”Maailmassa lauletaan ihan tarpeeksi rakkaudesta” – pitkässä haastattelussa Stam1nan Hyrde

Stam1na on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen metallin kirkkaimmassa kärjessä. Nyt yhtye julkaisee seitsemännen levynsä Elokuution. Laulaja-kitaristi Antti Hyyrynen kertoo tarinoita irtopäistä, levykokonaisuuksien arvostamisesta ja kainalopieruista.

Kuva: Markus Paajala

Antti ”Hyrde” Hyyrynen on kiireinen mies. Stam1na on saanut uuden Elokuutio-levynsä valmiiksi, ja helmikuun alussa sen julkaisupäivää odotellessa häntä työllistää toinen maineikas yhtyeensä.

Muutaman päivän päässä odottaa Wöyh!-bändin kiertueen aloittava, Espoon Sellosalissa Ulpu Dance Companyn kanssa toteutettava erikoiskeikka, jota muun muassa Rumba ylisti myöhemmin sanoilla ”venkoilevan progen ja tanssin kitkaton avioliitto”. Intensiiviset treenit ovat saaneet Hyrden sisäisen kalenterin sekaisin, ja mies saapuukin haastatteluun reilut puoli tuntia myöhässä. Herrasmiehenä tunnettu rokkari pyytelee vuolaasti anteeksi, ja haastattelu pääsee alkamaan hyvissä tunnelmissa.

Käydään Wöyh!-asioita läpi myöhemmin. Aluksi puhutaan kovasta treenaamisesta ja ainutkertaisista spektaakkeleista. Stam1na nimittäin toteutti kesällä 2015 yhdenlaisen historiallisen projektin soittamalla Provinssissa neljä keikkaa neljällä eri lavalla.

– Istuskelimme itse asiassa tänään hyvän ystäväni, stand up -koomikko Zaanin [Jean-Eric Chaument] kanssa ja puhuimme tästäkin kokemuksesta. Zaanihan taas kiersi Sami Hedbergin tuotantotiimissä tämän ennätyksellisellä 365-kiertueella, Hyrde pohjustaa.

– Siinä tuli mietittyä omia mittavimpia tai ennätyksellisimpiä juttuja, ja kyllähän se Provinssin tempaus vie voiton tässä mielessä. Se on ollut kirkkaasti eniten työtä vaatinut homma. Kyllä meinasi silmäkulmat kostua jälkeenpäin, kun tajusi, millaisen urakan oli tullut tehneeksi.

Peräkkäisinä päivinä soitettujen keikkojen teemana oli vetää neljä eri Stam1nan levyä läpi kokonaisuudessaan. Valittavana oli kuusi siihen mennessä ilmestynyttä albumia. Kuinka juuri Stam1na (2005), Uudet kymmenen käskyä (2006), Viimeinen Atlantis (2010) ja SLK (2014) päätyivät mukaan?

– Virallinen totuushan on, että kyselimme vähän sosiaalisessa mediassa, mitä fanit haluaisivat kuulla. Mutta raaka totuus on taas seuraava, Hyrde pohjustaa.

– Ensinnäkin debyyttilevy teki aikoinaan sellaisen vaikutuksen, että se oli aika itsestään selvä valinta. Monet puhuvat vieläkin, että ensimmäinen levy oli paras. Uudet kymmenen käskyä on myöskin mainittu monesti Stam1inan parhaaksi. Siihen palataan toistuvasti eri yhteyksissä.

– Viimeinen Atlantis taas päihitti tässä kamppailussa Rajan siksi, että siitä saatiin mallikkaasti sellainen kokonaisuus mitä haettiin. Levyn visuaalinen puoli ja tarinallisuus muodostivat yhtenäisen paketin. Se sopi sikälikin tarkoitukseen pirstaleisempaa Rajaa paremmin. Nocebo taas jäi pois varmaankin sen takia, että SLK:ta haluttiin tuoda uutena levynä silloin enemmän esiin.

Kokonaisuuteen liittyi myös eräs ikävä puoli.

– Ymmärsimme tapahtuman ainutlaatuisuuden ja otimme kaikki keikat talteen monikamerataltioina. Projekti kuitenkin vähän kosahti. Esimerkiksi Atlantis-keikalla äänityspuoli petti pahasti, emmekä ole vielä tähän päivään mennessä saaneet tehtyä päätöstä, mitä kokonaismateriaalin suhteen tehdään, Hyrde harmittelee.

