Metallican Master of Puppets on monella tavalla merkittävä levy. Vuonna 1986 sitä kuuntelivat huuli pyöreänä niin pohjoissuomalaiset pikkupojat, metalliin jo uskonsa menettäneet amerikkalaiset rocktoimittajat kuin kaikki muutkin, joita länsimainen raskaan rockin kulttuuri jollain tavoin kosketti. Se oli Metallican läpimurtolevy, jonka vaikutus kuuluu myöhempien rocksukupolvien soitossa ja koko modernissa metallissa. Master of Puppets määritteli uudelleen tuotannollisesti ja sisällöllisesti laadukkaan metallimusiikin kriteerit.
Metallicalle itselleen Master of Puppets oli musiikillinen, soitannollinen ja taiteellinen riemuvoitto. Bändi ei kuulosta sillä neljältä kimpassa soittavalta nuorukaiselta vaan yhdeltä elävältä, hengittävältä, notkealta ja jäntevältä olennolta, kenties siltä Some Kind of Monster -dokumentista tutulta hirviöltä, joka vielä tuohon aikaan raivosi yhtyeen jäsenten etujen mukaisesti.
Metallica oli kolmannella albumillaan luovempi, inspiroituneempi, päämäärätietoisempi ja enemmän bändi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Hirviön katse ei ole milloinkaan ollut yhtä tarkka kuin tuolloin.
Master of Puppets oli käänteentekevä albumi myös Metallican uran kannalta. Ellei sillä olisi ollut niin vaikuttavaa, yhtä aikaa tinkimätöntä ja tarttuvaa musiikkia, multiplatinamyynnit ja maailman suurimman metallibändin status olisivat saattaneet jäädä Lars Ulrichin päiväuniin.
Menestyksessä oli tietysti kysymys muustakin kuin musiikista: Metallicalla oli Master of Puppetsin ilmestyessä ensimmäisen kerran tukenaan taustajoukot, joiden ammattimaisuuden ja vaikutusvallan voimalla se jaksoi kivuta suosion seuraavalle tasolle.
Master of Puppets teki Metallicasta thrash metalin suurimman ja avasi bändille tien undergroundmaineesta valtavirtamenestykseen. Samoihin aikoihin paluureitti entiseen katkesi. Vain puoli vuotta albumin julkaisun jälkeen yksi joukosta oli ikiajoiksi poissa.
Mutta se on toinen, paljon surullisempi tarina. Tämä juttu kertoo kunnian päivistä.
Selvät sävelet
Master of Puppets äänitettiin siellä missä edeltäjänsäkin, vuoden 1984 Ride the Lightning: Tanskassa, Kööpenhaminan Sweet Silence -studiolla.
Lupaavaan nousuun kiitänyt Metallica oli päätynyt sinne huomattuaan, että Rainbow’n albumi Difficult to Cure oli tehty siellä talon oman äänittäjän Flemming Rasmussenin kanssa. Tanskalaissyntyistä Ulrichia oli epäilemättä houkutellut myös mahdollisuus päästä viettämään aikaa toisessa kotimaassaan.
– Metallica halusi löytää Euroopasta studion, jossa oli töissä hyvä äänittäjä. He olivat kuunnelleet aiempia töitäni ja pitäneet niistä, Rasmussen kiteyttää. Metallican toisen, kolmannen ja neljännen albumin äänittänyt ja osatuottanut mies työskentelee edelleen Sweet Silencella.
Ride the Lightning oli Metallicalle kaikilla osa-alueilla niin suuri edistysaskel, että olisi ollut hölmöä olla käyttämättä samaa reseptiä toista kertaa. Master of Puppetsin kohdalla alkuperäinen ajatus oli äänittää albumi jälleen Rasmussenin kanssa, mutta Los Angelesissa. Loppujen lopuksi Metallica päätti kuitenkin tehdä myös kolmannen levynsä Tanskassa.
– Lars ja minä vietimme LA:ssä pari viikkoa studioita etsien. Missään ei kuitenkaan ollut samanlaista soittohuonetta kuin Sweet Silencessa, Rasmussen perustelee Tanskaan paluuta.
Kitaristi-laulaja James Hetfield, rumpali Lars Ulrich, kitaristi Kirk Hammett ja basisti Cliff Burton saapuivat Kööpenhaminaan syyskuussa 1985. Vaikka alkamassa oli Metallican siihenastisen uran kunnianhimoisin levytyshanke, Rasmussen ei muista sessioiden olleen millään tavoin työläitä. Itse asiassa hän kertoo, että Master of Puppetsin äänittäminen on yksi hänen uransa vaivattomimpia projekteja.
