Maanantai. Tuo keikkapäivistä parhain. Tämä on tainnut tulla sanottua ennenkin? Jo toisena maanantaina peräkkäin suunnaksi oli otettava Nosturi, ja tällä kertaa siihen oli enemmän syytä kuin viikkoa aiemmin.
The Dillinger Escape Planin Option Paralysis on vuoden paras albumi, ja kyseessä on yksi tämän hetken hulluimmista livebändeistä.
Ennen kotimaisten lämppärien lavalle kipuamista oli aika napata kuulumisia The Dillinger Escape Planin vokalistilta, Greg Puciatolta.
– Olemme olleet tien päällä oikeastaan koko vuoden. Aloitimme jo ennen kuin Option Paralysis ilmestyi. Juuri nyt kesken oleva Euroopan-kiertue on kestänyt jo kuutisen viikkoa, ja on pakko myöntää, että tämä alkaa näkyä fyysisestikin. Itseltäni on tosin hajonnut vasta yksi kylkiluu. Noin muuten tuntuu, että kaikki haluaisivat vain nukkua keikkojen ohella!
Heti perään Greg kaivaa esille bändin mustan kirjan. Kyseessä on lista kaikista niistä vammoista, joita bändin jäsenet ovat vuosien varrella saaneet. Neljän koetun The Dillinger Escape Plan -keikan aikana saadut mustelmat ja ruhjeet alkavat tuntua tyttömäisiltä listaa katsoessa.
– Joskus tuntuu, että luita on katkeillut enemmän kuin niitä on meissä kaikissa yhteensä! Muutaman kerran on ollut hauskaa yskiä verta yleisöön päin laulaessaan ja nauttia jollain sairaalla tavalla tilanteesta. Oma suosikkivammani on silti tämä vasemman käteni nimetön, joka ei toimi enää ollenkaan, Greg naureskelee elotonta sormeaan heilutellessaan.
Maaliskuun Infernon haastattelussa kitaristi Ben Weinman ehti epäillä, kykeneekö bändi edes soittamaan kaikkia Option Paralysisin kappaleita livenä. Kaiken sävellyshurmoksen keskellä bändi oli nimittäin onnistunut säveltämään niin vaikeita kappaleita, ettei niiden soittaminen suju edes heiltä itseltään ihan noin vain.
– Olemme viimein saavuttaneet sellaisen tilanteen, jossa voimme oikeasti valikoida biisejä levyiltämme sen sijaan, että vain soittaisimme ne kaikki sopivimmat. Nyt seteissä on mukana jopa suvantoja!
– Ennen vedimme vain täysiä 45–60 minuuttia ja olimme täysin hajalla joka keikkamme jälkeen. Uskoisin Benin olleen epäileväinen lähinnä joidenkin nopeimpien kappaleiden ja piano-osuuksien suhteen. Keikat ovat kuitenkin kehittäneet Beniä paljon myös kosketinsoittajana. Mielestäni keikkamme ovat nyt paljon enemmän näköisiämme kuin ennen.
Kyseessä on todellakin bändi, joka tuntuu antavan peruskeikoillaan 150 prosenttia itsestään, ja jos kohdalle sattuu se huono päivä, The Dillinger Escape Plan puskee eteenpäin ”vain” sadan prosentin teholla. Yleisönedustajana on toisinaan vaikeaa käsittää, miten bändi kykenee tähän vuosi toisensa perään.
– Onhan se vaikeampaa nyt kolmekymppisenä kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Kiertueet ovat joskus väsyttäviä, mutta lavalla se kaikki unohtuu. Olen kehittänyt jonkin omituisen riippuvaisuuden siihen adrenaliiniryöppyyn, jonka kohtaan joka kerta keikoilla. Kanssakäyminen yleisön kanssa ja kaikki se energia on jotain, mitä ilman en osaa elää.
Kaiken tämän keskellä The Dillinger Escape Plan tuntuu kuitenkin onnekkaalta bändiltä, ainakin jos sitä vertaa yhtyeen kanssa kiertäneeseen The Oceaniin, joka joutui jonkin aikaa sitten Madridissa ryöstön kohteeksi ja menetti tämän seurauksena yli 6000 euroa merchandise-rahojaan.