Ihminen leikkaa itseään

Tämä lehden kanssa samana päivänä ilmestyvä Elokuutio on enemmän tai vähemmän teemalevy. Vähitellen aukeavan tarinan aiheet tuntuvat liittyvän sosiaaliseen mediaan, digitalisoitumiseen ja kuviin. Stam1nan tuntevat voivat arvata, ettei teemojen käsittelytyyli ole kovinkaan positiivinen.

– Jos Viimeinen Atlantis -levyn teema sai alkunsa siitä, että luin Tiede-lehteä ja siellä oli kuva jääkarhusta jonkin pienen jääkokkareen päällä, niin tämän levyn kohdalla ahdistavana lähtöaiheena oli verkosta löytyvät päänleikkausvideot, Hyrde valottaa.

– Minä olen vain niin lopen kyllästynyt siihen, kuinka valtavirtamedia promotoi suoraan tällaisten ihmisvihamielisten ryhmien ja uskonnollisten liikkeiden asiaa julkaisemalla kyseisiä videoita. Jotenkin tämä uskontoperäinen vihamielisyys ja toisaalta se, että ihminen nähdään nykyään voittopuolisesti digitaalisten viestimien kautta, nivoutuivat jonkinlaiseksi kantavaksi mielikuvaksi.

Keskeisenä elementtinä oli juuri ajatus irtileikatusta päästä. Idea sai myös symbolisempia ulottuvuuksia.

– Ihminenhän tavallaan leikkaa itsestään palan pois joka kerta, kun hän laittaa itsestään kuvan eli ikonin sosiaaliseen mediaan. Lapset ja nuoret ovat neljän seinän sisällä ja seurustelevat laitteidensa välityksellä aivan uudella tavoin. Ihminen raamittaa ja rajaa itsensä sillä tavoin. Tämä oli tällainen ajatusleikki, josta halusin tehdä tekstejä.

– Me eriydymme koko ajan enemmän toisistamme, mutta samaan aikaan kaikki maailman kauhut tulevat meille tuohon pieneen laatikkoon, älypuhelimeen.

Suhde sosiaaliseen mediaan ja verkkomaailmaan on siis vähintäänkin kriittinen. Hyrde on silti itsekin mukana koko sopassa ja päivittää muun muassa Stam1nan Instagram-tiliä.

– Enhän minä mikään pässi asian suhteen ole. Ymmärrän, että teemme julkista työtä ja meidän täytyy osallistua vahvasti sosiaaliseen mediaan. Meillä on 54 000 seuraajaa Facebookissa, ja pääosa markkinoinnista tapahtuu, valitettavasti, sähköisen median kautta painetun median sijaan.

– Ehkä tässä ahdistaa lyhyesti sanottuna eniten se, kuinka ihmiset muuttavat käyttäytymistään niin paljon ja nopeasti. Otetaan vaikkapa nuorten kanssakäyminen – nykynuoret joutuvat kamppailemaan paljon suurempien kysymysten kanssa kuin itse jouduin aikoinaan. He elävät pelossa, joutuvatko syrjityksi julkikuvansa, vaatteidensa ja muun vuoksi. Se on jotain ihan muuta kuin mihin itse tottui pikkulemiläisenä 1980- ja 90-luvuilla.

– Elokuutio maalailee omalta osaltaan kauhukuvaa. Näin tai noin voi tapahtua. Toisaalta, jos antaa esimerkin, kannattaa aina liioitella.

Kaikki Stam1nan sanoitukset tekevän Hyrden mukaan yksi Elokuution kantavista teemoista on perinteisen uskonnon lisäksi katteettoman suuri usko teknologian pelastavaan voimaan.

– Jotkut ihmiset ajattelevat, että Apple pelastaa maailman. Haluan vain herättää kysymyksiä siitä, onko tämä nykyinen kehitys se paras suunta. Tällaisia uskontoon verrattavia suuntauksia voi tulla lisää. Omasta mielestänihän kaikki uskonnot olisi syytä kieltää.

