”Jos lähdetään duunaamaan pizzaa, niin tuskin siinä kermavaahtoa tarvitaan!” – haastattelussa Finntroll

Finntroll on kasvattanut suomuisia ja karvaisia peikonkorviaan vuodesta 1997. Ilkikurinen, äkäinen ja arvaamaton helsinkiläisbändi juhlii pian neljännesvuosisadan mittaista taivalta, mutta vuosirenkaiden kertyminen ei tarkoita Finntrollin tapauksessa rauhoittumista tai seestymistä. Tästä toimii väkevänä todistuskappaleena pitkän odotuksen jälkeen ilmestyvä yhtyeen seitsemäs studioalbumi Vredesvävd.

Finntroll.
Kuva: Henry Söderlund

Betonihelvetti nimeltä Tikkurila kylpee paahtavassa auringossa. Kulttuurin tyyssijan – kirjaston – liepeiltä löytyy kuitenkin paahteelta suojaavia puskia, ja tänäkin kesäisenä perjantaina niiden varjoista kurkistelee reilusti elämää nähneitä, hyvässä laitamyötäisessä olevia röllimäisiä hahmoja. 

Infernon tietojen mukaan näiltä kulmilta pitäisi löytyä myös toisenlaisten varjojen mailla vaeltavia peikkoja. Ei menekään kuin hetki, kun jostakin aseman suunnasta ilmestyy kaksi pirteää herrasmiestä. Burzum- ja Festerday-paitoihin – ja ylipäänsä mustaan – sonnustautuneet, melkein kiireestä kantapäähän tatuoidut kaverukset tottelevat nimiä Henri ”Trollhorn” Sorvali ja Mathias ”Vreth” Lillmåns. Ensin mainittu on isoa soitinarsenaalia hallitseva Finntrollin pääsäveltäjä ja toinen taas saman etnometalliyhtyeen (”etnometalli on ihan osuva termi, folkmetalli ei niinkään”) solisti. 

Haastattelupaikaksi sovitun kirjakammion ovella seisoo vartija. Metallinpaljastinta ei tarvita, stevarin katse on sen verran läpitunkeva. Virkapukuisen hahmon tekemän nopean tilannekatsauksen lopputulema näyttää onneksi olevan se, että pieni joukkomme ei kuulu siihen riskiryhmään, joka suunnittelee kirjarivistöjen väleihin virtsaamista tai kallisarvoisten niteiden kähveltämistä. 

Matkamme kohti kirjaston uumenissa sijaitsevaa syrjäistä kolkkaa saa siis jatkua keskeytyksettä, ja kohta Finntroll-muusikoiden ynnä Infernon edustajan ja muun maailman välissä on kaiken taakseen sulkeva jykevä ovi. 

– Meillä on selitys!

Huudahduksesta vastaa Henri Sorvali. Samalla hän hymyilee, ja niin tekee myös Mathias Lillmåns.

Multi-instrumentalisti viittaa tietenkin siihen, että Finntrollin edellisen Blodsvept-studioalbumin ilmestymisestä on vierähtänyt reilusti yli seitsemän vuotta.

– Niin, meillä on todellakin selitys. Täytyy vain miettiä hetken verran, mistä suunnasta tätä varsin monisyistä vyyhtiä lähtisi purkamaan.

Lillmåns päättää aloittaa.

– Kyllähän jo Blodsveptin julkaisun aikoihin oli selvää, että seuraava levy ilmestyy vasta pitkän ajan kuluttua. Mutta yli seitsemän vuotta… No, emme me sitä tienneet.

– Lähdimme Blodsvept-rundille keväällä 2013 ja reissasimme maailmalla puolisentoista vuotta. Kiertueen jälkeen, siis jossakin vaiheessa vuonna 2014, aikomuksenamme oli katsoa ensimmäisiä tuoreita aihioita, mutta sellaisia ei kuitenkaan pahemmin ollut. Ja jos jotakin oli, emme olleet kollektiivina tyytyväisiä materiaaliin.

Puheenvuoro siirtyy Sorvalille.

– Punainen lanka oli kieltämättä pahemman kerran kadoksissa ja meiltä kaikilta tuntui tulevan enintään ”ihan kivoja” ideoita. Monet yhteiset aihiomme toivat ainakin minun mieleeni jonkinlaisen keskitempoisen ja väsähtäneen Metallican, mutta ilman tarpeeksi mielenkiintoisia koukkuja. Pohdiskelin itsekseni myös sitä, miten ihmeessä tällaiseen kamaan saa upotettua niitä hulluja trollisyntikoita, jotka ovat perinteisesti määrittäneet bändin soundia hyvinkin paljon. Joka tapauksessa oli selvää, ettei tällainen musiikillinen suunta ollut lainkaan sitä, mihin itse halusin viedä Finntrollia.

