Kolumni: Keikoilla käyminen vähentää stressiä, ellei vieressäsi ole pölöttäjä

Keikoilla käyminen vähentää stressiä, kertoo tuore tutkimus. Joskus se voi kuitenkin saada verenpaineen nousemaan. Kolumnistia nyppii erityisesti yksi asia.

Kuva: Mikko Pylkkö

Törmäsin NME-lehden artikkeliin, jossa lontoolaisen Centre of Perfomance Sciencen tutkijat havaitsivat live-konsertin vähentävän ”stressihormonina” tunnetun kortisolin tuotantoa.

Tutkijat ottivat näytteitä yli sadalta Eric Whitacren konsertissa kävijältä. Kortisolitasoja seurattiin ennen konserttia, väliajalla sekä konsertin päätyttyä. Tutkijoiden mukaan kortisolin eritykseen eivät vaikuttaneet tutkittavien ikä, musiikillinen kokemus tai se, oliko säveltäjän musiikki ennestään tuttua.

Tämä tarkoittaa, että mikä tahansa elävän musiikin konsertti voi vähentää stressihormonin eritystä. Kuka tahansa keikoilla käyvä tai käynyt voinee allekirjoittaa tutkijoiden havainnot ihan jo fiilispohjalta. Mutta nyt asiasta on oikein mustaa valkoisella.

Parhaimmillaanhan keikat ovat hurmoksellisia kokemuksia, joissa kuulija antautuu musiikin vietäväksi jokaisella solullaan. Vanha viidakon sananlaskukin tietää kertoa, että ”ei ressii, vaan rässii!”

Tosin tässä tutkimuksessa ei luultavasti ole otettu huomioon muutamia muuttujia, jotka saattavatkin muuttaa konserttielämyksen verenpainetta nostattavaksi kokemukseksi. On ainakin yksi tällainen allekirjoittanutta suuresti häiritsevä asia, johon tulee silloin tällöin törmättyä, mutta johon kiinnitin erityisesti huomiota muutama viikko sitten Von Hertzen Brothersin keikalla Kulttuuritalolla.

Nimittäin kaverin kanssa äänekkäästi purpattaminen. Taukoamatta. Keikan alusta keikan loppuun.

En ole kieltämässä puhumista, mutta kun kerran satut kiinnittämään huomiota vierustoverien jatkuvaan pölöttämiseen, on sitä vaikea olla enää noteeraamatta.

Jos on pakottava tarve vaihtaa kuulumisia ja kertoa yksityiskohtaisesti läpi jokainen kuukauden aikana sattunut kommellus ja kauppareissu, onko rokkikeikka siihen paras paikka? Jos lavalla kaikkensa antava esiintyjä ei tempaa mukaansa ja on niin yhdentekevä, että koko keikan juttelee mieluummin kaverilleen kuin antautuu musiikille, onko silloin ihan oikeassa paikassa?

Jollain festarikeikalla vielä ymmärrän, ettei jokainen bändi voi kiinnostaa kaikkia, mutta miksi varta vasten ostaa lippu keikalle, kun jutella voisi vaikka punaviinilasillisen äärellä kotona? Laittakaa samalla levy soimaan niin saatte taustamelua. Olisi baareja ja keikkapaikkoja halvempi hintatasokin juomissa.

Sekään ei meikäläisen kaaliin mahdu, miksi sitä päättymätöntä keskustelua pitää käydä vielä eturivin tuntumassa. Varmasti olisi löytynyt sellainen paikka jutella, jossa muiden kuulijoiden konserttielämys ei häiriinny liikaa. Pahin esimerkki sattui tovi sitten erään nimekkään artistin keikalla.

Keikka oli akustinen ja keikkapaikka pieni paikallinen kuppila, joten konsertti oli todella intiimi ja herkkä. Siinä seisoskellessani eteeni pelmahti kaksi nuorta naista, joista toinen puhui jatkuvalla syötöllä, hyvä jos henkeä veti. Jotain tyhmistä poikakavereista ja muuta vastaavaa teini-iän suurta draamaa siinä käytiin läpi.

Yritä siinä keskittyä musiikkiin, jota ei tuutata tärykalvoihin nupit kaakossa.

Eikä se, että sivullisena häiriintyy toisen tekemisestä, ole suurin syy marmattamiseen. Mietin monesti, mistä kaikesta nämä juttelijat, älypuhelimellaan somessa surffailevat ja selfieitä napsivat jäävätkään paitsi, kun esiintyjälle ja musiikille ei anneta täyttä huomiota.

Menipäs mielensäpahoittamiseksi. No, onneksi näihin omaa konserttielämystä nakertaviin häiriötekijöihin ei kiinnitä huomiota läheskään aina, vaan musiikin tuoma fiilis voittaa. Toivottavasti näin on vielä jatkossakin.

Lopuksi lienee pakko myös sanoa oma sanottavani kuumaan aiheeseen Axl Rose ja AC/DC. Puhuin muutama viikko takaperin Guns N’ Rosesin paluusta ja nyt herra Rosen päässä on tapahtunut jotain kummaa, sillä miekkonen tarjoutui paikkaamaan kuulo-ongelmista kärsivää Brian Johnsonia, jotta AC/DC saa vedettyä kiertueensa loppuun.

Tästä herää kaksi kysymystä. Ensimmäiseksi, onko Axl oikea laulaja AC/DC:n keulille? Omasta mielestäni miksipä ei. Guns N’ Roses on jo aikojen alussa esittänyt muun muassa Whole Lotta Rosieta keikoilla (ja esitti muuten viime viikonloppuna Coachellassa Angus Youngin kanssa).

Axl ei ole Johnson eikä Bon Scott, mutta ainakin Guns N’ Rosesin kulta-aikoina Rosen raspi sopi biisiin kuin nakutettu. Eikä lauantainen vähemmän raspinen vetokaan sen hassumpi ollut. Sopii myös pitää mielessä, että Axl on suostunut vetämään AC/DC:n sovitut keikat, ei enempää.

Mutta mitä sen jälkeen? Tästä päästään toiseen kysymykseen, eli onko AC/DC:n jatkettava ilman Johnsonia? Tekeekö AC/DC Judas Priestit/Journeyt ja hankkii uuden laulajan tribuuttibändistä? Jatkaako Axl tulevaisuudessa yhtyeessä? Olisiko aika ripustaa koulupuku naulaan?

Näistä vaihtoehdoista järkevimmältä tuntuu viimeksi mainittu. Parempi lopettaa ajoissa, kuin tahria omaa mainettaan ja perintöä. Vaikka AC/DC:n perusvarman rokin ja sen saavuttaman aseman horjuttaminen onkin lähes mahdotonta. Malcolm Young tippui jo kyydistä ja nyt 36 vuotta mikkiin kähissyt Johnson. Sotilas Hudsonia lainatakseni: ”Game over man, game over”.

Enemmän olen huolissani, miten AC/DC-pesti vaikuttaa Axl Roseen ja Guns N’ Rosesin tulevaisuuteen. Juuri kun Slash, Duff ja Axl ovat päässeet sopuun ja samalle lavalle, Axl lähtee tavallaan sivupolulle.

Tai ehkä Axl pääsee näin hetkeksi kunnolla irti kaikesta Guns N’ Rosesiin liittyvästä, jolloin hän palaa uudella puhdilla sopivasti maailmankiertueelle, joka johtaa lopulta studioon? AC/DC haudataan ja Guns N’ Roses syntyy uuteen kukoistukseen. Sopii ainakin minulle.

Kirjoittaessa taustalla soi: