Thomas Corpse (kuvassa oikealla) kertoo, että Jess and the Ancient Ones syntyi kyllästymisestä. Rankoissa metallibändeissä kuten Deathchainissä nuoruutensa viettänyt kitaristi-biisintekijä lämpeni vuosien mittaan ajatukselle rockimman musiikin soittamisesta, kun pelkkä metalli ei enää jaksanut viehättää.
Uusi maailma avautui joskus viime vuosikymmenellä, kun Corpse tuli lainanneeksi ystävältään erään amerikkalaisen kulttiklassikon.
– Kuulin Roky Ericksonin Evil Onen ja tykästyin siihen. Sukelsin sen kautta syvälle menneiden aikojen musiikkiin. Samalla innostuin kitaransoitosta uudestaan, mutta eri tavalla kuin ennen, Tommi Hoffréninakin tunnettu muusikko kertoo.
Kun Thomas Corpse perusti Jess and the Ancient Onesin vuonna 2010, se ei ollut mikään pieni askel. Hän oli tarttunut aikoinaan kitaraan Iron Maidenin Somewhere in Timesta innostuneena, opetellut soittamaan Black Sabbathia ja harpannut sitten suoraan Slayerin, Sepulturan ja Morbid Angelin julmiin rankaisuriffeihin. Niin tehokas kitarakoulu kuin se olikin, moni asia, jota Jess and the Ancient Onesin musiikissa tarvitaan, jäi rytäkässä opettelematta.
– Perinteinen bluespohjainen soitto jäi väliin, Corpse kiteyttää. – Sen vuoksi mun kitaransoitto kuulostaa Ancient Onesin ekalla levyllä vielä jäykältä. Tatsi ei ollut hallussa.
Metallimenneisyys oli muutenkin läsnä yhtyeen vuonna 2012 ilmestyneellä nimettömällä ensialbumilla. Kappaleiden rakenteissa ja kitarastemmoissa oli selkeitä vaikutteita musiikin heviltä laidalta. Samaan aikaan bändin luotsi teki uusia aluevaltauksia, jotka jättivät jäljen hänen musiikkiinsa.
– Rakastuin uudelleen kitaran soittamiseen. Kunnon bluesin, jazz- ja surfjuttujen, garagerockin ja psykedelian opetteleminen oli mieluisa haaste. Ja se prosessi on yhä käynnissä.
Prosessin toinen vaihe oli vuoden 2015 Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes, jolla Jess and the Ancient Ones kuulosti tyylitajuisemmalta ja kypsemmältä kuin debyytillään.
Matka jatkuu edelleen. Bändin kolmannen albumin The Horse and Other Weird Talesin ilmestyessä havaitaan, että mitä kauemmas Jess and the Ancient Ones porskuttaa, sitä useampi kuusikielisen kurittaja hukkuu matkalla.
– Alussa meillä oli kolme kitaristia ja sen myötä kunnolla stemmoja. Tokalla levyllä kitaristeja oli enää kaksi. Nyt on yksi. Seuraavalla levyllä ei varmaan ole enää yhtään, Corpse ynnää.
Kitaristien väheneminen ei ole laskenut yhtyeen tehoja – pikemminkin päinvastoin. The Horse and Other Weird Talesillä savolainen sixties-yhtye esittäytyy groovaavampana, dynaamisempana ja autenttisempana kuin koskaan.
– Tämä on hyvä suunta, Corpse sanoo. – Näin musiikki ei käy ahtaaksi.
Kuolema, todellisuus, tietoisuus
The Horse and Other Weird Talesillä on muutakin kuin soittoa ja laulua. Sillä pääsevät ääneen edesmenneet brittiläiset filosofit Alan Watts ja Gerald Heard sekä kirjailija Aldous Huxley.
Corpse kertoo diggailleensa hyviä puhesampleja melkein yhtä kauan kuin musiikkia.
– Iron Maidenin Live After Death -livelevyn puhesamplet ja Entombedin Hellraiser-lainaukset kuulostivat aikoinaan hienoilta. Mutta ei se riitä, että joku on siistinkuuloista. Olen yrittänyt etsiä Ancient Onesin levyille puhejuttuja, jotka mätsäisivät musiikin ja kappaleen teeman kanssa.
Kyse ei tosiaan ole puheesta puheen vuoksi: aiheet ovat painavia ja paikoin kiistanalaisiakin. Watts puhuu Return to Hallucinatessä ihmisen ja luonnon yhteydestä sekä egon ohi pääsemisestä. AA-kerhon toisena perustajanakin tunnettu Heard puolestaan tarinoi muuten instrumentaalisessa Radio Aquariusissa LDS-tripistään ja sen herättämistä ajatuksista. Huxley, jonka The Doors of Perception -teoksesta The Doors aikoinaan poimi nimensä, pääsee asianmukaisesti ääneen avausbiisi Death Is the Doorsissa.
Albumin viimeisessä kappaleessa sanailee John Lennonin ampunut Mark Chapman. Julkisuustyrkyn murhamiehen esille nostaminen tuntuu hivenen epäeettiseltä, mutta Thomas Corpsella on sille perustelu.
– Anyway the Minds Flow käsittelee sitä, miten spontaaneihin ajatuksiin pitäisi suhtautua. Chapman on hyvä esimerkki siitä, että joitain ajatuksia olisi hyvä suodattaa pois.