– En tietenkään vertaa meitä musiikillisesti Metallicaan, mutta sanon silti tämän verran: Ride the Lightning oli – ja on – ihan kusipäisen kova kiekko millä tahansa mittapuulla, ja siinä on myös vaaraa ja räkää verrattuna Master of Puppetsiin, joka oli jo melkein liiankin täydellinen. Meni joitakin vuosia, ja sitten ilmestyivät Load ja Reload. Nehän olivat hirveitä järkytyksiä, enkä halua Finntroll-fanien joutuvan kokemaan mitään vastaavaa. Hah hah!

Ajan rattaat jatkoivat pyörimistään, mutta tarpeeksi hyviksi katsottuja kappaleita ei edelleenkään syntynyt.

– Ei se aluksi huolestuttanut. Olen tehnyt elämäni aikana hirveän nivaskan kappaleita ja tottunut siihen, että joskus ideat napsahtavat kohdilleen ja toisinaan taas eivät, Sorvali sanoo.

– Jos pitäisi valita kaikkein onnistunein yksittäinen kappale, niin se olisi varmaan toisen yhtyeeni Moonsorrow’n Jotunheim. Biisi kestää yli yhdeksäntoista minuuttia, mutta siellä ei ole yhtään turhaa osaa. Ihan joka päivä ei kuitenkaan synny uutta Jotunheimiä.

Hypätäänpä hetkeksi Moonsorrow’n tarjoamalle aasinsillalle, sillä se johtaa suoraan Finntrollin maailmaan.

– Moonsorrow’n edellinen levy Jumalten aika ilmestyi keväällä 2016, ja sen tekemisessä oli ihan helvetinmoinen urakka. Biisit pyörivät taukoamatta päässä, enkä pystynyt projektin edetessä enää nukkumaan kunnolla. Moonsorrow’sta diggaava vaimoni huomauttikin jossakin vaiheessa, ettei hän pysty varmaankaan koskaan kuuntelemaan valmista Jumalten aikaa, sillä niissä sadoissa demoversioissa on ollut jo ihan tarpeeksi… Kova duuni ei onneksi mennyt hukkaan, sillä kokonaisuutena Jumalten aika on luultavasti paras albumi, jota olen koskaan ollut tekemässä. En vaihtaisi siltä edelleenkään nuottiakaan, Sorvali toteaa.

– Kun Jumalten aika viimein valmistui, oma fiilikseni oli suunnilleen sellainen, etten halua koskea kitaraan enää ikinä. Suunnaton musiikkinörtti kun olen – minun elämänihän on pitkälti sitä, että kusen ja syljen nuotteja –, niin jotakin aiheeseen liittyvää piti silti tehdä, ja päätinkin opetella miksaamaan. Siinä kului sitten vuoden päivät niin, että treenasin miksaushommia joka ilta himassani olevassa audiohuoneessa. Jossakin vaiheessa kömmin sänkyyn ja luin aiheeseen liittyvää ammattikirjallisuutta kunnes nukahdin. Seuraavana aamuna lähdin päivätöihin – siis pelifirmaan tekemään musaa –, ja tulin sieltä taas kotiin harjoittelemaan miksaamista. Pikkuhiljaa aloin ottaa ensimmäisiä testiasiakkaita, mutta siinä vaiheessa työstäminen oli tietenkin hidasta ja yhden levyn miksaamisessa saattoi mennä kaksikin kuukautta. Ei siinä ehtinyt paljon uusia Finntroll-biisejä miettiä.

Sorvali pitää pienen tauon. 

– Niin, ja syntyihän meidän perheeseen kolmas lapsikin!

Sukset ristissä

Palataan ajassa hieman taaksepäin. Kun Blodsvept-maailmankiertueelta kotiutuneille muusikoille selvisi, ettei uuden pitkäsoiton tekeminen juurikaan etene, Finntroll-miehistö päätti muistella menneitä saavutuksia. Ja mikäpä oli muistellessa, kun yhtyeen vuonna 2004 ilmestynyt merkkiteos Nattfödd sattui täyttämään tasavuosia.

– Päätimme tehdä Nattfödd-juhlakiertueen ja palata uuden levyn äärelle vasta sen jälkeen. Lopulta rundi venyi paljon suunniteltua pidemmäksi ja menimme myös Etelä-Amerikkaan, Japaniin ja vaikka minne. Lisäksi esimerkiksi ranskalaiset olivat jostakin syystä aivan pähkinöinä ja teimme siellä paljon loppuunmyytyjä keikkoja. Henkilökohtaisesti Nattfödd-synttärikiertue nosti mieleen paljon mukavia juttuja, sillä minähän liityin bändiin vuonna 2006 ja siihen aikaan yhtye oli alkuperäisellä Nattfödd-rundilla. Albumi tuli siis tutuksi jo Finntroll-pestin alkumetreillä ja sitä oli mukava muistella myös vuosina 2014–2015, Lillmåns sanoo.

– Se taas ei ollut niin mukavaa, että uutta musiikkia ei syntynyt Nattfödd-juhlistuksen jälkeenkään. Tai ainakaan mitään sellaista, jonka kaikki yhtyeen jäsenet olisivat ottaneet avosylin vastaan.

Ja niin viikot taas vierivät. Ja kuukaudet. Ja vuodet.

– Lopullinen herätyskello soi vasta kesällä 2019. Meillä oli silloin muutamia festareita Euroopassa, ja jengi tuli kyselemään, milloin Finntroll tekee comebackin… Että ei hemmetti, osa porukasta tosiaan luulee, että me on suunnilleen hajottu, Lillmåns puuskahtaa.

– Puhuin sitten Henrin kanssa [viime vuoden] elokuussa ja totesimme yhteen ääneen, että meillä ei enää ole vaihtoehtoja, vaan Finntrollin on julkaistava uusi levy vuoden 2020 aikana. Ja jos ei julkaista, niin sitten saamme tyytyä suosiolla siihen, että yhtye soittaa jatkossa festareiden sivulavalla iltapäivällä Trollhammarenin, eikä sekään kiinnosta juuri ketään.

– Pistin saman tien viestiä Century Medialle ja pyysin heiltä deadlinea. Levy-yhtiön kaverit vastasivat, että jos albumin masterversio on valmis toukokuun alussa, niin homma on hallinnassa.

Matkassa oli pieni mutta: Finntrollilla ei ollut loppukesällä 2019 albumillista levytettävää materiaalia. Ei sinne päinkään. 

– Meillä oli katsottuna ehkä viisi aihiota, mutta yksikään niistä ei ollut tajuntaa räjäyttävän kova. Käsissä oli maksimissaan puolikas keskinkertainen levy. Piti siis alkaa toden teolla säveltämään – taas kerran. No, ei mennyt kovinkaan kauan, kun yhtyeen kollektiiviset musiikilliset sukset olivat aika lailla ristissä, Sorvali naurahtaa.

– Finntrollin homma meni vuosien ajan niin, että minulta tai joltain muulta tuli aihio, joka sitten perseraiskattiin koko porukan kesken. Jätkät heittivät nytkin ideoita kehiin, ja kommentoin heille entiseen tyyliin, että tästä saa vieläkin kovemman, kun nostetaan tempoa kolmekymmentä prosenttia ja fiksataan melodiaa hieman tuohon suuntaan. Muut olivat kuitenkin sitä mieltä, ettei aihioita saa käpälöidä. Huomautin heille, että mehän on tehty musaa samalla tavalla parikymmentä vuotta. Että mistä nyt kiikastaa? Se ei koskaan täysin selvinnyt.

– Niin, niistä tempoista… Kuten jo aikaisemmin totesin, niin ainakin minulle oli selvää, ettei tämä meidän comebacklevy – hah hah! – voi koostua jostakin löysästä mid tempo -jammailusta. Minua vituttaa yli kaiken sellaiset keski-ikäiset ”me tässä vähän skulataan rokkia” -bändit. Totta kai mekin ollaan keski-ikäisiä, mutta ei sen silti tarvitse kuulua. Katso vaikka Mardukia tai Impaled Nazarenea! Näyttääkö ja kuulostaako Mika vitun Luttinen laiskanpulskealta ja iän myötä seestyneeltä kaverilta? Ei todellakaan. Luttinen on viisikymppinen perkeleen kiukkuinen ja karismaattinen äijä, joka runnoo menemään naama norsunvitulla eikä pienimmästäkään löystymisestä ole mitään tietoa. Siihen suuntaan minä halusin Finntrollin menevän. Ja haluan jatkossakin.

Nopeampaa kamaa

Oli tullut lopullisten päätösten aika. Sävellykselliset sukset saattoivat olla ristissä, mutta levyn masterin oli silti määrä olla valmiina reilun puolen vuoden kuluttua.

– Sanoin Mathiakselle, että vaihtoehtoja ei nyt ole. Että minun on pakko vetää helvetinmoinen musantekomode päälle ja tykittää uusia biisejä, kelpaavat ne yhtyeen muille herroille tai eivät. Duunasinkin saman tien Grenars väg -kappaleen raakaversion ja lähetin sen Mathiakselle. Että kelpaako tämä, jatketaanko eteenpäin? Olimme kireän aikataulun vuoksi sopineet, että pistän kaikki ideat ensimmäiseksi Mathiakselle, sillä hänen oli tarkoitus toimia eräänlaisena levyn tuottajana ja päällepäsmärinä, joka pitää kokonaisuutta kasassa, Sorvali sanoo.

– Mathiakselta tuli joitakin parannusehdotuksia – ”voisiko tämän kohdan komppia vielä katsoa?” ja niin edelleen – ja viilasin Grenars vägiä niiden mukaan. Kun muutokset oli tehty, Mathias pisti aihion muiden [mainittujen lisäksi basisti Sami ”Tundra” Uusitalo, kitaristit Samuli ”Skrymer” Ponsimaa ja Mikael ”Routa” Karlbom, kosketinsoittaja Aleksi ”Virta” Virta ja rumpali Heikki ”Mörkö” Saari) kuultavaksi. Että millaisia ajatuksia tämä herättää. Grenars väg sai vihreää valoa, ja päätimme buukata studion saman tien. Ajatuksena oli uppoutua Sonic Pumpin uumeniin helmikuun lopulla.

