LIVE: Dimmu Borgir, Enslaved, Sahg – Kulttuuritalo, Helsinki 15.10.2010

20.10.2010
Kuva: Tässäpä melkoinen kiertuekokoonpano. Kaksi norjalaista, 90-luvun alussa black metal -bändinä aloittanutta orkesteria, jotka eivät ole enää aikapäiviin soittaneet varsinaista blackia – vaikka viitteitä tästä vielä enemmän tai vähemmän löytyykin. Ja Sahg, jolla ei ole mitään tekemistä kummankaan kanssa. Tuodaan yhtälöön vielä mukaan harvinaisen epämetallisesta tunnelmastaan tunnettu ja soundeiltaan arveluttava Kulttuuritalo, ja johan metallin ystävä kuin metallin ystävä tuntee olevansa Linnan juhlissa. Vuonna 2004 perustettu Sahg erottuu kiertuekumppaneistaan jo levytyksillään, ja samaa voi sanoa myös keikasta, joka ei vaikuttanut juuri Dimmu Borgirin ja Enslavedin yleisöä lämmittävän. Jossain vanhan koulukunnan doomin, stonerin ja modernimman rockin välimaastossa liikkuva Sahg oli yllätyksetöntä nähtävää ja kuultavaa myös elävänä, eikä bändin keikalle olisi varmasti tullut eksyttyä ilman tällaista lämppärispottia. Biisimateriaalin ohella oikeastaan kaikki muukin huokui silkkaa keskinkertaisuutta, Olav Iversenin ponnettomia vokaaleja myöten. Voi toki olla, että puolityhjä Kulttuuritalon sali, perjantainen ajankohta kello puoli kahdeksan ja myöhemmin seuranneet bändit olivat Sahgille liikaa, mutta tuskin se omillaankaan pidemmälle pötkisi. Hieman yli kahdeksan lavalle kivunnut Enslaved teki puolestaan työtä käskettyä ja soitti suurin piirtein niin hyvän keikan kuin olosuhteisiin nähden oli mahdollista. Heti Axioma Ethica Odinin aloituskappaleen jyrähdettyä soimaan sai höristellä korviaan, kun huomasi Kulttuuritalon kirotun akustiikan sopivan Enslavedille täydellisesti. Soundi oli kuin suoraan tuoreimmalta albumilta, höystettynä ripauksella vielä elävämpää raakuutta. Toisin kuin illan pääesiintyjällä, Enslavedilla ei ollut tarvetta koristella musiikkiaan visuaalisella show’lla tai edes liiallisella elehtimisellä perusliikehdinnän ohella. Bändin hypnoottinen "progeblack" yhdistettynä vanhempiin kappaleisiin sai tuijottamaan lasittuneena eteenpäin kolmen vartin ajan – mikä tuntui aivan liian lyhyeltä soittoajalta siihen nähden, että uudeltakin levyltä kuultiin vain kolme kappaletta. Vähempää ei parhaan levynsä tänä syksynä julkaisseelta bändiltä voinut odottaakaan. Jos Sahg oli illallisen heikosti aloittanut kuiva alkupala ja Enslaved kiireessä nautittu miellyttävä pääruoka, Dimmu Borgirista jäi mielikuva korkeintaan jälkiruoaksi puputetusta pannukakusta. Aikataulujen viivästyttyä itse keikan alku oli jo jonkinlainen täyttymys, mutta toista sellaista saatiin odottaa aina siihen asti, kun bändin valoshow näytti kaikki herkullisimmat puolensa. Settilistan tiesi jo etukäteen painottuvan ainoastaan kolmen neljän uusimman albumin materiaaliin, mikä herätti lähinnä uteliaisuutta siitä, miten heikoista livesoundeista tunnettu Dimmu Borgir onnistuisi viemään keikan lävitse. Kaiken totuuden nimissä on sanottava, ettei bändi päässyt yllättämään missään vaiheessa. Vielä muutama vuosi sitten, kun Dimmu kiersi In Sorte Diabolin kera, sen keikoilta odotti niitä muutamia vanhempia kappaleita ja näiden ohella Vortexin komeita lauluosuuksia. Nyt tuntui siltä, ettei tarjolla ole musiikillisesti yhtään mitään. Kirjoitin taannoin Dimmu Borgirin tuoreimmasta albumista Abrahadabrasta seuraavaa: "Osiin hajotettuna voi kuitenkin huomata, kuinka Dimmu Borgirin mahtipontisemmat puolet ovat entistä geneerisempää soundtrackmaista paisuttelua. Kun nämä puolet riisutaan, bändin metallisemmalta puolelta ei paljastu oikeastaan yhtään kummoista riffiä, eikä ohuesta tunnelmasta ja pääosin onnettomista vokaaleista ole apua." Mitä tapahtuu, kun ohuehkot ja silti puuroiset soundit syövät karusellimaisia koskettimia lukuun ottamatta pois myös orkestraatiot ja jäljelle jää joukko hassuihin valkoisiin turkiksiin pukeutuneita ukkoja patsastelemassa lavalla ja soittamassa olemattomia riffejä? Asiaa ei voi kaunistella oikein millään tavalla, kun Dimmu Borgirin keikasta muisti sen jälkeen ainoastaan todella upean valoshow’n, joka oli kaikkine kikkoineen yksi parhaista, mitä olen viime vuosina todistanut. Summa summarum. Sahg oli väärässä paikassa väärään aikaan, Enslaved vei homman kotiin pelkällä musiikillaan ja Dimmu Borgirin parasta ennen -päiväys taitaa olla myös live-esiintymisten suhteen kaukana takana. Suurin osa bändin faneista taisi tästä huolimatta kävellä ulos Kulttuuritalolta tyytyväisenä. Ehkä juuri tällainen, vähäeleinen ja itseensä luottavainen messuaminen on sitten juuri sitä, mitä bändiltä kaivataan, mutta näin itsevarma audiovisuaalinen kuorrutus vaatisi kyllä rinnalleen selvästi tasokkaampaa musiikkia. Teksti: Aki Nuopponen Kuvat: Susanna Torsti


