On synkkä ja myrskyinen aamu Australian loppukesässä. Kolmen tunnin yöunien, luvattoman aikaisen lennon ja Sydneyn aamuruuhkan keskellä kaatosateessa sompailun jälkeen olen myöhässä Apocalyptican akustiselta keikalta. Taksikuskikseni on valikoitunut kuusikymppinen intialainen herra, joka informoi minua heti kättelyssä, että tekee suharin hommia vain rahoittaakseen todellisen uransa lähtölaukauksen. Hän on oikeasti elokuva-alan monitaituri.
Tekstaan bändin paikalliselle tiedottajalle salaa anteeksipyynnön samalla kun kuivattelen kenkiäni, herättelen kameraani, jonka akku on majesteettisen tyhjä, ja kuuntelen kohteliaasti, kuinka kuskini kertaa viimeisimmän käsikirjoituksensa tärkeimmät käänteet. Hän on niin innoissaan, että unohtaa välillä herätä vihreisiin valoihin.
Päivän suunnitelma on seurailla kotoisaa Apocalypticaamme yhden päivän ajan bändin Australian-kiertueella. Yhtye kiertää mannerta neljässä kaupungissa järjestettävän Soundwave-festarin tiimoilta. Aamuisen nettiradiokeikan jälkeen on tiedossa meet & greet paikallisen hevifanikerhon tiloissa. Sitten suunta käy massiiviselle yhteiskeikalle Marilyn Mansonin ja Deathstarsin kanssa yhdessä Sydneyn makeimmista keikkapaikoista.
Hauskaa. Aamuni ei ole alkanut hyvin, mutta ei kai päivä tästä voi paljon huonommaksi käydä, eihän?
Kyllä voi. Mutta siitä enemmän myöhemmin.
Ehdin studioon sillä sekunnilla, kun Apocalyptica alkaa soittaa. Ensimmäinen biisi Cold Blood on singlelohkaisu tulevalta levyltä. Omasta nurkastani en näe bändin tuoretta jenkkivahvistusta, mutta muun muassa Slashin sooloprojekteista tuttu Franky Perez laulaa tyylitajuisesti. Bändi kuulostaa tiiviiltä yksiköltä, tunnelma on levollinen ja viihtyisä. Hyvä fiilis jatkuu Nothing Else Matters -coverin ja I Don’t Care -hitin voimin. Franky paikkaa Corey Tayloria varsin pätevästi.
Hyvä. Illan keikka tuntuu hetki hetkeltä kiinnostavammalta.
Muukalainen Hollywoodin ihmemaasta
Keikan jälkeinen haastattelukin lähtee käyntiin mukavasti. Saan lähes koko bändin – Perezin lisäksi sellistit Eicca Toppisen ja Perttu Kivilaakson sekä rumpali Mikko Sirénin – koolle komean mustan flyygelin ympärille. Vain kolmas sellonsoittaja Paavo Lötjönen katoaa jonnekin studion uumeniin. Ilmapiiri on rento, ja bändi tuntuu olevan keskenään kotonaan. On kuulemma Frankyn 39-vuotissyntymäpäivä.
Amerikkalaisen Frankyn ja suomalaisten kesken on vaistottavissa kasvokkain kontrasti. Frankyn täydellinen hammasrivistö ja soljuva Hollywood-englanti erottuu vasten vaaleiden pitkätukkien rokimpaa olemusta ja tanakkaa suomalaisaksenttia. Suomalaiset vaikuttavat jollain määrittelemättömällä tavalla todellisemmilta, joskin hellyttävästi kömpelömmiltä, tämän valokuvauksellisen losangelesilaisen ympärillä.
Tästä onkin aloitettava. Miksi vakituinen laulaja nyt, kahden vuosikymmenen jälkeen?
Perttu: – Meillä oli selkeä fiilis, että tarvitsemme oman laulajan. Että voimme sanoa: juuri tämä kaveri on nyt sekä levyllä että kiertueella, kaikkialla. Että me olemme Apocalyptica, seisomme omilla jaloillamme.