Vredesvävd-nimen myöhemmin saanut Finntrollin seitsemäs studioalbumi alkoi toden teolla hahmottua.

– Meillä oli kiire, eikä tällaisessa tilanteessa voinut… no, fiilistellä ja kokeilla. Homma meni niin, että mietin biisit valmiiksi päässäni ja kirjoitin niistä sitten nuotit. Materiaalin tekeminen nopeutui todella paljon, kun minun ei tarvinnut testata, toimisikohan tällainen ja tällainen juttu. Tietenkin kappaleen lopullinen onnistuminen paljastuu joka kerta vasta nauhoitus- tai jopa miksausvaiheessa, mutta tällä kerralla ideana oli välttää kaikenlaisia epämääräisiä yrityksiä ja erehdyksiä.

Sitten syntyivät kappaleet Att döda med en sten ja Myren.

– Jos Grenars väg tarjosi ensimmäiset avaimet levyn umpisolmujen avaamiseen, niin tämä seuraava biisikaksikko oli ihan yhtä tärkeä. Lähetin aihiot Mathiakselle ja huomautin taas kerran, että jos nämä eivät kelpaa sinulle tai muulle yhtyeelle, meidän on pakko perua studio. Että aika loppuu yksinkertaisesti kesken.

– Minulla ei siis ollut mitään paineita digata materiaalista, naurahtaa laulaja ja jatkaa:

– Onneksi Att döda med en stenin ja Myrenin raakaversiot soundasivat ihan törkeän kovilta. Tajusin saman tien, että varsinkin ensin mainittu on aikamoinen game changer. No, siitä tulikin sitten albumin avausraita.

Sorvali nappaa puheenvuoron.

– Kuten sanottua, meillä oli iso nivaska aihioita menneiltä vuosilta, ja osa siitäkin materiaalista tuntui kehityskelpoiselta. Esimerkiksi Forsen on peräisin vuodelta 2016, ja päätimme lopulta ottaa sen albumille, toki aika rankan modifiointiprosessin jälkeen. Forsen ei edelleenkään ole levyn turpaanvetävintä osastoa, mutta eihän nyt joka biisi voi blastbeatiä olla. Kyllä sellainenkin puuduttaa.

Sävellysvaiheessa yhtyeen käytössä olivat myös A-, B- ja C-listat. 

– Kun aihioita alkoi tulla toden teolla, tein niistä tarkat muistiinpanot Exceliin. Kirjasin ylös kaikki tiedot: tempot, sävellajit ja niin edelleen. A-listalle päätyi ”tästä voi tulla helvetin kova” -ideoita, B:lle tuli ”tästä voisi saada ihan hyvän” -juttuja ja C:lle jäivät ”vittu, jos on ihan pakko” -aihioita. Onneksi C-listalta ei tarvinnut lopulta käyttää mitään, Sorvali kertoo.

– Kun albumi alkoi hahmottua, Excelistä oli ihan älyttömästi hyötyä. Kokonaisuudesta piti tietenkin saada tasapainoinen, ja pystyin katsomaan muistiinpanoista esimerkiksi sen, että levy ei kaipaa enää yhtään hidasta biisiä. Että nyt ripeämpää kamaa kehiin. Se nopeutti materiaalin työstämistä taas kerran: vaikka mieleen olisi tullut kehityskelpoinen hidas idea, en lähtenyt kehittämään sitä, sillä se ei olisi kuitenkaan tullut levylle.

– Arkiduunissa olen oppinut miettimään ja toteuttamaan musiikillisia kokonaisuuksia. Pelimusa syntyy tarkan suunnitteluprosessin jälkeen, eikä päämäärättömälle haahuilulle ole tilaa. Ei siellä todellakaan tehdä kokeiluja fiilispohjalta, että nyt syntyi yksi aihio, sopisikohan se johonkin. Pelin menu tarvitsee yhdenlaista kamaa, erilaiset pelikentät kaipaavat tiettyjä juttuja ja niin edelleen. 

– Samanlaista tekemisen tapaa voi hyödyntää bändimaailmassakin: on deadline ja idea materiaalista, jonka on määrä olla nopeaa, melodista, aggressiivista ja ehkä tarttuvaakin. Kun isot puitteet on selvillä, tekemisessä on jo tietty suunta. Jos lähdetään duunaamaan pizzaa, niin tuskin siinä kermavaahtoa tarvitaan!

Sorvali pitää pienen tauon.

