Kolumni: En arvosta

Kolumni on julkaistu Infernossa 4/2021.

30.01.2022

LAURA Friman onnistui sohaisemaan iPhonejaan tuijottavaa muurahaisyhteiskuntaa maaliskuisessa Ylen kolumnissaan. Hänen mielestään korona-ajan rasittavin ilmiö on taiteiluvillitys. Se, että sutii akva­relleja etäkonttorin kahvipaussilla someseuraajilleen, ei tee kuvataiteilijaa. Jokainen hyvinvointibloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta vain siksi, että on ”influensseri”.

Ketään ei nimetty, mutta kalikat kalahtelivat kuin mölkyn SM-kisoissa. Instagramissa itkettiin, raivottiin, pöyristyttiin ja jopa vaadittiin Yleä poistamaan ko­lumni. Koulutetut kuvataiteilijat puolestaan päästivät kollektiivisen huudahduksen: vihdoinkin saamme arvostusta! Reaktiot eivät toisaalta kerro muusta kuin epävarmuudesta ja heikosta itsetunnosta.

”Kohukolumnin” nostattama tornado kom­bucha-lasissa meni suurelta yleisöltä ohi. Asia oli pian viikattu ja taputeltu, sillä ”keskustelu” käytiin Instagramin tarinoissa, jotka katoavat 24 tunnin ku­luttua. Oskari Onninen tarttui tähän kolumnissaan Ylioppilaslehdelle. Jos asia on tärkeä, siitä pitäisi puhua missä tahansa muualla kuin Instagramissa. Onnisen mukaan suurten medioiden pitäisi ottaa lan­gat takaisin käsiinsä ja luoda puheenaiheita.

Tällä hetkellä kulttuurikeskustelu Suomessa on kärjistäen sitä, että Instagramin tarinoissa sekoillaan milloin mistäkin ja Helsingin Sanomien Nyt-liite tekee jälkikäteen koostejutun: tästä oli kyse.

Jaan huolen yllä viitattujen kuvataiteilijoiden ar­vostuksen puutteesta. Se ei kuitenkaan ole syntynyt pandemian myötä – korona on vain tehnyt olemassa olevia rakenteita näkyviksi. Sama näkyy musiikin ja tapahtuma-alan puolella. Kuulostaa läpeensä elitis­tiseltä todeta, että suurin osa suomalaisista ei ym­märrä kulttuuria eikä taidetta edes käsitteiden tasolla, vaikka asiaa yrittäisi avata pitkäjänteisen zeniläisesti, kuin koiraa sisäsiistiksi opettaen. Totta se silti on.

En ole kuitenkaan sitä mieltä, että kuvataiteilijalla tulisi olla todistus tai muusikolla opistopätevyys. Monet ikisuosikkeina pitämistäni teoksista on tehty korkeintaan tarkkailuluokan pulpettiin kaivertaneiden tyyppien toimesta tai iässä, jossa jatko-opiskelupaik­kaa akuutimpaa olisi saada kaljoille hakija.

Opiskelu, tapahtuipa se sitten korkeakoulussa tai esimerkiksi itseään etevämpien kanssa keskustellen, antaa tarvittavia työkaluja taiteen syventämiseen. Uudet perspektiivit avaavat mieltä, historiallisten viitekehysten tunteminen ja kontekstin ymmärrys avartavat maailmankatsomusta. Jos ei muuta, niin tietääpä ainakin, mitä joskus on jo tehty ja osaa väl­tellä sitä!

Historian virheiden toistaminen tuli mieleeni Anna Erikssonin provokatiivisesta Ylen haastattelusta. Eriksson toteaa, ettei taiteesta ole enää vastavoimak­si. Taiteilijat ovat alistuneet palvelemaan systeemiä, olemaan ensisijaisesti säädyllisiä ja hyviä ihmisiä.

Koronakriisin vertaaminen sotaan on mittasuh­teiltaan hölmöä, myönnettäköön, mutta uudelleen­rakennuksen kontekstissa en parempaakaan keksi. Helpotuksesta huokaissut suuri yleisö sai aikoinaan arjen eskapismia rillumareiviihteestä. Kun arvostuk­sen puutteesta kipuileva kulttuurin kenttä kerjää nyt huomiota sylikoiran lailla, se heijastuu väistämättä taiteeseen: siitä on vaarassa tulla kieli keskellä suuta kaikkia miellyttämään tehtyä metrilakua, jota muis­tellaan vuosikymmenten päästä pidemmin hampain kuin koronaa.

Tämä saattaa sokeerata herkempiä taiteilijasielu­ja, mutta arvostusta ei tule arvostusta pyytämällä. Ainoa tapa päästä nauttimaan siitä on kompro­missiton ja horjumaton usko omaan visioon ja tekemiseen. Yhteiskunnallisen ongelman märkivän haavan auki repiminen ja naamaan hierominen tai pahoinvoinnin mustan, syövyttävän sapen oksen­taminen lavalta niskaan eivät tuo suurten massojen varauksetonta hyväksyntää, mutta niillä on voima ravisuttaa niiden maailmoja, jotka eivät mene elo­kuvateatterien auettua jonottamaan Luokkakokous 3:n lippuja.

Tällaisen tinkimättömän tekemisen vaaliminen on äärimmäisen tärkeää nuoressa ja pienessä valtios­samme – ja tämä koskee niin taiteilijoita kuin kulutta­jia. Kun kulttuuri kolahtaa, vähintä mitä voit tehdä on pitää siitä ääntä, edes siellä Instagramin tarinassa.

Jukka Hätinen
Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja.