Jästipään jättimäinen elämä – haastattelussa Geoff Tate

Geoff Tate on kokenut pian 65 ikävuotensa aikana asioita monen ihmisen edestä. 30 vuotta ja muutama progemetallin klassikkoalbumi Queensrÿchen kanssa ovat vain yksi osa Taten elämää ja tekoja. Mutta mitä Tate onkaan tehnyt, se on tehty itsepäisesti, mikä on luonut miehelle kiistanalaisen maineen. 

17.02.2024

Voiko jo se tapa, jolla haastattelua järjestellään, kuvastaa muusikkoa, jonka kanssa olisi tarkoitus keskustella? Queensrÿchesta, Operation: Mindcrime -yhtyeestä ja soolotuotannostaan tunnetun Geoff Taten kohdalla voi. 

Yhteyshenkilö kertoo Taten soittavan jossain kohtaa torstai-iltaa. Tarkkaa aikaa ei saada selville. Tate soittaa sitten kun hänelle parhaiten sopii, mikä istuu laulajalegendan persoonaan hyvin. 

Puhelin kuitenkin soi. Taten täydellisen kuiva huumori pulpahtelee pintaan heti puhelun alussa, kun totean hänen täyttävän ensi tammikuussa 65 vuotta ja utelen, miltä tämä komea virstanpylväs hänestä tuntuu. 

– En osaa sanoa, koska en ole kokenut sitä vielä, Tate naurahtaa Irlannista käsin. Linja on aluksi heikko kuin vanhoina lankapuhelinaikoina, mutta jotenkin sekin sopii tilanteeseen täydellisesti. 

– Olen miettinyt ikääni paljon viime aikoina. 65 tuntuu tärkeältä iältä. Se on ikä, josta tulee mielikuva eläköitymisestä. Minusta ei vain tunnu siltä, että olisin vielä eläkeiässä. En tiedä yhtään mitä tekisin, jos lopettaisin levyjen tekemisen, kiertämisen ja laulamisen. Tämä ei ole minulle työtä josta eläköityä vaan elämäntapa. 

Mitään syytä eläköitymiseen ei olekaan. Ei ainakaan, jos peilaillaan asiaa hänen lauluäänensä kautta. Tate laulaa nyt kenties paremmin kuin koskaan, eikä hänen äänensä kuulaus tai kirkkaus ole kärsinyt vuosirenkaista. 

– Tein jo nuorena kaupat paholaisen kanssa ja sain häneltä tämän äänen sieluani vastaan, Tate lohkaisee jälleen ja naurahtaa, ettei hänen huumoriaan pidä ottaa liian vakavasti. 

– Lauluääntäni voi verrata vaikka kuntoiluun. Siis siihen, että ääneni on pysynyt hyvänä, koska olen käyttänyt sitä läpi elämäni jatkuvasti ja samalla treenannut sitä. Olen koko ajan kiertueella ja teen tietynlaisia harjoitteita pitääkseni huolta äänestäni. Ilman ääntäni en voisi tehdä sitä mistä välitän eniten. 

Herättävä muutos 

Aluksi kyynisen oloiselta vaikuttanut Tate alkaa rentoutua, kun keskustelu kääntyy vuoteen 2012, tarkalleen ottaen niihin hetkiin, kun hänet erotettiin Queensrÿche-yhtyeestä kolmen vuosikymmenen jälkeen. 

– Se oli koko elämäni suurin ja merkittävin muutos, sitä ei voi kiistää, laulaja myöntää suoraan. 

– Olin ollut koko ikäni bändeissä. Kuulunut musiikillisiin yhteisöihin. Yhtäkkiä olin yksin. Minusta tuli tavallaan sooloartisti. En sano, että jouduin aloittamaan kaiken alusta, mutta en todellakaan voinut tuudittautua siihen, että nimeni tunnistetaan, keikoilleni löydetään heti tai että voin vain luottaa vanhan musiikin vetovoimaan. 

– En ollut enää Queensrÿchen laulaja, ja minun oli vain keksittävä itseni uudelleen, alettava rakentaa nimeä, kierrettävä kiertue toisensa perään ja toivottava, että uusi musiikki löytää ihmiset. 