Eicca: – Olimme tosiaan aina vakituisen laulajan pestaamista vastaan. Mutta sitten tuli se piste, että meillä oli niin paljon vierailevia tähtiä, todella isoja nimiä, kahden albumin verran. Tajusimme, ettei tämä ole enää kiinnostava suunta, meidän täytyy tehdä jotain uutta.
Miten vakituinen jäsen Franky nyt siis on?
Eicca: – Katsotaan mitä kiertueella tapahtuu.
Franky: – Eurooppaan muutto on kyllä ollut jo puheissa. Olen etsinyt vakituista bändiä jo pitkään, vaikka mulla onkin ollut hienoja projekteja Losissa.
Eicca: – Meidän päätökset eivät koskaan ole mitään viiden vuoden ohjelmasuunnitelmia. Mietimme joka kerta asiat läpi albumi kerrallaan. Ja joskus ne ratkaisut, joiden ei ollut tarkoitus olla pysyviä… joskus niistä tulee pysyviä.
Tunsitteko toisianne aiemmin?
Mikko: – Emme ollenkaan.
Perttu: – Tiesimme kyllä Frankyn entisen bändin Scars on Broadwayn, joten olemme ilmeisesti nähneet Frankyn lavalla. Olemme soittaneetkin bändin kanssa!
Franky: – Minäkin olen nähnyt Apocalyptican keikalla, Area 4 -festarilla. Muistan että istuin kirjaimellisesti lavan reunalla ja katselin heitä. Eli jollain tavalla tässä on nyt ympyrä sulkeutunut.
Oliko keikka mistään kotoisin, Franky?
Franky: – No jaa…
Bändi nauraa.
Franky: – Totta kai. Hieno.
Mikko: – Itse asiassa, ennen kuin soitimme ekan keikan yhdessä, emme olleet tavanneet koskaan!
Oikeasti?
Mikko: – Kyllä. Vain Skypessa. Pidimme siis suljetun koe-esiintymisen.
Eicca: – Valitsimme tiettyjen ehdotusten perusteella meitä kaikkein kiinnostavimmat laulajat ja lähetimme heille koe-ääniraidat.
Mikko: – Ja kun kävi selväksi, että Franky oli ihan omassa liigassaan, päätimme että haluamme tämän tyypin. Sitten oli ensimmäisen Skype-puhelun aika. Joka tehtiin muuten alasti. Mutta se on sitten toinen juttu…
Olette alasti melkoisen usein?
Franky: – Jatkuvasti. Ja sehän tuossakin oli. Sain puhelun ysiltä aamulla Los Angelesin aikaa, mutta Skypeni ei suostunut toimimaan. Istun siinä aamusella Jenkeissä, ja yhtäkkiä tietokone vihdoin piippaa ja näytöllä on neljä äijää kumartuneena kameraa kohti, alasti, ja minä mietin, mitä helvettiä, pitääkö minunkin riisua? En tiennyt yhtään, mitä täällä oikein tapahtuu…
Suomalaiset remahtavat röhönauruun.
Mikko: – Ja tää keskustelu kesti viitisen minuuttia. Seuraavassa hetkessä olimmekin jo keikalla.
Franky: – Jep, lavalla.
Mikko: – Treenaamatta kertaakaan. Ja ensimmäisen keikan soundcheck meni täysin perseelleen. Mikään ei toiminut, kaikki meni rikki, emme päässeet soittamaan…
Franky: – Kaikenlaista pientä meni koko ajan vikaan.
Mikko: – …soitimme ehkä puoli biisiä ennen keikkaa, ja sillä siisti.
Eicca: – Ensimmäiset kaksi keikkaa oli onneksi pieniä, tuhannen ihmisen settejä Kanadassa. Mutta heti seuraavana päivänä soitimme 70 000 ihmisen edessä.
Perttu: – Ennen Metallicaa.