Wattsia, Heardiä ja Huxleya kiinnosti todellisuuden ja tietoisuuden tarkastelu. Millaisten sanoitusteemojen kautta nämä kolme ansioitunutta ajattelijaa ovat löytäneet paikkansa The Horse and Other Weird Talesiltä?
Corpse pohjustaa sanomalla, että joskus aiheen huomaa vasta, kun sanoitus on valmis.
– Alkuaikoina kirjoitin pitkän kaavan mukaan, eli sanoituksen valmistuminen saattoi kestää tosi kauan. Nykyisin kirjoitan nopeammin, teen sellaista puoliautomaatiotekstiä kynällä paperille. Homma saattaa valmistua yhdellä istumalla.
Hän jatkaa huomanneensa kirjoittaneensa paljon kuolemasta. Siihen nivoutuvat myös Wattsin, Huxleyn ja Heardin pohdinnot.
– Joku helvetin obsessio minulla kai on kuolemaan. Olen vähän romantisoinutkin sitä. En pidä kuolemaa pelottavana enkä lohduttomana vaan jopa lohdullisena asiana. Kuolemaa voi ajatella monella tavalla – Alan Wattsia mukaillen vaikka niin, että mitäpä jos ihminen vain näkee vuosikymmenten mittaista unta ja kuolema onkin vain unesta heräämistä.
Samaa todellisuuden ja tietoisuuden luonnetta kyseenalaistavaa ideaa ovat pyöritelleet muutkin. ”Tämä on vain unta, ja pian minä herään”, kirjoitti itsemurhaviestiinsä Per Yngve Ohlin, joka muistetaan metallikuvioissa Mayhem-laulaja Deadinä.
– Ne ovat mielenkiintoisia ajatuksia. Mutta on varmaan parempi olla tietämättä, mitä kuolema on.
Rakkaudesta itseen ja elämään
The Horse and Other Weird Talesiä kuunnellessa voi puhua yhtä hyvin elämästä, sillä elävyyttä Jess and the Ancient Ones sillä tavoittelee. Kahdentoista tuuman vinyylille juuri sopivan mittaisen albumin yhdeksän biisiä on äänitetty pitkälti livenä.
– Livepohjaisesti me ollaan aina tehty, mutta ei koskaan ennen näin livenä. Miksi me ei kuulostettaisi levyllä siltä miltä livenä? Nykyään tulee kuunneltua paljon sikstarikamaa, ja siitähän kuulee, että se on livenä levylle väännettyä. Inhimillinen tekijä kuuluu.
Ja mikä onkaan leimallista elämälle ja inhimillisyydelle? Virheet tietenkin.
– Olen kyllästynyt ylituottamiseen ja kaikenlaisiin kitaratuplauksiin sun muihin. Parhaat mahdolliset otot levylle vaan, skräbät ja skröböt saivat jäädä mukaan. No, jos joku soitti puoli biisiä vääriä ääniä, niin eihän sellaista tietenkään voinut käyttää. Mutta kyllä musiikissa saa kuulua, millainen soittaja kukin on äänityspäivänä ollut.
The Horse and Other Weird Tales on pakattu tyylitajuisiin kansiin. Etukannessa on esoteeris-psykedeelinen kuvakollaasi.
– Meikäläinenhän sen teki, Corpse tunnustaa. – Olen ihan saatanan huono piirtäjä. Hyvä, etten saanut kuviksesta ehtoja, ja ympyrä ei taitu harpin kanssakaan. Mutta siitäkään huolimatta en tällä kertaa halunnut vaihtaa kahtasataa meiliä ulkopuolisen kansitaiteilijan kanssa. Joskus on tosi vaikea selittää toiselle, mitä ajattelee. Me pystytään tekemään itsekin asioita, joista on ennen maksettu muille.
Jess and the Ancient Onesin päämiehen ei tarvinnut ryhtyä piirtämään. Maailma on täynnä valmiita kuvia, ne täytyy vain löytää.
– Kirpputoreja tulee koluttua muutenkin, ja tällä kertaa etsin vaatteiden lisäksi kuvitusta kappaleisiin. Ostelin sopivia kirjoja, saksin niitä ja liimasin kuvat kartongille kollaasityöksi. Aluksi ahdisti, että ei helevetti, tästä tulee kunnon häpeä ja kaikki nauravat meille. Mutta hyvä siitä tuli. DIY-meiningillä saa tehtyä itsensä näköistä jälkeä.
Pitkä musiikillinen matka metallista psykedeeliseen ja bluesahtavaan garagerockiin. Vaihtoehtoisia tapoja ajatella elämää, todellisuutta ja kuolemaa. Tee se itse -taidetta. Voiko tästä kaikesta kiteyttää Jess and The Ancient Onesin sanoman? Jos voi, se tuntuisi liittyvän jotenkin kehitykseen.
Thomas Corpse uskoo, että voi. Viesti on positiivinen.
– Se on voimaannuttava ja kannustava sanoma rohkeudesta ja itsetutkiskelusta. Ihmisen pitää uskaltaa olla kuka on ja tehdä sitä mitä oikeasti haluaa. Täytyy uskaltaa rakastaa itseään. Saattaa olla mahdollista olla jotakin muutakin kuin sitä, mitä juuri nyt on.
Julkaistu Infernossa 11/2017.