LAURA Friman onnistui sohaisemaan iPhonejaan tuijottavaa muurahaisyhteiskuntaa maaliskuisessa Ylen kolumnissaan. Hänen mielestään korona-ajan rasittavin ilmiö on taiteiluvillitys. Se, että sutii akvarelleja etäkonttorin kahvipaussilla someseuraajilleen, ei tee kuvataiteilijaa. Jokainen hyvinvointibloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta vain siksi, että on ”influensseri”.
Ketään ei nimetty, mutta kalikat kalahtelivat kuin mölkyn SM-kisoissa. Instagramissa itkettiin, raivottiin, pöyristyttiin ja jopa vaadittiin Yleä poistamaan kolumni. Koulutetut kuvataiteilijat puolestaan päästivät kollektiivisen huudahduksen: vihdoinkin saamme arvostusta! Reaktiot eivät toisaalta kerro muusta kuin epävarmuudesta ja heikosta itsetunnosta.
”Kohukolumnin” nostattama tornado kombucha-lasissa meni suurelta yleisöltä ohi. Asia oli pian viikattu ja taputeltu, sillä ”keskustelu” käytiin Instagramin tarinoissa, jotka katoavat 24 tunnin kuluttua. Oskari Onninen tarttui tähän kolumnissaan Ylioppilaslehdelle. Jos asia on tärkeä, siitä pitäisi puhua missä tahansa muualla kuin Instagramissa. Onnisen mukaan suurten medioiden pitäisi ottaa langat takaisin käsiinsä ja luoda puheenaiheita.
Tällä hetkellä kulttuurikeskustelu Suomessa on kärjistäen sitä, että Instagramin tarinoissa sekoillaan milloin mistäkin ja Helsingin Sanomien Nyt-liite tekee jälkikäteen koostejutun: tästä oli kyse.
Jaan huolen yllä viitattujen kuvataiteilijoiden arvostuksen puutteesta. Se ei kuitenkaan ole syntynyt pandemian myötä – korona on vain tehnyt olemassa olevia rakenteita näkyviksi. Sama näkyy musiikin ja tapahtuma-alan puolella. Kuulostaa läpeensä elitistiseltä todeta, että suurin osa suomalaisista ei ymmärrä kulttuuria eikä taidetta edes käsitteiden tasolla, vaikka asiaa yrittäisi avata pitkäjänteisen zeniläisesti, kuin koiraa sisäsiistiksi opettaen. Totta se silti on.
En ole kuitenkaan sitä mieltä, että kuvataiteilijalla tulisi olla todistus tai muusikolla opistopätevyys. Monet ikisuosikkeina pitämistäni teoksista on tehty korkeintaan tarkkailuluokan pulpettiin kaivertaneiden tyyppien toimesta tai iässä, jossa jatko-opiskelupaikkaa akuutimpaa olisi saada kaljoille hakija.
Opiskelu, tapahtuipa se sitten korkeakoulussa tai esimerkiksi itseään etevämpien kanssa keskustellen, antaa tarvittavia työkaluja taiteen syventämiseen. Uudet perspektiivit avaavat mieltä, historiallisten viitekehysten tunteminen ja kontekstin ymmärrys avartavat maailmankatsomusta. Jos ei muuta, niin tietääpä ainakin, mitä joskus on jo tehty ja osaa vältellä sitä!
Historian virheiden toistaminen tuli mieleeni Anna Erikssonin provokatiivisesta Ylen haastattelusta. Eriksson toteaa, ettei taiteesta ole enää vastavoimaksi. Taiteilijat ovat alistuneet palvelemaan systeemiä, olemaan ensisijaisesti säädyllisiä ja hyviä ihmisiä.
Koronakriisin vertaaminen sotaan on mittasuhteiltaan hölmöä, myönnettäköön, mutta uudelleenrakennuksen kontekstissa en parempaakaan keksi. Helpotuksesta huokaissut suuri yleisö sai aikoinaan arjen eskapismia rillumareiviihteestä. Kun arvostuksen puutteesta kipuileva kulttuurin kenttä kerjää nyt huomiota sylikoiran lailla, se heijastuu väistämättä taiteeseen: siitä on vaarassa tulla kieli keskellä suuta kaikkia miellyttämään tehtyä metrilakua, jota muistellaan vuosikymmenten päästä pidemmin hampain kuin koronaa.
Tämä saattaa sokeerata herkempiä taiteilijasieluja, mutta arvostusta ei tule arvostusta pyytämällä. Ainoa tapa päästä nauttimaan siitä on kompromissiton ja horjumaton usko omaan visioon ja tekemiseen. Yhteiskunnallisen ongelman märkivän haavan auki repiminen ja naamaan hierominen tai pahoinvoinnin mustan, syövyttävän sapen oksentaminen lavalta niskaan eivät tuo suurten massojen varauksetonta hyväksyntää, mutta niillä on voima ravisuttaa niiden maailmoja, jotka eivät mene elokuvateatterien auettua jonottamaan Luokkakokous 3:n lippuja.
Tällaisen tinkimättömän tekemisen vaaliminen on äärimmäisen tärkeää nuoressa ja pienessä valtiossamme – ja tämä koskee niin taiteilijoita kuin kuluttajia. Kun kulttuuri kolahtaa, vähintä mitä voit tehdä on pitää siitä ääntä, edes siellä Instagramin tarinassa.
Jukka Hätinen
Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja.