta.

Symphony X ei todellakaan ollut mikään levy-yhtiöiden unelma aikana, jolloin The Divine Wings of Tragedy (1997) julkaistiin. Levy sisälsi pitkiä kitara- ja synasooloja sekä parikymmenminuuttisia biisejä ja taisteli oikeastaan kaikkea sitä vastaan, mitä rockin 90-luku edusti.

– Muutamakin levy-yhtiö sanoi suoraan, että kitarasoolo on kuollut ja tällaisella musiikilla ei ole tulevaisuutta. Totta kai ymmärsin sen. Elettiin metallin etsikkoaikaa, ja vielä tuolloin levymyyntikin oli sellaista bisnestä, että saatoit mennä todella isosti syteen tai saveen. Onneksi oli olemassa InsideOutin kaltainen lafka, joka antoi meille vapaat kädet.

– Tietenkin tästä kaikesta voi löytää ironiaakin. Kun listataan 90-luvun loppupuolella julkaistuja levyjä, suurin osa metallin ja rockin klassikoista on rajoja rikkoneita tapauksia. Mutta tiesinkö The Divine Wings of Tragedyä tehdessämme, että olemme rakentamassa muurinmurtajaa? En tietenkään. Halusimme vain tehdä juuri sellaista musiikkia, josta itse pidimme.

Uusi vuosituhat helpotti yhtyeen työtapoja suuresti.

– Saatoimme julkaista muutamia levyjä aika lyhyellä aikavälillä 90-luvun puolella, mutta niiden tekeminen oli ihan vääränlaisen työn ja tuskan takana. Kun säveltää musiikkia, jonka metallisimmista ja sinfonisimmista ääripäistä muodostuu monisataraitainen eepos, sen kanssa on saatava askarrella ilman studionauhojen teippailua. Ellei sitten ole Mozart ja kirjoita vain paperille päässään soivaa musiikkia!

Kymmenes sinfonia?

Symphony X on siis kuin kotonaan nykyaikaisemman äänitystekniikan, digitalisoitumisen ja pilvipalveluiden keskellä. Mutta mikä tekee kaikesta helpompaa, saattaa muodostua myös kaksiteräiseksi miekaksi.

– En voi kieltää, ettenkö olisi antanut joskus hankalampien äänityskeinojen takia periksi. Joku saattaisi kutsua sitä perfektionismista irtipäästämiseksi, itse taas luonnehdin sitä keskeneräisten luomusten julkistamiseksi ulkomusiikillisista syistä. Voin sanoa täysin rehellisesti, että Underworldin kaltaista kolossaalista levyä ei olisi ikinä syntynyt edes viisitoista vuotta sitten.

– Julkaisen ehdottomasti ennemmin yhden mielestäni täydellisen albumin kerran viidessä vuodessa kuin kolme ikuisesti takaraivossa tykyttävää keskeneräistä kokonaisuutta kuudessa. Ehkä me jatkamme edelleen omaa kapinaamme, Romeo nauraa.

Romeo myöntää, että luovuus kulkee toisinaan julkaisumahdollisuuksia nopeammin, ja näin ollen läheskään kaikki syntynyt musiikki ei päädy julkaistuksi, vaikka levy-yhtiöiltä saattaisi nykyään löytyä siihen kiinnostustakin.

– Siinähän se koko ironia piileekin, hän hymähtää. – Siinä missä meidän piti 90-luvulla perustella itseämme ja tekemisiämme jatkuvasti, jopa ylipuhua levy-yhtiöitä julkaisemaan jotain heidän mielestään älytöntä, nykyään meitä yllytetään julkaisemaan Iconoclastin kaltaisia yli 80-minuuttisia levytyksiä ja suorastaan rukoillaan, että keksisimme omituisia erikoisversioita.

– Kuin kiitokseksi tästä mahdollisuudesta julkaisemme levyjä kaksi kertaa hitaammin kuin monet muut bändit ja rakennamme niiden kaikkia yksityiskohtia viimeiseen asti. Jos eläisimme vielä 90-luvun puoliväliä, levy-yhtiöt kiittelisivät varmaan kädestä pitäen, ettemme vaivaisi heitä useammin kuin kerran viidessä vuodessa, Romeo naurahtaa.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 7/2015.