Tässäpä melkoinen kiertuekokoonpano. Kaksi norjalaista, 90-luvun alussa black metal -bändinä aloittanutta orkesteria, jotka eivät ole enää aikapäiviin soittaneet varsinaista blackia – vaikka viitteitä tästä vielä enemmän tai vähemmän löytyykin. Ja Sahg, jolla ei ole mitään tekemistä kummankaan kanssa. Tuodaan yhtälöön vielä mukaan harvinaisen epämetallisesta tunnelmastaan tunnettu ja soundeiltaan arveluttava Kulttuuritalo, ja johan metallin ystävä kuin metallin ystävä tuntee olevansa Linnan juhlissa.

Vuonna 2004 perustettu Sahg erottuu kiertuekumppaneistaan jo levytyksillään, ja samaa voi sanoa myös keikasta, joka ei vaikuttanut juuri Dimmu Borgirin ja Enslavedin yleisöä lämmittävän. Jossain vanhan koulukunnan doomin, stonerin ja modernimman rockin välimaastossa liikkuva Sahg oli yllätyksetöntä nähtävää ja kuultavaa myös elävänä, eikä bändin keikalle olisi varmasti tullut eksyttyä ilman tällaista lämppärispottia.

Biisimateriaalin ohella oikeastaan kaikki muukin huokui silkkaa keskinkertaisuutta, Olav Iversenin ponnettomia vokaaleja myöten. Voi toki olla, että puolityhjä Kulttuuritalon sali, perjantainen ajankohta kello puoli kahdeksan ja myöhemmin seuranneet bändit olivat Sahgille liikaa, mutta tuskin se omillaankaan pidemmälle pötkisi.

Hieman yli kahdeksan lavalle kivunnut Enslaved teki puolestaan työtä käskettyä ja soitti suurin piirtein niin hyvän keikan kuin olosuhteisiin nähden oli mahdollista. Heti Axioma Ethica Odinin aloituskappaleen jyrähdettyä soimaan sai höristellä korviaan, kun huomasi Kulttuuritalon kirotun akustiikan sopivan Enslavedille täydellisesti. Soundi oli kuin suoraan tuoreimmalta albumilta, höystettynä ripauksella vielä elävämpää raakuutta.