Sanasta miestä

Hyrde myöntää itsekin, etteivät hänen sanoituksensa aukea kertaistumalta. Sama pätee hänen yleisempään ajattelumaailmaansa. Haastatteluista on saanut jotain vihiä, mikä miehen maailmankatsomus on, mutta ainakaan tämän jutun tekijä ei ole onnistunut luomaan aiheesta lopullista kuvaa.

– Olen yrittänyt pitäytyä oman sanomani julistamisessa. Liityin juuri Lappeenrannan vapaa-ajattelijoihin ja olen löytänyt siitä suunnasta jotain ammennettavaa omaan maailmankatsomukseeni.

– Muuten en oikein tiedä, kokevatko ihmiset minua mitenkään mielenkiintoiseksi sanomaan jotain vaikkapa politiikasta tai muusta vastaavasta. Ainahan minä olen kironnut auktoriteetteja. Mutta en minä, helvetti, pysty ottamaan mitään poliittisia kantoja, se on niin iso suo. Määrittelen itseni yksinkertaisesti humanistiksi.

– Vihasin aikoinani punkkia ja niitä räkäisiä siilitukkia, jotka pyörivät Lappeenrannassa ja joivat kiljua. Se oli jotenkin inhottavaa. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että siinä anarkiassa ja muita kumartamattomassa käytöksessä oli jokin järki.

– Toisaalta olen kiinnostunut poliittisesta retoriikasta ja siitä, kuinka suostutellaan ihmisiä tiettyihin asioihin. Siitä lauletaan monella levyllämme. Itse seuraan päivänpolitiikkaa sen verran kuin perusveronmaksajana täytyy, päivittäin.

Stam1nan sanoitukset ovat monitulkintaisia ja sisältävät jos jonkinlaisia uussanoja. Onko tämä sanojen vääntäminen tarkoituksellista, tietynlaista henkilökohtaisuuden välttämistä?

– Tähän on helppo vastaus: rehellisesti sanottuna en osaa kirjoittaa suoremmin. Tämä on hämmästyttänyt itseänikin. Väistämättäkin tulee aina mieleen, että tähän kohtaan täytyy ladata jotain suurempaa. Oli se sitten jokin vekkuli staminamainen sanaleikki tai muu laajennus. En pysty tekemään kuin Herra Ylppö ja kirjoittamaan, että pojat ei tanssi.

Hyrde kehuu miltei heti perään Maj Karman uusia kappaleita. Kyse on siis erilaisista lähestymistavoista, ei arvottamisesta. Kun kuitenkin mennään pois henkilökohtaisuuksista, päästään jonnekin arjen yläpuolelle.

– Sanottakoon se vielä kerran ääneen, että maailmassa lauletaan ihan tarpeeksi rakkaudesta. Siihen ei auta edes se, että Juice on tainnut sanoa, että kaikki kappaleet kertovat joko rakkaudesta tai siitä, ettei ole rakkautta. Unohtakaa se koko tylsä rakkaus-sana.

– Ei halua kirjoittaa mitään suoria henkilökohtaisuuksia. Se on muutenkin itsestään selvää, että kaikki tulee tekstittäjästä itsestään. Jokaisella on samat rakkaushuolensa ja keski-iän kriisinsä. Niistä kertominen on se helppo tie.

– Olen sanonut monesti, että vihaan sanoittamista. Mutta kun siihen liittyy se, että on jokin tärkeä asia, jonka haluaa sanoa. Jos menen tekemään jonkin asian levylle asti, sillä pitää, jumalalauta, olla painoarvoa. Jos se ei olisi näin, minulla olisi paljon tärkeämpääkin tekemistä.

Mikä sitten on Antti Hyyrysen käsitys maailmasta… Onko ihmiskunnalla toivoa?

– No, se riippuu, keneltä kysytään. Niiden mielestä varmasti on, joilla on vara ostaa antibiootteja ja tehdä vapaita valintoja elämässään. Mutta monessa mielessä ollaan menossa kohti tuhoa. Ei ehkä meidän elinaikana, mutta pahaa siivoa jätämme jälkeemme.

Luottoa löytyy

Stam1nan kotisivuilta löytyy Elokuution studiopäiväkirjoja. Niissä mainitaan, että levytysprosessin alussa oli ajatus tuplalevystä, jonka osat julkaistaisiin erikseen, kappaleita kun oli tarjolla niin paljon. Onko tämä ajatus yhä elossa?