– Totta kai joku persepunkkari alkaa nyt narista, että vittuun tuollaiset excelit, musaa täytyy tehdä sydämestä ja intuitiolla… Itse en ihan ymmärrä, miten ihmeessä Finntrollin musiikki ei tulisi sydämestä, jos kirjoitan materiaalia järkevästi ja aikaa säästäen? Olisiko se jotenkin uskottavampaa, jos raapustaisin sekavia harakanvarpaita lyijykynällä paperille? Niin, rakkaat kuulijat: uskokaa tai älkää, mutta jokainen Vredesvävdin biisi on tehty sydämestä ja fiilispohjalta.

– Samalla voin luvata, että minä kyllä kerron, kun annamme tietokoneen säveltää Finntrollin biisejä. Tekoälyhän on itse asiassa jo tehnyt ihan hyviä Metallican ja Iron Maidenin kappaleita, joten tämä optio täytyy toki pitää mielessä. Hah hah!

Entä miten uuden albumin nimi syntyi?

– Mietin sitä Katlan [Finntrollin entinen laulaja ja nykyinen sanoittaja Jan Jämsen] kanssa aika pitkään. Kaikki albumin tekstit ovat eräänlaisia matkoja, ja niihin liittyy esimerkiksi koston ajatuksia. Niiden ajatusten äärellä keksimme ensin termin ”vrede”, joka sai pian täydennystä ”vävd”-sanasta. Englanniksi albumin nimi on ”Wrath-woven”, joten suomeksi se voisi olla esimerkiksi ”Vihan kudelma”, Lillmåns kertoo.

– Tässä yhteydessä lienee paikallaan korostaa, että bändi ei koskaan puutu Katlalta tuleviin teksteihin. Hänellä on oma tonttinsa ja hän osaa hommansa viimeisen päälle. Mutta mikäli joskus harvoin esitän hänelle toiveita, niin kerron aina diggaavani eniten sellaisista visuaalisista tarinoista, joissa raivoisilla villisioilla ratsastavat peikot maistelevat kristittyjen lihaa vittumainen virne naamalla, Sorvali toteaa.

– Katla ei tee tekstejä johonkin tiettyyn kappaleeseen vaan on enemmänkin runoilija, jonka tarinoita sitten sovitetaan erilaisiin musiikillisiin ideoihin. Tämän vuoksi on oleellisen tärkeää, että minulla ja Henrillä on hyvin samantyyppinen näkemys siitä, miten tekstejä fraseerataan ja rytmitetään. Jos näin ei olisi, lopullisten biisien tekeminen olisi hyvin hankalaa, ainakin nopealla aikataululla, Lillmåns sanoo ja jatkaa:

– Toki joudun joskus kysymään Katlalta, voisiko tuon ja tuon sanan vaihtaa. Minä olen kuitenkin se tyyppi, jonka pitää tulkita nämä jutut, ja joidenkin sanojen laulaminen tai öriseminen kuulostaa toisinaan jotenkin väärältä tai omituiselta. Yhteisymmärrys on onneksi aina löytynyt.

Kunnon perseilyä

Oli suunniteltujen aikataulujen mukaisesti helmikuun loppu, kun helsinkiläisen Sonic Pumpin isäntä Nino Laurenne toivotti Finntroll-henkilöstön taas kerran tervetulleeksi yhtyeen luottostudion uumeniin.

– Olin tehnyt kaikista uusista biiseistä demon, ja yhtyeen herrat olivat katsoneet sen pohjalta omat osuutensa ennen sessioita. Yksiäkään bänditreenejä ei pidetty – ei tietenkään, Sorvali hymähtää.

– Tämä oli ensimmäinen kerta, kun valmistelimme pitkäsoittoa vuonna 2014 yhtyeeseen liittyneen Heikki Saaren kanssa. Heikki suhtautui hommaan asian vaatimalla vakavuudella ja oli katsonut biisejä ihan kyrpänä omin päin. Heikki on järjettömän taitava ja tarkka rumpali, ja jos nauhoituksissa tuli eteen joitakin viime hetkellä fiksattavia kohtia, niiden katsomisessa ei kauan nokka tuhissut.

Blodsvept-albumin nauhoitukset eivät sujuneet onnellisimpien mahdollisten tähtien alla. Miten studiotyö sujui tällä kerralla?

– Blodsveptin taltioiminen oli aivan infernaalisen hankalaa! Kiireiseen aikatauluun mahtui viiltäviä hetkiä, kun huomasimme kuuteen biisiin huolella taltioitujen kitararaitojen kadonneen jonnekin bittiavaruuteen. Eikä se todellakaan ollut niiden talkoiden ainoa takaisku, Lillmåns puuskahtaa.