Queensrÿche-uransa jälkipyykin ja vuosikausia kestäneen oikeudenkäynnin suhteen Tate on vaitonaisempi. Hän letkauttaa kuin puolihuolimattomasti, että kyse oli kuin mistä tahansa avioerosta: kitkerien asioiden piti vain tapahtua. 

– Kyse oli isoista periaatteellisista asioista, mutta myös pakollisesta välienselvittelystä. Luottamuksia oli rikottu ja pettymyksiä aiheutettu, eikä kukaan varmasti suhtaudu asioihin siinä tilanteessa selkeästi. 

– Koin että Queensrÿchen perintö oli osa minua. Bändin tyypit kokivat samoin. Emme olleet enää lainkaan samalla aallolla. Puhuimme toisillemme muttemme kuunnelleet. Se kaikki tuntuu nyt todella etäiseltä, tavallaan, mutta olen yhä sitä mieltä, että Queensrÿche-nimen käyttöoikeuden jakaminen hetkeksi oli tuolloin tarpeellista. 

Suuressa muutoksessa piilee aina myös mahdollisuuksia, kuten Tate sai pian Queensrÿchen jälkeen huomata. 

– Huomasin ajattelevani aika pian, että minun olisi pitänyt lopettaa bändissä jo kymmenen vuotta aiemmin. Tunsin olevani vapaa. Minulla on aina ollut hyvin vahva mielikuva siitä, millaista musiikkia haluan tehdä ja millaisia lyriikoita kirjoittaa. Queensrÿchen loppuaikoina olimme ajautuneet niin erillemme toisistamme, että teimme eräänlaisia kompromissilevyjä. Ne olivat hyviä albumeja, kyllä, mutta eivät enää edustaneet minua täysin. 

– Olin vapaa myös musiikkibisneksen sykleistä. Minun ei tarvinnut enää miettiä sitä tyypillistä kiertue–levy-kierrettä, johon olin jo vähän turtunut. En ollut enää kiinni vanhanaikaisissa levytyssopimuksissa, jotka eivät todellakaan olleet kovin edullisia muusikoille. Siinä mielessä alusta aloittaminen ei ollut lainkaan hassumpaa. 

Aivan heti Tate ei kuitenkaan päästänyt irti, edes Queensrÿchen nimestä. Hän teki bändin nimellä vielä yhden albumin, Frequency Unknownin (2013), joka julkaistiin samaan aikaan kuin toinen Queensrÿche julkaisi nimikkolevynsä. 

Tate kiistää, että kyse olisi ollut nokittelusta Todd La Torren kanssa jatkaneiden ex-bändikaverien suuntaan. 

– En ole kuunnellut levyä muutamaan vuoteen, lukuun ottamatta sitä, kun esitin muutamia sen kappaleita, hän aloittaa. 

– Se oli hauska albumi tehdä, koska työskentelin niin erilaisten ja ennen kaikkea uusien ihmisten kanssa. Levyllä soittaa muutamia suosikkikitaristejani, mikä valoi minuun uudenlaista inspiraatiota kirjoittaa musiikkia ja lyriikoita. Vaikka matkan varrella oli sotkuja kuten epäonnistunut miksaus, levystä tuli eräänlainen Queensrÿche-joutsenlauluni. 

– Frequency Unknown oli minulle pakollinen juttu. Se oli yhtä aikaa loppu ja alku. Sen tekemisen aikana hahmotin yhä vahvemmin, mitä haluan musiikillani tehdä. Sikäli se oli hyvin itsekäs mutta tarpeellinen projekti. 

Mitään ei pakoteta 

Mietteliäs Tate kertoo ajatelleensa Queensrÿche-pestinsä loppuvaiheissa muusikkouttaan eräänlaisena urana. 

Hän sanoo päästäneensä tästä ajatuksesta irti kunnolla 2010-luvun edetessä, kun musiikki ja kiertueet eivät olleet enää sellaista rutiinia kuin ennen. Laulaja alkoi nauttia enemmän itse matkasta. 