– Kyllä pankki tyhjeni Elokuutioon. Siihen tiivistettiin paras osa siitä materiaalista, jota oli ehdolla. Kaikkiaan valmiita demoversioita taisi olla 26 kappaletta.

– Se on tälle bändille aivan käsittämättömän paljon. Aiemmin olemme levyttäneet kaikki kappaleet, joista on tehty demo. Kun nyt olikin tuollainen määrä biisejä, siinä olisi tosiaan ollut mahdollisuus toteuttaa esimerkiksi sama, minkä Opeth teki aikoinaan Deliverance/Damnation-kokonaisuudella. Siis jakaa kappaleet vähemmän sähköiseen ja mahdollisimman kovaa runttausta sisältäviin levyihin. Työmäärä kahden levyn tekemiseen alkoi kuitenkin tuntua melkoiselta. Sikäli nostan hattua vaikkapa uudelle Swallow the Sun -triplalevylle. Miten vitussa he ovat pystyneet tekemään sen?

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö pois jätettyjä kappaleita käytettäisi tulevaisuudessa jollain tavalla.

– Onhan meillä ollut esimerkiksi tapana kierrättää riffejä. Tunnustettakoon, että vaikkapa Wöyhin Kaskelotti-kappaleen c-osa osa oli aluksi tarkoitettu Stam1nalle. Emilin ja kumppaneiden kommentit olivat kuulemisen arvoisia, kun he kuulivat sen ensimmäisen kerran. Pakko silti ajatella itsekkäästi, minähän ne olen tehnyt.

Elokuutio on musiikillisesti tunnistettavaa Stam1naa, mutta levy tarjoilee myös jotain uutta. Kertoo tiettyjä asioita yhtyeen voimasta, että muutosta ei pysty kiteyttämään muutamaan määritelmään.

Basisti Kai-Pekka ”Kaikka” Kangasmäki sai ensimmäisen sävellyksensä Viimeinen Atlantis -levylle, ja nykyisin hän jakaa jo suurin piirtein yhtä suuren sävellysvastuun Hyrden ja soolokitaristi Pekka ”Pexi” Olkkosen kanssa.

Onko työnjaon jakamiseen liittynyt missään vaiheessa ristiriitoja reviirien suhteen? Joissain yhtyeissähän on hyvin selkeä jako, mitä kukin jäsen saa tehdä.

– Bändin noin 20-vuotiseen uraan liittyy hyvin paljon kova keskinäinen luotto ja hyvä henkilökemia. Kaikki myös tietävät, että minä tekstittäjänä tiedän, mikä juttu sopii mihinkin. He myös luottavat siihen, että ajattelen kaikkien parasta, Hyrde naurahtaa.

– Eli jossain määrin minulle sanoittajana on langennut jo aiemmin rooli, että minun pitää poimia tarjottuja ideoita käyttöön. Tämän levyn osalta esitin jo hyvin varhaisessa vaiheessa muille oman listani valittavista sävellyksistä ja niiden järjestyksestä. Sen päälle sitten aloin rustaamaan tarinaa.

– Erityisesti ajattelen kuitenkin levykokonaisuuden parasta. Viime levyillä on ollut kauhean helppoa, kun on voinut luottaa siihen, että Kai-Pekalta tulee varmaankin ne kaikkein uusimman kuuloiset ja erikoisimmat ideat. Nytkin häneltä tuli levyn avainbiisit eli levyn avaava Ikoneklasmia sekä D.S.M. ja Marttyyri.

– Me edustamme Pekan kanssa perinteisempää Stam1na-linjaa. Minulla on ehkä ne monimutkaisimmat harmoniat ja muut, ja Pekalla on sitten ne jyräbiisit. Näiden kaikkien elementtien välinen balanssi on mennyt ihan luonnostaan.

Seuraava askel voisi Hyrden mukaan olla se, että kosketinsoittaja Emil ”Hippi” Lähteenmäki astuisi mukaan sävellysrinkiin.