Eicca: – Heavy Montréal -festarilla.
Mikko: – Ja siitä alkoi siis kokonainen kiertue.
Eicca: – Eli emme saaneet treenattua missään kohtaa.
Franky: – Siis kuvittele. Ensinnäkin, en ole ikinä soittanut sellobändissä. Se on ihan eri maailma. Ja heti kolmas show on ties kuinka monen kymmenen tuhannen ihmisen edessä. Ilman treenejä. Minä olen ihan ulapalla, ja nämä miehet ovat vain, että hei, hyvää keikkaa, jes!
Suomalaisilla on taasen hulvattoman hauskaa.
Mikko: – Niin meillä hommat tehdään!
Aidointa Apocalypticaa koskaan
Miltä tuntui tehdä uutta levyä tuoreen vahvistuksen kanssa?
Perttu: – Lennätimme Frankyn Suomeen pariksi viikoksi. Tämä on ensimmäinen Apocalyptican albumi, jota on päästy tekemään ja treenaamaan laulajan kanssa. Se vaikutti kaikkeen. Sovituksiin, lyriikoihin, sivumelodioihin…
Mikko: – Tempoihin, sävellajeihin, kaikkeen.
Perttu: – Musta tuntuu, että juuri tämä on yksi syy, miksi albumi on niin vahva. Siinä ei ole mitään kummallisuuksia…
Mikko: – No olenhan minä siellä.
Perttu: – Paitsi sinä. Mutta ei mitään turhaa tavaraa. Levy on todella selkeä ja toimiva.
Eicca: – Niin. Ehkä aiemmat albumit ovat tuntuneet enemmän, no, biisikokoelmilta. Yritimme tietenkin tehdä niistä kokonaisuuden, ja niinhän ne ovatkin, mutta ihan jo se, että vokalistit vaihtuivat joka biisin kohdalla… Se teki biiseistä keskenään niin erilaisia, että kun niitä vertaa tähän albumiin, tämä on selkeästi paremmin koossa.
Mikko: – Jotenkin tuntuu, että olemme hieman ajelehtineet aiemmilla levyillä, ensin yhden ja sitten toisen idean perässä, ja tulos on siksi ollut vähän rampa. No, voiko noin nyt sanoa… Mutta ehkä aiempien levyjen kama ei ole tuntunut niin omalta. Siksi olemme tästä levystä niin innoissamme. Se on meidän alusta loppuun. Ei pelkästään musiikillisesti, vaan kaikki, jopa kuvitus, kumpuaa meidän omista ideoista.
Levy tuntuu enemmän ”Apocalypticalta”, ehkä?
Mikko: – Niin, kyllä.
Eicca: – Ja enemmän todelliselta bändilevyltä myös.
Perttu: – Tuottaja Nick Raskulineczin panos oli huikea. Hän sai meistä irti asioita, joita emme olisi ikinä tulleet keskenämme ajatelleeksi. Siis. Nick on inspiroivin tyyppi, jonka olen ikinä tavannut koko aikanani musabisneksessä. Lukuun ottamatta näitä kavereita tässä.
Mikko: – Halusimme Nickin tuottamaan alusta lähtien. Ja mies osoittautui varsinaiseksi jalokiveksi.
Perttu: – Koska olimme tällä kertaa treenanneet niin hyvin, studiossa oli melkein sellainen olo, että esiinnymme kuin yleisölle. Tosin minä ajattelen studiossa aina, että tämä on elämäni tärkein suoritus, se on vangittava. Että tämä esiintyminen jää historiaan, soitan sitä toivottavasti miljoonille ihmisille, juuri nyt. Se keskittymisen taso on käsittämättömän intensiivinen. Ja minä rakastan sitä tunnetta. Ja olen ihan kauhuissani. Se on ainoa tilanne, jossa pelkään.
Studiossa?
Perttu: – Niin. Kun mietin, että tämä on naulittava, täysin.