– Olen tehnyt elämäni aikana ratkaisuja, jotka ovat olleet täysin päinvastaisia kuin vaistoni on sanonut. Olen esimerkiksi pistänyt nimeni sopimuksiin, jotka ovat edustaneet juuri sitä, että musiikki on kasvuun tähtäävää bisnestä ja uraa. 

– Queensrÿche-aikoihin annoimme levy-yhtiön valita singlejä ja tehdä liiankin suoria ehdotuksia taiteellisten ratkaisujen suhteen. Joskus me jopa hyväksyimme niitä. Se tuntui sopivalta silloin, mutta kun Queensrÿche päättyi osaltani, päätin että teen loppuelämäni asioita vaistolla, taiteellisesta kulmasta. 

Tavallaan ensimmäinen osoitus omanarvontunnosta ja määrätietoisuudesta oli Kings & Thieves, Taten sooloalbumi joka ilmestyi vielä vuonna 2012. 

Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Tate teki albumia omalla nimellään. Hän oli julkaissut kymmenen vuotta aiemmin nimeään kantaneen albumin, mutta tuolloin kyseessä oli ennemmin elektronisesti kokeileva levy kuin jotain, mille Tate haki jatkuvuutta. 

– En ole koskaan halunnut ajatella genrejä, tai edes sitä, kuinka mitäkin musiikkia ”kuuluu” laulaa. Laulanhan myös metallia kaikkea muuta kuin konservatiivisesti, Tate sanoo. 

– Se on pätenyt Queensrÿchessa, mutta myös soololevyilläni – oikein korostetusti, koska niiden kohdalla en ole todellakaan miettinyt, millaista musiikkia teen. Olen vain tehnyt musiikkia. Ja laulanut sitä. Jos joku tulee ihmettelemään, että eihän tätä kappaletta voi laulaa tällä tyylillä, se vain lisää bensaa luovuuteni liekkeihin. 

Seuraava askel bänditoiminnan ja oman vision ehdottoman toteuttamisen eteen oli Operation: Mindcrime, tunnetuimman Queensrÿche-albumin mukaan nimetty yhtye, jonka kanssa Tate on työstänyt kolme albumia. 

The Key (2015), Resurrection (2016) ja The New Reality (2017) julkaistiin nopeassa tahdissa. Samaan aikaan Operation: Mindcrimessa on soittanut Taten lisäksi peräti 18 jäsentä, mikä vain alleviivaa laulajan nykyistä tapaa työskennellä. 

– Minulta on kysytty, mitä proge tai progressiivinen metalli merkitsee minulle. Olen vastannut puolivakavasti termien tarkoittavan sitä, että musiikki on eräänlainen matka, joka ei pääty ikinä. 

– Tiedän tätä nykyä vahvemmin kuin koskaan millainen soundini on. Jotta saan visioni toteutumaan, minun on löydettävä sitä varten oikeat muusikot. En lähde tekemään albumia siten, että minulla on siitä jonkinlainen näkemys, joka sitten toteutetaan vähän sinnepäin pysyvällä kokoonpanolla ja puoliksi pakotetusti. 

– Samasta syystä emme ole julkaisseet uutta albumia vähään aikaan. En halua tehdä mitään puolivillaisesti. Tai pitää kiinni jostain säännöstä, että levyjä pitää tulla kerran kahdessa vuodessa. Sitten kun saan inspiraation ja idean, teemme albumin, tai vaikka kaksi. Tai voi olla, ettei sellaista aikaa enää tule. 

Tuotannollinen merkittäviä teoksia 

Tate myöntää hyväksyneensä paitsi sen, että hänet tullaan muistamaan ennen kaikkea Queensrÿche-laulajana, myös sen, ettei hän tule enää tekemään niin suuria levyjä kuin Rage for Order (1986), Operation: Mindcrime (1988) ja Empire (1990). 

Hän onkin heittänyt viime vuosina runsaasti keikkoja, joilla näitä klassikoita soitetaan kokonaisuudessaan.

– Näiden albumien kohdalla on ymmärrettävä, että vaikka olimme rohkeita tehdessämme genrevapaita konseptilevyjä, ne eivät olisi saaneet sellaista tunnustusta myöhemmin, Tate toteaa.