– Ismo Alangon studiosessiot olivat alkamassa maanantaina aamulla, ja meidän piti saada Blodsvept valmiiksi viikonlopun kuluessa. Lauantain työpäivä venyi kahdeksantoista tunnin mittaiseksi, ja homma jatkui muutaman tunnin unien jälkeen aikaisin sunnuntaina. Albumin lopullinen miksaus valmistui maanantaina kello 5.30, eli muutamia tunteja ennen Ismon ja kumppaneiden sisäänmarssia. Eikä unohdeta sitä, että vaimoni oli samaan aikaan viimeisillään raskaana ja alkoi saada supistuksia kiihtyvään tahtiin nimenomaan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Kun miksaus oli todettu onnistuneeksi, kaahasin hirveää vauhtia himaan ja lähdimme sairaalaan. Joskus aamuyhdeksän maissa minulla olikin sitten vastasyntynyt lapsi sylissä, Sorvali kertoo ja jatkaa:

– Tällaisiin juttuihin verrattuna Vredesvävdin sessio oli tavallaan helpompi, mutta emmehän me ilman haasteita tälläkään kerralla selvinneet. Olisihan se pitänyt arvata, että maailma joutuu pandemian kurittamaksi juuri silloin, kun Finntroll lähtee nauhoittamaan uutta pitkäsoittoa ensimmäistä kertaa aivan helvetin pitkään aikaan!

– Positiivisempaa oli se, että olimme viisastuneet Blodsveptin haasteista ja kaikenlaisista tietokoneongelmista sen verran, että tällä kerralla meillä oli studiossa erillinen äänittäjä. Aikaisemmilla levyillä rec-nappia oli painettu aika paljon DIY-hengessä, mutta nyt kaikkien ottojen purkittamisesta vastasi yhtyeen ulkopuolinen taho. Tämä oli erinomaisen hyvä päätös, ja saatoimme hyvinkin säästyä kollektiiviselta hermoromahdukselta, kun ihan kaikki hommat eivät painaneet omia hartioita.

Entä ne koronatilanteen vaikutukset?

– Mistähän aloittaisi… Vaikkapa siitä, että Samuli asuu Ruhrin alueella Saksassa. Hän lensi Suomeen maaliskuussa, ja juuri samoihin aikoihin pandemiasta alettiin puhua täälläkin huomattavan pahaenteiseen sävyyn. Seuraavaksi tajusimme, että Samulin kotiseutu on WHO:n luokituksen mukaan eräs maailman vakavimmista riskialueista… No, Sonic Pump -kompleksissa työskentelee aika paljon ihmisiä ja oli saman tien selvää, ettei Samuli voi tulla studioon. Hän päätyi sitten nauhoittamaan omat osuutensa erään kaverin kotistudiossa, josta kitararaidat toimitettiin Sonic Pumpille. Homma sujui ihan jouhevasti, mutta tällaiset lisämutkat eivät ole koskaan kivoja juttuja, Lillmåns sanoo ja jatkaa:

Olihan koronassa hyviäkin puolia. Kun esimerkiksi baarit eivät olleet auki eikä iltaisin voinut lähteä muutenkaan moikkaamaan helsinkiläisiä kavereita, keskittyminen studioduuniin oli tiiviimpää kuin koskaan ennen. Levyn lauluosuuksien purkittamiseen menikin lopulta vain kolme päivää. Kuoro-osuuksien taltioiminen olikin sitten vähän haastavampaa. Hah hah! 

Sorvali nappaa puheenvuoron. 

– Kun tehtiin köörejä sessioiden loppuvaiheessa, turvavälit piti saada kuntoon, ja aika hyvin siinä onnistuttiinkin. Ongelmia syntyi kuitenkin siitä, kun laulajat eivät voineet olla kovin lähellä mikrofonia, ja tämän vuoksi kuorolauluihin tuli mukaan turhan paljon ”huonetta”. Se toi omat haasteensa miksaamisvaiheeseen, ja meidän piti lopulta vetää lennosta muutamia uusia lauluraitoja ihan mikin vierestä, että saatiin kuoroista halutun kuuloisia. 

– Tällaiset viime hetken lisäykset on meille toisaalta ihan tyypillisiä. Kun Finntroll-levy on loppusuoralla tai jopa jo miksattu, yritämme ottaa tuoreeseen teokseen vähän etäisyyttä – jos meillä vain on aikaa. Kun korvat saavat levätä parikin päivää, on helpompaa tajuta, kaipaavatko biisit vielä joitakin mausteita. Aika usein äänimaailmoihin on lisätty esimerkiksi todella hämäriä synajuttuja, ja juuri tämä on yksi Finntrollin siisteimmistä puolista… Siis tämä bändihän suorastaan vaatii sitä, että nauhoitus- tai viimeistelyvaiheessa perseillään ja sikaillaan! 

Vanhaa fiilistä 

Lopulta tapahtui niin, että uuden Finntroll-materiaalin masterversio oli valmiina sovitun aikataulun puitteissa. Sen jälkeen työskentely jatkui muun muassa albumin visuaalisen ilmeen parissa, ja kuinka ollakaan, Finntroll-kirous iski taas kerran. 