– Jätkät olivat kypsyneet soittajina sitten edellisen levyn, ja tunsimme toisemme hyvin jo entuudestaan. Meillä oli yhteinen suunta ja päämäärä. Olimme tohkeissamme päästessämme tekemään levyä, ja kaikilla oli hyvä kutina, millainen siitä tulisi.
Master of Puppets äänitettiin öisin, ja päivät bändi nukkui hotellissa Kööpenhaminan keskustassa. Ajatus pimeyden laskeuduttua töihin käyvästä yhtyeestä on boheemi ja romanttinen. Se antaa ymmärtää, että pystyäkseen muotoilemaan täydellisen mestariteoksen bändin oli suljettava arjen jauhavat rattaat kokonaan metallisen todellisuutensa ulkopuolelle. Rasmussen kuitenkin kertoo, että vampyyrimainen yörytmi oli enemmänkin pakon sanelemaa kuin bändin valinta.
– Teimme levyä öisin, koska Sweet Silence oli buukattu päivisin muiden äänityksiin. Siispä Master of Puppetsia tehtiin iltaseitsemästä aamuneljään tai -viiteen. Larsilla, Jamesilla ja minulla oli paljon sananvaltaa studiossa, mutta kyllä muutkin bändin jäsenet osallistuivat. Äänitysten tunnelma oli ystävällinen, kiireinen ja innostunut.
Master of Puppets ei ole niitä levyjä, jotka on siivilöity kokoon poimimalla parhaat palat suuresta määrästä potentiaalista materiaalia. Rasmussenin mukaan sessioissa ei äänitetty biisejä levylle päätyneitä enempää. Metallica tiesi tarkkaan, millaista levyä oli tekemässä.
– Kun bändi tuli studioon, tuleva albumi oli teoriassa biisijärjestystä myöten valmis. Ja ne uudet kappaleet olivat mahtavia. Täydellisiä.
Master of Puppetsin viimeiset sessiot pidettiin joulukuun 27. päivänä 1985. Levyä oli tehty melkein kolme kuukautta, kolme kertaa kauemmin kuin Ride the Lightningia. Se on melko pitkä aika, etenkin, kun kyseessä on albumi, joka oli periaatteessa valmis jo bändin tullessa studioon.
– Master of Puppetsin valmistuminen vei pitkään, koska täydellisyyden tavoittamiseen menee aina aikaa, Rasmussen sanoo ja hymyilee.
Klassikon ainekset
Suurin osa Master of Puppetsin kappaleista oli tehty kesän 1985 alussa El Cerriton pikkukaupungissa Kaliforniassa. Siellä, osoitteessa 3132 Carlson Boulevard, sijaitsi ”Metallica Mansion”, pieni talo, joka oli bändin ensimmäinen yhteinen päämaja. Metallica oli vaihtanut Los Angelesin tuohon taajamaan vuoden 1982 lopulla siksi, että muutto San Franciscon liepeille oli ollut ainoa tapa saada sikäläinen basisti Cliff Burton liittymään bändiin.
Puppetsin biisit oli tehty perinteisellä Metallica-metodilla: Ulrich ja Hetfield alkoivat käydä läpi Hetfieldin ja Hammettin edellisen vuoden aikana äänittämiä kitarariffejä. Sillä kertaa myös Burton osallistui entistä aktiivisemmin biisien tekoon ja sovituksiin.
Master of Puppets on erittäin lujatekoinen levy. Vaikka biisit on tehty metallitöiden parhaita perinteitä noudattaen, eli hitsaamalla riffejä toisiinsa, viimeistellyt sovitukset tekevät kappaleista yhtenäisiä ja saumattomia. Samankaltainen koheesion tuntu tekee vaikutuksen myös sanoitusten puolella. Kappaleiden sisäinen ja välinen vetovoima on vahva.
Master of Puppets on rakenteeltaan perinteinen vinyylialbumi, johon on suunniteltu kaksi eri puolta. Sillä on juuri sopiva määrä kappaleita vanhaan kunnon kahdentoista tuuman lp-formaattiin: kahdeksan, aivan kuten kaikilla Black Sabbathin parhailla albumeilla.
Tavallaan Master of Puppets on terästetty versio Ride the Lightningista. Sommitellessaan toisen albuminsa biisejä järjestykseen Metallica keksi toimivan draamankaaren, jota se sovelsi myös Master of Puppetsilla ja …And Justice for Allilla (1988).