– Tarkoitan sitä, että nuo albumit ovat vahvasti aikaansa sidottuja. Operation: Mindcrime olisi vahva teos, vaikka se olisi julkaistu vuonna 1995, mutta 80-luvun lopulla me olimme juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja oikealla asialla. Sen vuoksi meitä kutsutaan nyt pioneereiksi ja rajojen rikkojiksi, ei jonkinlaiseksi pienen piirin kulttibändiksi.

– En usko, että kukaan meistä hahmotti levyjen merkitystä niiden ilmestyessä. Päinvastoin. Me vain teimme kaikkea mihin mielikuvituksemme venyi. Jotenkin kaikesta siitä vain syntyi jotain, mitä kutsutaan nyt klassikkoalbumeiksi.

Muistellessaan mainittujen albumien kunnianhimoisten teemojen syntyä Tate hymähtää olleensa noihin aikoihin nuori idealisti, joka meni tutkimuksissaan todella syvälle, jos kiinnostui jostain asiasta.

Samalla hän muistuttaa, etteivät varsinkaan Operation: Mindcrimen tai Empiren teemat ole vanhentuneet vuosikymmenten aikana lainkaan. Korruptio, fanatismi, terrorismi, päihde- ja mielenterveysongelmat sekä muut nykymaailman vitsaukset eivät ole ainakaan vähentyneet viimeisen 30 vuoden aikana.

– Kirjoitimme asioista, joista ei olisi välttämättä saanut kirjoittaa, mutta aivan kuten tänäkin päivänä, halusin tarttua aiheeseen, saattaa sen muotoon, joka herättää ajatuksia, ja herätellä kuulijoita hieman.

– Totta puhuakseni ajattelin aikoinaan, että kuulijakuntamme kasvaessa tulisi vastaan raja, jolla saisimme kuulla kunniamme, kun sorkimme arkaluontoisia asioita. Niin ei käynyt. Olisin mieluusti väitellyt näistä aiheista vaikka lehdistön tai jonkun muun tahon kanssa, mutta ehkäpä osuin oikeaan, kun niin ei tapahtunut.

Taten huumorintaju pääsee taas pilkahtamaan, kun hän pääsee kertomaan, mitkä ovat hänen mielestään miehen pitkän uran aliarvostetuimmat levyt.

– Ne kaikki ovat aliarvostettuja, Tate naurahtaa, pitää merkitsevän pitkän hiljaisuuden ja jatkaa.

– En ole koskaan julkaissut mitään, mistä olisin ollut epävarma. Joskus tekemäni musiikki on ymmärretty ja joskus ei. Kummassakin tapauksessa kyse on taiteesta, jonka on ollut tarpeellista päästä ulos juuri siinä muodossa. Siksi unohdetuimmatkin levyni ovat minulle tärkeitä. Ne kaikki ovat hyviä teoksia.

– Tiedän kyllä, että tietyt 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun levymme eivät ole kovin pidettyjä. Niiden sanottiin olevan liian vanhanaikaisia, liian moderneja, liian tuotettuja tai liian kotikutoisia. Riippuen keneltä kysyttiin. Ehkäpä odotukset ovat pitkäaikaisen bändin väistämätön kirous. En ole antanut niiden vaikuttaa mihinkään.

Väsymätön ja utelias

Julkaistuaan levyjä 40 vuoden ajan Tate on nähnyt monet musiikkialan murrokset. Hän on elänyt läpi vinyyli-, kasetti-, cd- ja striimausaikakausien, mutta kokenut ne vieläpä erikokoisissa bändeissä ja projekteissa.

– Kun nettipiratismi alkoi, minusta tuli hyvin kyyninen sen suhteen, mitä levymyynnille tulee tapahtumaan. Ihmisen on vaikeaa palata maksamaan jostain, mikä tarjotaan hänelle ilmaiseksi. En usko liioittelevani jos sanon, että me musiikintekijät olemme menettäneet 80 prosenttia tuloistamme, mitä tulee musiikin julkaisemiseen ja myyntiin. Kuvittele, että puhuisimme autoteollisuudesta tai tietokonealasta. Vastaavassa tilanteessa päättäjät olisivat rynnänneet auttamaan ja kompensoimaan. Mutta kulttuuria? Ehei.