– Hän on tarjonnutkin jo jotain ideoita. Se ei ole kuitenkaan mitään riffimateriaalia, vaan erilaisia kiipparijuttuja, melodioita ja harmonioita. Niiden käyttäminen vaatii tulevaisuudessa ihan uudenlaisen lähestymisen, ja se on se villi kortti jatkossa.

Kokonaisuuksien taide

Deftonesin laulaja Chino Moreno kertoo lasvegasilaisen Komp 92.3 -radioaseman tuoreessa videohaastattelussa, kuinka levykokonaisuudet eivät ole enää niin tärkeitä Deftonesille. Yhtye voi kuulemma tehdä keikkoja suunnilleen milloin haluaa, eivätkä esiintymiset ole sidoksissa levyjen julkaisuun.

Samanlaista asennetta on havaittavissa läpi musiikkimaailman, myös albumikonseptia kunnioittaneen raskaamman rockin parissa. Stam1na tuntuu kuitenkin uskovan jo edellä kerrotun perusteella kokopitkien levykokonaisuuksien voimaan. Jokainen levy on sekä tapaus että alusta loppuun asti merkityksellinen kokonaisuus, niin sanotusti statement – oman aikansa todistuslausunto.

– Ehdottomasti! Ne jotka muuta väittävät, ovat väärässä. Albumi on konkreettinen, albumi on kauniinmuotoinen pyöreä juttu, albumi kuunnellaan alusta loppuun, Hyrde luettelee.

– Isäni antoi tähän huomaamattaan opin jo vuosikymmeniä sitten. Minulle oltiin ostamassa cd-mankkaa. Myyjä sanoi, että tässä on teille hyvä soitin. Siinä on vain yksi vika. Sillä ei voi kelata kappaleita, vaan ainoastaan vaihtaa seuraavaan biisiin. Isä sanoi siihen, että ei se mitään, levythän on tarkoitettu kuunneltavaksi kokonaan.

Uusille tuulillekin löytyy ymmärrystä. Ymmärrys ei kuitenkaan merkitse tässäkään tapauksessa välttämättä hyväksymistä.

– Tajuan toki sen rakenteellisen ajattelutavan, että biisit ajatellaan yksittäisinä juttuina. Bänditkin saattavat julkaista vain kappaleita, eivät levykokonaisuuksia. Ne tahot ovat silti väärässä, Hyrde toistaa.

– Nykymeininki muuttaa koko musiikin nautinnon pikaruokapaikan kerta-annokseksi. Kaiken huipuksi sitä kaikkea kuunnellaan huonoilla nappikuulokkeilla tai puhelimen kajareista. Hurraa! Onpa isoja elämyksiä.

Suomen populaarimusiikin yleistilakin saa Hyrdeltä aika lailla täystyrmäyksen.

– Jos puhutaan vaikka jostain suomiräpistä, niin olen häpeissäni sitä tekevien puolesta. Tai se, mitä YleX soittaa tällä hetkellä, sehän on sietämätöntä kamaa. Siitä ei saa itselleen yhtään mitään.

Kokonaisuusajattelu on uudella levyllä alleviivattua jo sikälikin, että kappaleiden osuudet äänitettiin pääosin kronologisessa järjestyksessä.

– Tämä on mennyt näin pitkälle. Se on kaunista. Omiin levytyksiin suhtautuu samalla rakkaudella kuin aikoinaan jonkun Iron Maidenin albumien kuunteluun. Koko se elämys ja kansikuvien katselu on tärkeää. Levy on yhtenäinen maailmansa.

– Minusta albumin visuaalisen ilmeenkin pitää noudattaa muuta kokonaisuutta. Ei ole mitään järkeä julkaista kahta taidetta, jotka olisivat täysin vastakkaisia. Samaa ajattelua voi jatkaa vielä musiikkivideoiden puolelle. Musiikkivideotaide voi olla täsmälleen yhtä tärkeää kuin itse albumi.

Pässin maine

Liikkuva kuva on Hyrdelle tärkeää myös siksi, että hän ollut noin kymmenen vuoden ajan osakkaana kouvolalaisessa Medialouhos-firmassa. Homman juuret löytyvät paljon kauempaa: mies kertoo olleensa kahdeksanvuotias, kun oli tekemässä ensimmäistä kotielokuvaansa.

