”Kun kerran aikoinaan saatiin levytyssoppari, niin samahan se on tehdä noita lättyjä” – haastattelussa Kalmah

Kotimainen Kalmah on aina ollut lajityypissään oman tiensä kulkija. Vastaan ei ole tullut toista soista, kalastuksesta ja metsästyksestä ammentavaa death metal -yhtyettä. Vielä uskottavammiksi teemat tekee, että bändi todella elää aiheitaan.

Kalmah perustettiin Pohjois-Pohjanmaalla Pudasjärvellä kaksikymmentä vuotta sitten, ja tyyliksi valikoitunut melodinen death metal on näytellyt pääosaa bändin jokaisella levyllä. Yhtyeen huhtikuussa julkaistava kahdeksas studioalbumi kantaa nimeä Palo. Kitaristi Antti Kokko linjaa, että teoksen tekemisestä jäi hyvä maku.

– Kyllä bändin sisällä on ollut fiilis, että levy onnistui hyvin. Ollaan erittäinkin tyytyväisiä. Menikö siinä neljä vai viisi vuotta tähän levyyn…

Viime albumista Seventh Swamphonysta (2013) on tosiaan viisi vuotta, mikä on yhtyeen uran pisin julkaisuväli. Tähän ei ole Antin mukaan mitään erityistä syytä.

– Biisejä on kyllä kehittynyt koko ajan tasaiseen tahtiin. Sanotaan kuitenkin näin, ettei ole kerjennyt, kun on ollut parempaakin tekemistä, heh heh. Harrastushan tämä on. Ei meillä ole kiire mihinkään.

– Taitaa siinä meidän levytyssopparissa toki olla taas optio. Niinpä mietittiin, josko sitä tekisi jatkossa vähän tiivistetymmällä tahdilla. Mutta katsotaan, miten mennee.

Palovaaroja siellä täällä

Palo kuulostaa bändin tyypillisimmät tunnusmerkit sisältävältä, tasaiselta levytykseltä. Tekoprosessikin noudatti suurin pirtein tuttua kaavaa.

– Se oli käytännön sanelemana erilaista, että rummut ja basso äänitettiin Helsingissä, eri studioilla. Velipojalla [Pekka Kokko, kitara ja laulu] ja minulla taas ei ollut taaskaan muuta vaihtoehtoa kuin mennä Ticolle [Kemin Tico Tico -studio] tai jonnekin muualle, missä ei olla itse painamassa nappia. Ollaan päätetty, ettei ruveta näihin kotistudiohommiin. Synamies kävi myös nauhoittelemassa Kemissä, ja masteroinnin hoiti perinteiseen tyyliin Kortelaisen Ahti. Tehtiin vanhaa liittoa samalla tavalla kuin bändiä aloittaessa, jolloin Ahti miksasi ja nauhoitti. Harmi vaan, ettei ollut ennää analogista nauhuria.

Uudella albumilla on Kalmahin tyylistä poiketen suomenkielinen nimi, mikä vaatii selitystä.

– Levyn nimi tulee siitä, kun palovaaraa on vähän joka paikassa. Ja levyn kannessahan on semmoinen pieni viittaus Suomen nykyiseen metsätalouspolitiikkaan. Sellaista siinä on haettu kautta rantain. Vähän me katteltiin, ettei se tarkoita millään muilla kielillä mitään idioottimaista, mutta ilmeisesti ei. Ajateltiin, että siinä olisi aika ytimekäs suomenkielinen nimi. Sieltä se tulee, mieltymyksestä suomalaiseen paikannimistöön.

Pyöreiden vuosiensa kunniaksi Kalmah ei ole suunnitellut mitään erityistä.

– Meneeköhän se virallisesti siten, että kun on 20 vuotta ekasta levystä, niin silloin voisi periaatteessa kehitellä jotain. Nyt ei kuitenkaan ole suunniteltu mitään. Tosin eihän meillä ole koskaan ollut noin paljon Suomen-keikkoja, kun levy julkaistaan. Siinähän sitä on jo spesiaalia.

Pessimismiä ja huumoria

Maanläheinen, ironinen ja jääräpäinen tuntuvat osuvimmilta sanoilta kuvaamaan Kalmahia bändinä. Yhtye pitää asiat lupsakkaan simppeleinä ja langat tiukasti omissa käsissään. Jos musiikkimaailmasta tulee vähänkään epäilyttävä tarjous tai ehdotus, siihen ei tartuta. Musiikkia tehdään ja esitetään sen ehdolla, mikä milloinkin tuntuu parhaalta.

– Itellehän tätä tehdään. Ollaan aiemminkin sanottu, että se on vaan bonusta, jos joku muu tykkää. Kun kerran aikoinaan saatiin levytyssoppari, niin samahan se on tehdä noita lättyjä. Ei ole vielä inspiraatio tai kirjoituskynä tylsistynyt.

– Siinä vaiheessa, kun alkaa kuulostaa ommaan korvaan paskalta, lopetan. Koko ajan tuntuu kuitenkin suosio nousevan. Eipä siinä… jauhetaan niin kauan kunnes lopetetaan. Tosin tässä ruvetaan jo olemaan melko vanhoja, joten enpä tiedä, hah hah.