– Olin mökillä ja ainakin omasta mielestäni ansainnut pienen hengähdystauon… Sitten päätin vielä vilkaista albumin painovalmista kansivihkoa ja huomasin kauhukseni, että kiitoslistasta puuttuu iso kasa tärkeitä juttuja. Toisin sanoen nimet olivat päin persettä jonkin typerän väärinkäsityksen johdosta, ja moka taisi kaiken lisäksi olla ihan omaa syytäni. Viestitin asiasta Finntrollin levyjen visuaalisesta puolesta vastaavalle herra Ponsimaalle, joka naurahti, että kannet lähtevät painoon huomenna, mutta muutokset onnistuvat siitä huolimatta. Huh! Siis vittu sentään, minä olin menossa saunaan, kun tämäkin säätö osui kohdalle… Silloin tuli melkein itku, että en jaksa enää. Hah hah! 

Aivan niin kiire levyn painoon saamisella ei oikeasti ollut. Ei tietenkään.

– Korona aiheutti yllättäviä production delays -juttuja, ja jotkin painotalot sulkivat ovensa ja muuta tuollaista. Meidän täytyi pitää albumin viimeistelyn kanssa aikamoista kiirettä, vaikka oikeasti ei ollut lainkaan niin kova hoppu. Melko tyypillistä meininkiä, Lillmåns naurahtaa. 

– Ormfolkin oli määrä ilmestyä levyn ensimmäisenä singlenä kesäkuussa. Oltiin filistelty bändin sisäpiirissä jo hyvän aikaa, että hemmetin siistiä saada faneille hyviä uutisia monen vuoden jälkeen. Näin kivasti ei tietenkään käynyt, vaan meidän piti julkaista tieto, että levy ei ilmestykään elokuussa vaan vasta syyskuussa. Samalla täytyi pahoitella, että myös Ormfolkin julkaisu myöhästyy ensin ilmoitetusta ajankohdasta. Onneksi jengi tuntuu ymmärtävän todella hyvin, että tällaisessa maailmantilanteessa tapahtuu kaikenlaisia ikäviä muutoksia ja viivästyksiä. 

Haastattelun tekohetkellä Ormfolk on ollut diggareiden kuultavissa muutamien tuntien ajan. Muusikoiden mukaan tuore palaute on ollut jopa hämmentävän positiivista. 

– Jengi tuntuu tykkäävän… Ainakin huomattavasti enemmän kuin Blodsveptin ensisinglestä Häxbrygdistä. Joku kommentoi aikoinaan, että ”what is this dogshit, this is not Finntroll”. Silloin kävi melkein sääliksi. Tyyppi oli venannut innoissaan uutta Finntrollia, mutta hän saikin niskoilleen koiranpaskaa, Sorvali nauraa.

– Ormfolkia on hehkutettu erityisesti ”vanhan koulun meiningin” vuoksi. Se onkin täsmälleen oikeanlaista palautetta, sillä Vredesvävdillä bändi ei uudistu millään tavalla – päinvastoin! Jokaisen vanhemman Finntroll-julkaisun ykköstavoitteena oli aina se, että levylle pitää keksiä jokin uusi kulma. Tavalla tai toisella uusiutuminen oli se tärkein juttu. Tässä suhteessa Vredesvävd on ihan erilainen levy, sillä se ei tuo Finntrolliin soundiin oikeastaan mitään uutta. Vanhoja vahvuuksia hyödynnetään toki senkin edestä. 

Vredesvävd kiistämättä soundaa vanhalta tutulta Finntrollilta, mutta niin sanotusti vähän paremmin toteutettuna. Oikeastaan kaikki osa-alueet – soundit, riffit, melodiat ja niin edelleen – tuntuvat piirun verran terävimmiltä kuin aikaisemmin. 

– Kyllä minä tiedän, että esimerkiksi Ylaren-kappaleesta voi tulla mieleen Jaktens Tid -albumilta löytyvä Aldhissla-kappale, Sorvali sanoo. 

– Kun Ylaren alkoi hahmottua, se oli kitaravoittoisempi ja hitaampi ja soundasi vähän The Karelian Isthmusin aikaiselta Amorphisilta. Halusimme kuitenkin nostaa tempoja ja mukaan tuli myös piano, ja sitten biisi alkoikin yhtäkkiä muistuttaa Aldhisslaa. Silloin ajattelin, että nyt on muuten niin, että minä kieltäydyn muuttamasta tätä ideaa, vaikka siinä on paljon vanhaa Finntroll-fiilistä. Pähkäilin asian itse asiassa niin, että tämähän on aika hienoa… Että alustava idea kuulosti ensin joltakin muulta, mutta lopullisessa muodossaan siitä tuleekin mieleen – tadaa! – Finntroll. Kai sitä saa joskus raaputtaa ideoita omasta selkänahastakin? 

– Uskokaa tai älkää, mutta kyse ei siis ole siitä, että haikailisin säveltäjänä jonnekin 2000-luvun alkupuolelle… Se oli kaikin puolin melko paskaa aikaa, sillä olin pennitön ja kärsin mielenterveysongelmista. Hah hah! 