– Tajusin jo silloin, että haluan tehdä niitä aikuisenakin. Bändihommat tulivat myöhemmin vähän vahingossa. Elävän kuvan tekemisessä on paljon samaa kuin bänditoiminnassa. Sitä tulen tekemään varmasti sittenkin, kun niska ei enää taivu mossaukseen.

Tästä voisi päätellä, että jossain kaukaisuudessa siintää haave pitkän elokuvan tekemisestä. Vai?

– Kyllä, ja siitäkin oli puhetta tänään Zaanin kanssa. Meillä on aineksia, intoa ja näkemystä. Näitä juttuja kehitellään tässä kaiken muun rinnalla, Hyrde vihjailee.

Medialouhos on tehnyt musiikkivideoita muun muassa Viikatteelle, Kotiteollisuudelle ja tietenkin Stam1nalle itselleen.

– Se ei ole varsinaisesti päivätyöni. Olen vähän sellainen vieraileva mies, vaikka olenkin osakas. Sen verran paljon on Stam1na- ja Wöyh!-hommia. Mutta olen parhaani mukaan tekemässä käsikirjoituksia, ohjaamista ja leikkaamista, monitoimimies kertoo.

– Homma on siis kokonaisvaltaisesti omissa näpeissä. Meillä on myös ollut aina periaate, että jokainen jäsen saa vaikuttaa musiikkivideoiden ideointiin. Kukaan ei sanele ideoita ulkoapäin.

Kiitostakin on tullut: esimerkiksi Jouni Kallion ohjaama, Napakymppi-konseptia parodioinut Lääke-video voitti Kultapumpelin vuoden 2008 Oulun musiikkivideofestivaaleilla.

– Videolle tarttui sen ajan fiilis ja keskisormennäyttö vallinneelle hevigenrelle. Että tehkää te sitten sellaisia videoita, joissa soitetaan tyhjässä konehallissa, lattia kastellaan vedellä ja kamera tärähtelee. Me emme tee.

– Siinä mielessähän mustavalkoinen Panzerfaust-video extrememoshauksineen ja hidastuksineen oli parodia itsestään.

SLK:lta löytyneen Panzerfaustin musiikkivideo olikin tietyllä tapaa merkkipaalu ja alkusoittoa suunnanmuutokselle. Stam1nan toiminnalle aiemmin niin keskeinen humoristisuus on tuntunut vähentyneen.

– Kyllä meillä silti on aina pieni pilke silmäkulmassa, pässin maine täytyy pitää yllä. Ja onhan se mielenkiintoista nähdä edes jotain vähän muuta kuin se tavallinen pönöttävä hevibändi. Ihan hyvä huomio silti. Nyt ei ole ollut vähään aikaan mitään viiksi- ja kainalopieruosastoa.

– Ehkä meidän pitää palauttaa jossain vaiheessa huumoria enemmän tähänkin bändiin. Elokuutio on kuitenkin niin saatanan synkkä kokonaisuus, että ehkä pidämme vielä hetken käden nyrkissä.

Monen yhtyeen mies

Hyrdellä on siis veljensä, YUP:ssä aiemmin vaikuttaneen Jussi Hyyrysen kanssa Wöyh!-yhtye. Miten Wöyhissä bassoa soittava Hyrde jakaa yhtyeisiin käytettävän ajan?

– Stam1na tulee ensimmäisenä, ja muut aikataulut suunnitellaan sen mukaan. Jos jonain päivänä lähtisimme Japaniin, silloin suostuisin soittamaan samana päivänä molempien bändien keikoilla. Muuten en. Ne on pakko pitää erillään.

– Ja onhan minulla myös punkyhtye nimeltä Eläköön Elämä!, jossa soitan rumpuja. Esitämme omia, apina-aiheisia kappaleita. Siinä on minun lisäkseni mukana Kai-Pekka kitarassa ja Tuomo ”Jorma-22” Pulkkinen bassossa. Yhtyeessä on vaikka kuinka paljon jäseniä, mutta lähinnä me olemme käyneet treenaamassa.

– Toivottavasti tältäkin yhtyeeltä tulee joskus levy. Mikä tärkeintä, soittamisen riemu on ihan äärettömän suuri. Vedetään punkkia, saa soittaa rumpuja ja hiki lentää, se on jotenkin vain niin siistiä.