Kaiken tekemisen taustalla kukkii pohjoispohjalainen huumori. On vaikea sanoa, onko bändi kehityksen jarru vai jupisevasti mukana seilaava yksikkö.

– Kyllä kai me melkoinen jarru ollaan. Sitä huumoriahan me viljellään keskenäänkin, mitä siellä lavalla on – semmoista aika pessimististä. Ei me toisaalta ihan jarrutellakaan vaan ollaan semmoisia kuin ollaan. Ei meillä ole tarve näyttää mittään, eikä olla mittään muuta ku ollaan.

Antti kertoo yrittävänsä seurata uusia musiikkimaailman juttuja, mutta kokee sen haasteelliseksi.

– Yritän kyllä tsekkailla bändejä Spotifysta jostain uuden metallin listalta, mutta enhän minä kiinnostu mistään. Melkoista saibaahan ne tuntuu olevan. Jossain vaiheessa, kun oli nuori ja innokas, vielä innostui metallimusiikista vähän eri lailla. 

Kalmah ei ole varsinaisesti retroiluun pyrkivä yhtye, sillä se pitää esimerkiksi levyjensä tuotannon korkeatasoisena. Millään massiivisilla soitinarsenaaleilla tai tuoreimmilla studioteknisillä jipoilla ei silti operoida.

– Meillä on käytössä perinteiset vahvarit, mutta ei niissäkään haeta mittään ihmeellistä. Joku ehdotti jotain reamppausta – mitä lie tarkoittakaan, vissiin ajamista jonkin digitaalisen paskan läpi. Sanottiin, ettei onnistu. Siihen me ei lähdetä, hah. Mullakin on esimerkiksi yksi nuppi ja pedaali, joilla mennään, ja Pekalla on pelkkä nuppi ilman mitään pedaaleja. Jos ne ei riitä, niin sitten ne ei riitä.

– No, tälle uudelle levylle Ahti kaivoi jonkin helvetin vanhan Fenderin putkivahvistimen, kun tehtiin akustisempia kitaroita. Siinä oli pieni pilke silmäkulmassa, että kumarrellaan oikeasti tuonne vanhaan liittoon. Ei tarvinnut kuin laittaa piuha kiinni, ja se oli juuri sitä mitä haettiin.

Soista ja Suoherrasta

Kalmah-haastattelua on mahdoton tehdä mainitsematta soita tai Suoherraa, jotka ovat olleet bändin tavaramerkkejä alusta alkaen – olihan yhtyeen vuonna 2001 julkaistu ensilevykin nimeltään Swamplord.

 

Kun huomioi bändin kotipaikan, suoteeman taiteellinen hyödyntäminen ei ole niinkään yllättävää.

– Puolivitsillähän tuo Suoherra aikoinaan kehiteltiin. Mutta onhan nimelle periaatteessa aika hyvin taustaa. Esimerkiksi viime vuonna poimin… oliko se nyt joku 70 kiloa hillaa, ja metsillä tulee porkattua pikisoita. Pudasjärvellä on ihan helvetisti soita. Siellä me rampataan ja toimitaan. Se on sellaista sielunmaisemaa. Sieltä nämä sanoitusteemat kumpuaa.

– Kyllähän me tälle Suoherrallekin mietittiin aikoinaan jotain syvällisempää tarkoitusta. Jossain vaiheessa me sanottiinkin, että se on meidän henkinen johtaja – suomalaisen metän valtias.

Suoherra on tavattu piipahtamasta satunnaisesti myös bändin keikoilta. Antti kertoo, että perinne on jatkumassa.

– Kun velipoika oli kokeilemassa ketunnaruja, se oli tullut vastaan siellä pikisoilla ja kertonut, että hän tulee Nummirockiin.

Antilta on pakko kysyä loppuun, mikä on bändin ytimen parhaiten summaava Kalmah-kappale. Kysymys saa miehen mietteliääksi.

– Paha rasti. Mielestäni tämä uusi sinkku [Evil Kin] on hyvä, siitähän tuli myös lyriikkavideo. Se riffihän on tehty 1990 tai 1991. Hyvä vastaisku sille, ettei saatu silloin levytyssopparia… Yksittäistä kappaletta on paha mennä sanomaan, mutta jostain syystä ylleisöön tuntuu uppoavan tuo Heroes to Us, sama juttu ulkomailla. Jossain Spotifyn rankkauslistallahan se on suosituin myös. Mielestäni siinä on hyvä päämelodia, mutta eihän se mikkään kummoinen biisi ole. 

– Mikähän tuo olisi… No, Hades se varmaan on. Sehän oli aikoinaan jo sillä nauhoitetulla c-kasetilla [Svieri Obraza -demo, 1999]. Sillä se levytyssoppari varmaan käytännössä tuli. Se oli tavallaan ensimmäinen biisi, jolla me ruvettiin kohkaamaan. Ehkä se näytti tyylisuunnan, jota kohti ruvettiin menemään.

Julkaistu Infernossa 3/2018.