Levyt alkavat hitaasti kasvavalla introlla, ottavat luulot pois räväkällä avausbiisillä ja etenevät eeppiseen nimikappaleeseen. Sitten tulee maltillisella tempolla ja raskaalla kädellä soitettu kolmosraita, jonka jälkeen on painostavan synkästä balladista katarttiseksi metallimyrskyksi kasvavan kappaleen vuoro. Levyjen loppupuolet eivät etene yhtä tiukasti reseptin mukaan, mutta yhteneväisyyksiä on niissäkin, esimerkiksi instrumentaalikappale.
Master of Puppetsin sanoituksista löytyy yhtenäinen, todennäköisesti alitajuisesti syntynyt teema: useimmat kappaleet kertovat hallinnan menettämisestä. Hetfieldin teksteissä langoista veteleviä nukkemestareita ovat huumeet, sotaherrat, saarnamiehet, yhteiskunnat ja yhteisöt, joiden ylläpitämät sosiaaliset ja moraaliset normit estävät ihmisiä räjähtelemästä toistensa silmille.
Levy alkaa hillityn tulisilla, vähän flamencohenkisillä akustisilla kitaroilla. Hitaasti syttyvä, käyntiin räjähtävä ja vastustamattomasti vyöryvä avausraita Battery osoittaa, että Metallica on kuronut löysät pois kaikilta osa-alueilta. Jopa rumpali Ulrichin soitto, tuo myöhempinä vuosina paljon parjattu spastinen ja temponheittelyn suhteen suvaitsevainen kolaaminen, käy Master of Puppetsilla niin kovilla kierroksilla, että siinä on outoa groovea. Hänen soitostaan voi olla mitä mieltä tahtoo, mutta Metallica ei kuulostaisi Metallicalta kenenkään muun rumpalin kanssa.
Batteryä seuraa Master of Puppets, pitkä, ilkeästi svengaava biisi, jonka keskellä on lempeä suvanto, joka tekee kappaleesta teosmaisen. Huumeriippuvuutta käsittelevä sanoitus kulminoituu niin tarttuvaan kertosäkeeseen, että tekisi melkein mieli puhua thrash metalin ensimmäisestä stadionanthemista.
Kolmantena tulee albumin raskain biisi, keskitempoinen ja matalalla möyrivä The Thing That Should Not Be. Se on Orion-instrumentaalin ohella ainoa Master of Puppetsin kappale, jota ei voi suoraan liittää kontrollin menettämisen teemaan. Toki tuon Lovecraftin kirjoituksiin pohjautuvan sanoituksen voi ajatella kertovan järjen menettämisestä.
Hetfield laulaa hulluudesta myös a-puolen päättävässä tunnelmallisessa Welcome Home (Sanitarium) -kipaleessa, joka kertoo allegorisesti eristäytyneisyyden, erilaisuuden ja poikkeavuuden tunteista.
B-puolen avaa Disposable Heroes, ruudinkatkuinen kuvaus sotien sairaudesta ja siitä, kuinka ihmisiä ohjataan, manipuloidaan ja marssitetaan surman suuhun, ja miten kuoleman kentillä saadut tulikasteet vaikuttavat psyykeen. Sitä seuraa Leper Messiah, kitkerä kommentaari taivaan pääsylipuilla rahastavista tekopyhistä uskontrokareista.
Isänmaa- ja uskontokriittisen osuuden jälkeen vuorossa on Master of Puppetsin toiseksi viimeinen biisi, majesteetillisesti aaltoileva Orion-instrumentaali. Levyn päättää raskaan sarjan tyrmäysiskulla sen aggressiivisin kappale, Damage, Inc.
Siinä Master of Puppets on kaikessa ytimekkyydessään. Ei singlehittejä, ei täytebiisejä, vain puhdasta klassikkoainesta.
Uusiin sfääreihin
Metallica soitti Master of Puppets -biisin ensimmäisen kerran keikalla San Franciscon Civic Auditoriumissa uudenvuodentapahtumassa vain päiviä albumin äänitysten päättymisen jälkeen. Michael Wagener miksasi levyn alkuvuodesta 1986, ja albumi julkaistiin Yhdysvalloissa helmikuussa ja Euroopassa maaliskuussa. Toisin kuin edellisen Metallica-albumin aikaan, Master of Puppetsin ilmestyessä maailma oli jo valmis ja halukas kuuntelemaan entistä raskaampaa metallia.