Toisin kuin illan pääesiintyjällä, Enslavedilla ei ollut tarvetta koristella musiikkiaan visuaalisella show’lla tai edes liiallisella elehtimisellä perusliikehdinnän ohella. Bändin hypnoottinen ”progeblack” yhdistettynä vanhempiin kappaleisiin sai tuijottamaan lasittuneena eteenpäin kolmen vartin ajan – mikä tuntui aivan liian lyhyeltä soittoajalta siihen nähden, että uudeltakin levyltä kuultiin vain kolme kappaletta. Vähempää ei parhaan levynsä tänä syksynä julkaisseelta bändiltä voinut odottaakaan.

Jos Sahg oli illallisen heikosti aloittanut kuiva alkupala ja Enslaved kiireessä nautittu miellyttävä pääruoka, Dimmu Borgirista jäi mielikuva korkeintaan jälkiruoaksi puputetusta pannukakusta. Aikataulujen viivästyttyä itse keikan alku oli jo jonkinlainen täyttymys, mutta toista sellaista saatiin odottaa aina siihen asti, kun bändin valoshow näytti kaikki herkullisimmat puolensa.

Settilistan tiesi jo etukäteen painottuvan ainoastaan kolmen neljän uusimman albumin materiaaliin, mikä herätti lähinnä uteliaisuutta siitä, miten heikoista livesoundeista tunnettu Dimmu Borgir onnistuisi viemään keikan lävitse. Kaiken totuuden nimissä on sanottava, ettei bändi päässyt yllättämään missään vaiheessa. Vielä muutama vuosi sitten, kun Dimmu kiersi In Sorte Diabolin kera, sen keikoilta odotti niitä muutamia vanhempia kappaleita ja näiden ohella Vortexin komeita lauluosuuksia. Nyt tuntui siltä, ettei tarjolla ole musiikillisesti yhtään mitään.

Kirjoitin taannoin Dimmu Borgirin tuoreimmasta albumista Abrahadabrasta seuraavaa: ”Osiin hajotettuna voi kuitenkin huomata, kuinka Dimmu Borgirin mahtipontisemmat puolet ovat entistä geneerisempää soundtrackmaista paisuttelua. Kun nämä puolet riisutaan, bändin metallisemmalta puolelta ei paljastu oikeastaan yhtään kummoista riffiä, eikä ohuesta tunnelmasta ja pääosin onnettomista vokaaleista ole apua.”

Mitä tapahtuu, kun ohuehkot ja silti puuroiset soundit syövät karusellimaisia koskettimia lukuun ottamatta pois myös orkestraatiot ja jäljelle jää joukko hassuihin valkoisiin turkiksiin pukeutuneita ukkoja patsastelemassa lavalla ja soittamassa olemattomia riffejä? Asiaa ei voi kaunistella oikein millään tavalla, kun Dimmu Borgirin keikasta muisti sen jälkeen ainoastaan todella upean valoshow’n, joka oli kaikkine kikkoineen yksi parhaista, mitä olen viime vuosina todistanut.

Summa summarum. Sahg oli väärässä paikassa väärään aikaan, Enslaved vei homman kotiin pelkällä musiikillaan ja Dimmu Borgirin parasta ennen -päiväys taitaa olla myös live-esiintymisten suhteen kaukana takana. Suurin osa bändin faneista taisi tästä huolimatta kävellä ulos Kulttuuritalolta tyytyväisenä. Ehkä juuri tällainen, vähäeleinen ja itseensä luottavainen messuaminen on sitten juuri sitä, mitä bändiltä kaivataan, mutta näin itsevarma audiovisuaalinen kuorrutus vaatisi kyllä rinnalleen selvästi tasokkaampaa musiikkia.

Teksti: Aki Nuopponen Kuvat: Susanna Torsti

Lisää luettavaa