Franky: – Perttu uskoo tuon niin vahvasti, että hän oikeasti pukeutuu studioon.
Perttu: – Kyllä. Minun täytyy laittaa esiintymisvaatteet päälle ja meikata. Etenkin tälle albumille. Halusin tuntea sen, mitä tunnen, kun olen valtavan festariyleisön edessä.
Franky: – Tosijuttu.
Perttu: – Se on upeaa.
Ja loput teistä olivat alasti?
Franky: – Mikko oli.
Mikko: – No tietenkin. Minäkin halusin tuntea olevani festariyleisön edessä.
Lavalla
No, jospa puhutaan hieman esiintymisestä. Miten uudet biisit ovat Australian-kiekalla lähteneet?
Perttu: – Mielettömän hyvin! Itse asiassa Shadowmaker on saanut suurimmat aplodit joka keikalla.
Mikko: – Ihmiset tunnistavat sen. Ja se on niin lumoava biisi. Me kaikki rakastuimme siihen jo studiossa. Ja nyt kun sitä on päässyt soittamaan yleisön edessä, on mahtavaa, että heille tulee se sama tunne. Sellainen WHAAOW-fiilis, joka meilläkin on edelleen.
Perttu: – On upeaa saada sellaista vastakaikua uudelle biisille.
Soitatte myös paljon vanhoja biisejä, kuten nyt täälläkin Nothing Else Matters -coverin. Tämä onkin seikka, jonka olen pistänyt merkille Australiassa. Kun mainitsen Apocalyptican, ihmiset tuntevat bändin, mutta puolessa tapauksista muistikuva tuntuu edelleen olevan, ”ai joo, ne suomalaiset jotka soittavat Metallicaa selloilla”. Miltä se tuntuu?
Perttu: – Eihän siinä ole mitään hävettävää. Siellä on Apocalyptican juuret. Se on olennainen osa meitä.
Mutta tuntuuko jo tämän levyn kohdalla, että bändillä on enemmän ihan oma identiteetti?
Eicca: – Meillä on ollut oma identiteetti jo viisitoista vuotta. Ainakin omasta mielestämme. Cult-levystä alkaen. Kun teimme covereita, bändi oli ehkä enemmän vain kaveriporukka, joka halusi soittaa vähän metallia. Mutta sitten halusimme mennä syvemmälle, ja Cultista lähtien olemme rakentaneet omaa juttuamme askel askeleelta. Mutta ei minua haittaa pätkääkään, että ihmiset muistavat meidät Metallica-bändinä.
– Tietysti nyt on jännä nähdä, mitä Frankyn kanssa tapahtuu. Mulla on ollut pitkään sellainen tunne, että Apocalyptica tunnetaan paljon laajemmin kuin meidän fanikannan koko antaisi ymmärtää. Mutta kun meillä vaihtui laulajat, ihmiset muistivat ehkä Corey Taylorin mutta ei meitä. Ihmiset ympäri maailman tunnistavat biisin sieltä, toisen täältä, mutta eivät tiedä että se on MEIDÄN. Nyt kun Franky on kelkassa sekä albumilla että kiertueilla, saa nähdä. Ehkä tämä albumi vihdoin yhdistää koko kuvion ihmisten mielissä.
Maailman tylsin bändi
Mitä Australian auringossa on tullut tehtyä keikkojen lisäksi?
Mikko: – Melbournessa ja Sydneyssä oli pari päivää aikaa tutkia kaupunkia.
Perttu: – Minä olen pelannut videopelejä ympäri vuorokauden.
Mikko: – Perttu on maailmanmatkaajien eliittiä. Rakastaa tsekata uudet kaupungit tietokoneen näytön läpi.
Melbournessa oli kiinalainen uusivuosi ja White Night -valofestari ihan keskustassa. Kävittekö kääntymässä?
Mikko: – Ei. Tiesimme kyllä tapahtumasta.
Franky: – Mistä?