– Meidän piti keksiä koko elämäntapamme uudelleen. Juuri nyt olen tilanteessa, että minun on julkaistava musiikkiani mahdollisimman itsenäisesti ja kierrettävä lähes vuoden ympäri, jos aion tulla toimeen. Nautinko tästä kaikesta? Tietyllä tavalla kyllä. Mutta sen pitäisi olla oma valintani eikä epäreilun maailman luoma pakko.

Tate korostaa, että nykyaikaisella julkaisusysteemilläkin olisi täydet mahdollisuudet olla reilu ja tasapuolinen taiteilijoita kohtaan, mutta syystä tai toisesta reilua järjestelmää ei haluta toteuttaa.

– Ahneus on yksi ihmiskunnan suurimmista syövistä. Se määrittää meitä olentoina ja on aina tehnyt niin, laulaja toteaa selvästi kiihtyen ja jatkaa, että harva on valmis jakamaan vaurauttaan.

– Olen miettinyt tuhansia kertoja, miksi teen tätä yhä. Syy on se, ettei valinta ole minun. Olen syntynyt taiteilijaksi, muusikoksi, lyyrikoksi ja laulajaksi. Se on sitä mitä olen. En voi lopettaa ja tehdä muuta. Lisäksi minusta löytyy se ärsyttävä puoli, että mitä enemmän minua yritetään estellä, sitä itsepäisemmin taistelen vastaan.

Omapäisenä ihmisenä Tate todellakin tunnetaan. Monet ovat jopa nimenneet hänet suoranaiseksi mulkuksi, koska hän on aina tiennyt mitä haluaa, tehnyt juuri mielensä mukaan, ollut taiteessaan ehdoton ja kaikessa suorasanainen.

– En kiistä, ettenkö olisi ollut yhden tai parikin kertaa ihan tarkoituksella aika pisteliäs saadakseni aikaan reaktioita, jotka vievät asioita johonkin suuntaan. Mutta miksi en olisi? Tate kysyy.

– En olisi tässä, jos olisin antanut muiden pompotella minua tai kertoa, miten asiat tulee tehdä. Et voisi kuunnella kaikkia niitä tunnustettuja levyjä, joilla olen ollut mukana, jos olisin ja olisimme bändinä tanssineet muiden pillien mukaan. En ole koskaan vahingoittanut toiminnnallani muita, mutta olen saavuttanut unelmia.

Tate myöntää olevansa kokemuksiinsa todella tyytyväinen. Hän kutsuu niitä ”jättimäiseksi elämäksi”. Sen aikana laulaja on vieraillut lukemattomissa maissa ja käynyt elämää muuttaneita keskusteluja lukuisten ihmisten kanssa ympäri maailman. Hänellä on vaimo, neljä tytärtä, hienoja lapsenlapsia ja yleensäkin enemmän kuin hän sanoo ansainneensa.

Laulaja naurahtaa, että aikoo pitää kiinni tavoitteestaan vierailla yhtä monessa maassa kuin hänellä on vuosirenkaita, mutta hän malttaa kokeilla myös kokonaan uusia asioita – tänä vuonna muun muassa Raskasta joulua -konsertteja.

– En edes tiedä, tulenko enää julkaisemaan albumeita. Se riippuu monista asioista, Tate sanoo salaperäisesti ja tarkentaa, että hänellä on jo nyt kiertueita buukattuna parille seuraavallekin vuodelle.

– Vaimoni sanoo aina, että minun pitäisi hidastaa tahtiani hieman, mutta mitä minä sitten tekisin? Olen liian utelias. Mietipä. Jos saan tarjouksen tulla laulamaan joululaulujen metalliversioita Suomeen, niin miten siitä voisi kieltäytyä? Ajatus on niin hulvattoman hieno, etten keksi syytä, miksen tarttuisi siihen suurella kiinnostuksella. 

Julkaistu Infernossa 10/2023.

Lisää luettavaa