– Tuo on yksi paskamaisimmista jutuista, mitä olen kuullut tapahtuneen millekään bändille ikinä! The Oceanin tyypit olivat jo vähällä vetäytyä koko kiertueelta tuon seurauksena, mutta he päättivät kuitenkin jatkaa. Asioilla ei ehkä ole mitään yhteyttä, mutta en voi kuvitella sitä vitutuksen määrää, joka syntyy, kun antaa ilta toisensa perään kaikkensa lavalla ja kiitokseksi tästä paikalliset ryöstävät sinut puille paljaille. Varkaat ovat pohjasakkaa.
Tämän lausunnon jälkeen rupattelu jatkui vielä viimeaikaisten keikkakokemusten jakamisella, minkä jälkeen oli aika rientää tarkistamaan, onko ensimmäinen lämppäri Nothing More to Eat mistään kotoisin. No, Suomesta bändi tulee, mutta muusta en menisi takuuseen.
Keikan aikana saatiin kuulla sen verran sekametelisoppamaista rynnimistä jossain hardcoren, metalcoren, punkin, äärimetallin ja jopa nu-metallin välimaastossa, ettei lopulta oikeastaan tiennyt, mitä bändistä pitäisi ajatella.
Suurinta viihdettä Nothing More to Eat tarjosi kahdella vokalistillaan, joista ensimmäinen piti huolen pääasiassa matalista kurnutuksista ja toinen korkeista rääkymisistä. Lienee parempi tarkistaa levyltä, mistä Nothing More to Eatissa on kyse. Nyt se jätti mielikuvan kaikkien pohjoisamerikkalaisten musiikinlajien yhdistelmästä.
Vaikkei ensimmäinen lämppäri ollut mikään ikimuistoinen tapaus, se jäi sentään mieleen. Samaa ei voi sanoa Deathbedistä. Kai ne siellä lavalla jonkinlaista hardcore-sukuista meteliä soittelivat, mutta riffin riffiä tai yhtäkään elettä keikasta ei jäänyt käteen. Seuraava!
Juuri ennen The Dillinger Escape Planin keikan alkamista yleisö vaikutti vielä harvalukuiselta ja hiljaiselta. Välittömästi bändin lavalle syöksymisen jälkeen ja Farewell, Mona Lisan käynnistyttyä alkoi kuitenkin puolitoistatuntinen kaaos sekä lavalla että sen edessä. Valtavan puristuksen ohella käynnissä oli heti hillitön pitti.
Lavalla osoitettiin heti kärkeen, ettei Nosturin tarvitse tyytyä ”vain” 100-prosenttiseen DEP-keikkaan. Bändin jäsenet eivät tälläkään kertaa pysyneet paikoillaan hetkeäkään.
Greg Puciato oli oikeassa settilistan suhteen. Mainitun Option Paralysisin aloituskappaleen ohella Fix Your Face, Sunshine the Werewolf, Panasonic Youth, 43% Burnt ja kumppanit ovat totta kai täydellisiä livebiisejä, mutta polveilevammat Widower, Black Bubblegum ja Mouth of Ghosts olivat vähintään yhtä tärkeitä osia kaaoksen polkua.
Ei voi kuin ihmetellä kaikkea sitä energiaa, joka vallitsi sekä lavalla että yleisössä hetkeltä tuntuneen keikan aikana. Vaikka elettiin maanantaita, allekirjoittaneellekin jäi muistoksi lukuisia pieniä haavereita. Viimeistään Sunshine the Werewolfin aikana, Gregin ilmaannuttua keskelle pittiä, jäi naamaan se näkyvin muisto mikkitelineen osuttua keskelle naamaria hienoin tuloksin.
Aiemmin Greg ehti mainita, kuinka The Dillinger Escape Planilla on kotimaassaan aina jonkin syytteen käsittely kesken, johtuen juurikin keikkojen luonteesta. Kun näki Nosturissa lähes kaikki bändin jäsenet yleisön joukossa, kitaristien kiipeilevän lavarakenteissa, soiton taukoamatta, ja yleisön daivailemassa suoraan lattiaan, bändin vaarallisuus ei jäänyt epäselväksi. Tämän saattoi lukea jälleen myös järkkärien kasvoilta. Toisin sanoen, juuri parempaa alkua viikolle ei olisi keikan muodossa voinut toivoa!
The Dillinger Escape Planin settilista:
Farewell, Mona Lisa
Fix Your Face
Milk Lizard
Room Full of Eyes
Chinese Whispers
Sugar Coated Sour
Gold Teeth on a Bum
Widower
Black Bubblegum
Good Neighbor
Lurch, Sunshine the Werewolf
Mouth of Ghosts
Panasonic Youth
43% Burnt
Teksti: Aki Nuopponen Kuvat: Susanna Torsti