Jos Puppets kylvettiin hedelmälliseen maaperään, oli kylvökoneistokin teholtaan eri luokkaa kuin edellisellä kierroksella. Noin vuotta ennen Puppetsin äänityksiä Metallica oli tehnyt levytyssopimuksen Elektra Records -levy-yhtiön ja Q-Prime-manageritoimiston kanssa. Major-levymerkin panostus ja asiantuntevien asianhoitajien osaaminen näkyivät levymyynnissä, samoin Metallican pitkä ja rankka pohjatyö, joka oli vienyt bändin Los Angelesista Tarvasjoelle ja takaisin.
Master of Puppets pysyi Billboardin albumilistalla hulppeat 72 viikkoa, piikkasi sijalla 29 ja ylitti Yhdysvaltain kultalevyrajan noin vuodessa. Se oli valtava saavutus yhtyeeltä, jonka edellinen levy oli päässyt samalla listalla hädin tuskin sadan myydyimmän joukkoon. Menestys näyttää vielä vaikuttavammalta, kun muistaa, ettei Metallican musiikkia soitettu radioissa eikä se tehnyt vielä tuolloin lainkaan musiikkivideoita, toisin kuin useimmat aikalaisensa.
Myös muut speed/thrash-bändit tulivat suositummiksi, ja alettiin puhua thrash metalin neljästä suuresta yhtyeestä. Oli helppo ymmärtää, miksi Metallicasta tuli niistä suurin. Master of Puppets oli musiikillisesti helpommin lähestyttävä, melodisempi ja kansantajuisempi kuin Megadethin neuroottinen ja vainoharhainen Peace Sells… But Who’s Buying? tai Slayerin brutaali ja psykoottinen Reign in Blood, jotka julkaistiin niin ikään vuonna 1986. Anthrax liittyi joukkoon hiukan jälkijunassa 1987 ilmestyneen Among the Livingin myötä.
Master of Puppets oli paitsi taiteellinen menestys ja myyntimenestys myös arvostelumenestys. Muun muassa Kerrang! jakeli sille suurimman mahdollisen määrän K-plussapisteitään. Kaikki meni putkeen myös keikkarintamalla: Metallica pääsi soittamaan uusia biisejään korkean profiilin kiertueelle – bändi valittiin lämmittelijäksi Ozzy Osbournen mittavalle The Ultimate Sin -rundille. Tämän jälkeen yhtye teki ensimmäisen pääesiintyjäkiertueensa Isossa-Britanniassa ja eteni sieltä Pohjoismaihin.
Klassikkoalbumin äänityksistä alkanut loistava matka loppui traagisesti vain puoli vuotta levyn julkaisun jälkeen. Varhain aamulla 27. syyskuuta 1986 Metallican kiertuebussin kuljettaja menetti ajokin hallinnan ruotsalaisella maantiellä. Bussi heittelehti tiellä, kaatui ja pyöri.
Kun rytinä ja kaaos loppui, matkustajat kömpivät ulos ruttuisesta linja-autosta kuka ehjänä, kuka lievästi loukkaantuneena – kaikki paitsi yksi. Onnettomuus oli lennättänyt Cliff Burtonin ikkunan läpi ja bussi oli kaatunut hänen päälleen. Basisti puristui kuoliaaksi onnettomuuspaikalla.
Pikakelausta yli surun ja epäuskon aikojen: Metallica selvisi, nousi jaloilleen ja otti suunnan suosion hohteesta. Matkalla se arvioi uudelleen monet keskeiset periaatteensa, ja niin alkoi ilmestyä videoita, singlejä ja kompromisseja. 1990-luvun alussa Metallica oli kasvanut stadionluokan yhtyeeksi.
Saavutettuaan kaiken Metallica kadotti kaiken paitsi rahansa – jopa itsensä. Ilmestyi sellaisia keskinkertaisuuden riemuvoittoja kuin Load ja Reload. Vuonna 2004 kansakunnat katselivat popcornia napostellen, mitä seurasi, kun hirviö kääntyy luojiaan vastaan.
Some Kind of Monster -elokuva oli tahattoman komiikan mestariteos, jonka nähtyään ei voinut kuin hymyillä epäuskoisesti, kävellä vinyylihyllylle ja panna Master of Puppets soimaan.
Sitä taikaa ei voi loihtia uudelleen, mutta toisaalta sen lumous ei haihdu koskaan.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 2/2016.