Vielä yksi juttu: muu Finntroll-miehistö suuntaa jonakin päivänä seuraavalle maailmankiertueelle, mutta onko yhtyeen livekokoonpanosta jo aikoja sitten sivuun jättäytyneellä Henri Sorvalilla edessä seuraavan Moonsorrow-pitkäsoiton valmistelu? 

– Ehdottomasti. Vaikka paasasinkin Jumalten aika -levyn tekemisen olleen helvetin raskasta, niin en minä jaksa niitä fiiliksiä enää muistella. Tuntuu aivan hemmetin siistiltä päästä duunaamaan taas Munareita. 

– Saa nyt sitten nähdä, milloin albumi ilmestyy. Olisiko vaikka vuonna 2024? Sitten tulisi sentään kahdeksan vuoden tauko levyjen välille!

KAINALO: Tuliaisia rumpumatkoilta 

Jan ”Katla” Jämsen toimi Finntrollin laulajana ja lyyrikkona aikakaudella 1997–2003. Vuonna 2004 julkaistun Nattfödd-albumin sanoituksista vastasivat muut kirjanoppineet, mutta Jämsen palasi Finntrollin tekstittäjäksi vuoden 2007 Ur jordens djup -albumilla. Hän on sanoittanut myös kaikki myöhemmät Finntroll-levytykset. 

– Jos jätetään uusi pitkäsoitto Vredesvävd pois laskuista, niin ”paluualbumini” Ur Jordens Djup on minulle sanoituksellisesti tärkein Finntroll-julkaisu. Sieltä löytyy myös jatkumon sisältävä tarina, mutta biisijärjestystä on sotkettu tarkoituksellisesti sen verran, ettei kertomus avaudu ihan kättelyssä, Jämsen kertoo. 

– Toki myös Jaktens tid -levyn [2001] Födosagan-kappale on oleellinen osa tätä arvoituksellista saagaa! 

Vanhemmat Finntroll-tekstit olivat suorempia, kun taas myöhemmät tarinat ovat… no, abstraktimpia. 

– Ihminen muuttuu, kun elämä etenee, eivätkä ”sahti, silli ja humppa” jaksa innostaa loputtomiin. Matalat aidat eivät vaan kiinnosta. Päinvastoin haluan haastaa kuulijat toden teolla, ja tällä samalla ajatuksellahan pojat tekevät myös musiikkia. 

– Uhraan tekstittämiseen paljon aikaa, ja sanat kuvastavat omia tuntemuksiani. Haastavinta on, että Finntroll-sanoitusten tekemisen aikoihin elämässä kaiken pitää olla päin helvettiä, ja siinä saattaa vierähtää muutama vuosi, että päädyn siihen pisteeseen asti. Toisin sanoen minun pitää löytää jokin punainen lanka, joka pitää kirjoittamisen freesinä ja kiinnostavana. Vredesvävdin sanoittamiseen meni kuusi vuotta, ja hylkäsin tekstiaihiot ainakin parikymmentä kertaa. Kaksi kertaa aloitin täysin uudelleen. 

Uuden levyn kantavana teemana ovat matkat. Avaisitko aihetta hieman enemmän? 

– Olen harjoittanut erilaisia askeettisia ja shamanistisia transsitekniikoita 90-luvun puolesta välistä asti, ja esimerkiksi shamaanitransseja – rumpumatkoja – teen vähintään yhden viikossa. Vaikka olen harjoittanut tällaista toimintaa jo varsin pitkään, tunnen vasta päässeeni alkuun. 

– Muun muassa Forsen, Grenars väg ja Ormfolk ovat kappaleita, joiden alkupisteenä on ollut shamaanitranssi. Näitä rumpumatkoja voi myös verrata Finntroll-albumin sanoittamiseen: kun se alkaa ”kertoa itseään”, homma vain tapahtuu. Saan toiseudesta tietoa ja koetan välittää sen eteenpäin omaa hyötyä tavoittelematta. Finntrollin musiikki sopii erinomaisesti tällaiseen kryptiseen tarinointiin. 

– Vredesvävdin isona teemana on paluu vanhaan. Uskon että syvältä muistimme hämäristä piiloista löytyy jokin totuus. Elämän koodi, sampo. Jokin kestävä kompromissi olemiseen. Viime vuosina olen esimerkiksi yrittänyt tulkita kalliomaalauksia, ja olenkin löytänyt sieltä yhtymäkohtia omiin asioihini. Ihminen maalaa toiselle tarinaa tuhansien vuosien päähän. Ehkä jonakin päivänä joku yrittää tulkita Finntrollin musiikkia ja sanoituksia samalla hämmennyksellä, jolla minä katson muinaisia maalauksia? 

– Aika on vain ympyrä, jonka yhtymäkohdissa törmäämme vanhoihin tuttuihin, unohdettuihin viisauksiin ja lähestymistapoihin, jotka ovat vaipuneet mylleryksen keskellä unholaan! 

Julkaistu Infernossa 7/2020.