Mikko: – Yli puolen miljoonan ihmisen festari Melbournen keskustassa. Te olitte kaikki nukkumassa…
Kävikö kukaan rannalla? Ei.
Perttu: – Entinen saksalainen kiertuemanagerimme antoi meille aikoinaan nimeksi ”Apocalyptica – Maailman Tylsin Bändi”, koska emme koskaan tee mitään tyhmyyksiä. Rundeilla lähinnä yksi hölkkää, toinen pelaa tietokonetta sängyssä, kolmas syö.
Eicca: – Neljäs valittaa, että sillä on nälkä.
Perttu: – EHKÄ joku ilta saatamme istua hotellin aulabaarissa ja vetäistä pari olutta, mutta siinä se.
Kävitte nyt kai sentään Melbournen legendaarisessa Cherry Barissa?
Franky: – Cherry missä?
Mikko: – Voiko sitä syödä?
Cherry Bar on kaikkien tuntema rokkibaari kaupungin keskustassa. Siellä on viimeisen viikon aikana käynyt kova kuhina, kun Soundwave-festarin starat ja paikallinen väestö kirjaimellisesti törmäilevät toisiinsa. Paikka on vieläpä kadulla nimeltä AC/DC Lane!
Eicca: – Mitä, mikä on AC/DC?
Mikko: – Sähköä. Se on sulaketyyppi. Siis missä se voimalakatu olikaan?
Perttu: – Niinpä. Kaikki ovat käyneet siellä. Paitsi Apocalyptica!
Sitten keikalle!
Toimittaja ei päässyt seuraamaan bändin kuumaakin kuumempaa arkea Australiassa sen pidempään. Haastattelu päättyy, kun yhtyeellä on kiire soundcheckiin. Käy myös ilmi, että meet & greet on peruttu jo aikaa sitten tiukkojen aikataulujen vuoksi. Suunnistan omia teitäni keikkapaikalle, jonka edustalla istuu jo kolmelta iltapäivällä mustanpuhuvia teinejä vaihtelevissa bändiunivormuissa.
Takaovella joviaali ovimies salpaa tieni. Minultahan puuttuu vielä passi keikalle. Apocalyptican tiedottaja on onneksi tupakkatauolla samalla kujalla ja katoaa teatteriin metsästämään kulkulupaani. Jään nojailemaan tiiliseinään ja setvin vihdoin vironneen kamerani filmirullaa. Yhtään järkevää kuvaa tästä päivästä ei ole. Onneksi pääsen pian bongailemaan vangitsevia tilannekuvia backstageltä ja ottamaan illemmalla toivottavasti komeita keikkaotoksia.
Vartin odottelun jälkeen Perttu ja Paavo ilmestyvät ovesta kujalle. Päivällisenhakureissulle suuntaavat sellistit tervehtivät maannaistaan kohteliaasti. Sitten.
– Et kuulemma saanut passia? Kurja juttu, Perttu sanoo.
Toisen vartin jälkeen tiedottajan hämillinen pää kurkistaa ovesta.
– Can’t do nothing for you. Sorry.
Passeja muille kuin Mansonin seurueelle ei ole. Eikä tule. Normaalisti järjettömän yltiöpositiivinen tiedottaja kertoo minulle kauhutarinan toisensa perään tämänvuotisen festarijärjestäjän mediasotkuista, pyytelee vuolaasti anteeksi ja kieltää samaan hengenvetoon minua julkaisemasta mitään koko keskustelusta.
On vaikea sanoa, kuinka paljon jutuista on totta, mutta yksi fakta pysyy. Kuten leijonanosa muistakin päivälle suunnitelluista aktiviteeteista, uudistuneen Apocalyptican livevastaanotto Australiassa jää tältä suomalaistoimittajalta täysin näkemättä.
Suomalaisen yleisön on siis muodostettava oma mielipiteensä Frankystä, Hollywoodin ihmeestä, suomalaisjäärien keskellä kotimaan kuumassa festarikesässä.
Haastattelu julkaistu Infernossa 3/2015.