Hyrde säveltää myös Wöyhille. Onko aina alusta asti selvää, mikä kappale menee millekin yhtyeelle?

– Kyllä. On päiviä, jolloin tartun seitsemänkieliseen sähkökitaraan ja teen tietynlaisia riffejä. Ne ovat selkeää Stam1na-tavaraa. Ja on päiviä, kun otan akustisen kitaran, rämpyttelen sointupohjia ja niistä tulee Wöyhiä.

Onko kolmas Wöyh!-levy jo tekeillä?

– Poikkeuksellista muuten, että suostun Wöyhistä puhumaan… Olen sälyttänyt sen aina Jussille, koska kyseessä on hänen bändinsä. Mutta Jussi vastaisi varmasti samalla tavalla, eli kyllä, kolmas levy on tulossa. Siitä voitte olla varmoja.

Stone2008-2small

KAINALOJUTTU: Kiveen kirjoitettu

Elokuution tuottajana toimi Raja-levyn (2008) tavoin Janne Joutsenniemi. Mies lienee lähes jokaiselle suomalaiselle raskaan musiikin ystävälle tuttu Suburban Triben ja Stonen kautta.

– Halusimme jo esituotantovaiheessa ulkopuolista näkemystä. Jo vuonna 2007 Janne tuli kesähelteellä ensimmäisiin Raja-treeneihin meidän Lemin-treenikämpälle, ja hänellä oli mukana oma stereonauhurinsa. Hän oli alusta asti kartalla jokaisesta iskusta ja napsauksesta.

– Tälläkin kertaa hän oli koko ajan se uplifting-tyyppi, jota tarvitsimmekin. Mikä tärkeintä, huumorintaju napsahtaa kanssamme juuri kohdilleen.

Hyrde tunnetaan kovasta Stone-fanituksestaan, onhan hänellä yhtyeen logokin olkapäähänsä tatuoituna. Oletko käyttänyt näiden vuosien aikana tilaisuutta hyväksi ja kysellyt paljastuksia Stonen historiasta?

– Olemme kyllä jutelleet aiheesta. Olen muun muassa kysynyt, haittaako häntä, kun vieläkin puhutaan usein Stone-Jannesta. Onhan miehen cv:ssä jos jonkinlaista muutakin. Hän kuitenkin sanoo ymmärtävänsä Stone-maininnat. Kaikki lähti liikkeelle siitä.

– Olen myös pyytänyt näyttämään vaikkapa Sweet Dreamsin riffin oikean soittotavan. Sellaisia juttuja on fiilistelty yhdessä. Mutta mitään sen kummempaa en ole pyytänyt paljastamaan tai ahdistellut kysymyksillä.

Mikä sitten teki Stonesta niin ainutlaatuisen yhtyeen Hyrdelle ja tuhansille muille?

– Stone soi meillä kotona isoveljien vinyylisoittimissa jo ensimmäisten levyjen aikaan. Sanon aina tämän, mutta muistan, kun Get Stonedin kitarat lähtivät soimaan. Se soundimaailma on edelleenkin jotenkin hyvin ilkeä, hyvin kouriintuntuvan tyylikäs.

– Tajusin myöhemmin, että olen diggaillut Stonea paljon aiemmin kuin aloin kuunnella aktiivisesti muuta metallia, vuonna 1980 syntynyt Hyrde havainnollistaa.

– Stonelle tyypilliset kitaraharmoniat ovat olleet Roope Latvalalta ja Janne Joutsenniemeltä upeita oivalluksia, ja ne kuuluvat selvästi Stam1nankin tuotannossa. Ei niitä ole sen kummemmin analysoitu, ne ovat löytyneet kokeilemalla. On ollut hieno löytää sellaisia pahaenteisiä juttuja, joita soitetaan kahden kitaran kanssa.

– Vihaa- ja Paha arkkitehti -kappaleiden riffien kaltaisissa asioissa alkoi löytyä se juttu, joka liittyy jotenkin ysisointuihin, en osaa sitä sen paremmin teoreettisesti selittää. Keksimme, että löysimme nyt jonkin oman juttumme. Sitä on sitten toistettu ja varioitu tähän päivään saakka, Hyrde nauraa.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2016.