”Mikä tahansa riffi voi olla merkityksellinen, kun sen toteuttaa oikein” – haastattelussa Unto Others 

Unto Others on soittanut post-punk-vaikutteista goottiheviään monenlaisissa vaikeuksissa. Johtohahmo Gabriel Franco on oppinut koettelemuksista sen, että aina on edessä uusi päivä. Kolmas albumi Never, Neverland näyttää ilmestyvän tavallista kirkkaampaan valoon. 

20.10.2024

Oregonin Portland on todellinen kulttuurikaupunki. Sieltä on tullut kovia bändejä Kingsmenistä Dead Mooniin ja Paul Revere & the Raidersistä Dandy Warholsiin. Viimeisimpien joukossa Portlandin lipun alla on purjehtinut Unto Others. Tuo hevimetallia, goottirockia ja post-punkia yhdistelevä yhtye on saanut valmiiksi kolmannen albuminsa Never, Neverlandin. 

Unto Othersin laulaja-kitaristi ja johtaja Gabriel Franco heittää, että Portland on vähän niin kuin Berliini, mutta ilman graffiteja. 

– Ei millään pahalla kenenkään kotikaupunkia kohtaan, mutta en usko, että olisin voinut syntyä parempaan paikkaan. Portland vaalii kaikkea, mistä olen kiinnostunut. Koen olevani todella onnekas, eikä minun edes tarvinnut muuttaa tänne, toisin kuin useimpien muiden. Täällä on siis tosi paljon muualta muuttaneita, porukkaa Bostonista, New Yorkista, Kaliforniasta… Ja bändejä on kaikkialla. Portlandissa on valtava indie rock -skene, death metal -skene ja bläkkisskene. Nyt kun mietin, en tunne ketään, joka ei olisi bändissä. 

Se on yleistä muusikkokuplassa hengaavien soittajien parissa, ja sellainen kaveri Franco on. Ennen Unto Othersia hän vaikutti pitkään heavy/speed metal -bändi Spellcasterissa, joka julkaisi 2010-luvulla kolme albumia ja ep:n. 

Uutterasta puskemisesta huolimatta Spellcaster ei saavuttanut laajempaa suosiota. Se sai Francon turhautumaan niin, että hän päätti alkaa tehdä asiat uudella tavalla. 

– Olin ollut kymmenen vuotta demokraattisissa bändeissä. Sellaisissa, joissa on viisi jätkää, joista jokaisella yhtä paljon sananvaltaa. Ne eivät koskaan päässeet mihinkään. Kun Spellcaster loppui, päätin, että seuraavaa bändiä pyöritän omalla tavallani. Ideana oli yksinkertaisesti, että otan oman elämäni hallintaani. 

Vuonna 2017 Franco ryhtyi tekemään biisejä uudelle yhtyeelleen. Ensimmäisenä valmistui kappale nimeltä Blade and the Will, joka päätyi bändin ensimmäiselle ep:lle ja sittemmin albumille. 

Sisters of Mercyä diggaillut hevimies Franco sai kuulla, että jokin hänen uudessa musiikissaan toi mieleen paitsi Iron Maidenin myös The Curen, Damnedin ja Depeche Moden. Niin hän sukelsi syvemmälle post-punkiin ja goottirockiin. Yksi tärkeistä uusista vaikutteista oli espanjalainen Héroes Del Silencio. Franco antoi bändilleen nimeksi Idle Hands. 

Tällä kierroksella Franco pyrki väistelemään virheitä, joita oli tehnyt aiemmissa bändeissään. Kun hänen uusi yhtyeensä lähti keikoille, hän pyrki tekemään myös sen huolella. 

– Pidin huolen, että ekalla keikalla illan muut bändit ovat relevantteja ja cooleja, ja että me soitamme niiden välissä. Pääesiintyjänä oli Uada, ja illan ensimmäinen yhtye oli Bewitcher. Siinä vaiheessa ensimmäinen ep:mme oli ollut ulkona pari kuukautta, ja jengi lauloi keikalla biisiemme mukana. Se ilta muuten tuli mieleeni viime Euroopan-kiertueella, kun porukka lauloi kovempaa kuin minä. Tajusin heti ensimmäisellä keikalla, että suunta on oikea. 

Synkän pilven hopeareunat 

Idle Handsin ensimmäiset äänitteet julkaisi saksalainen Eisenwald Records. Kun debyyttialbumi Mana tuli saataville vuonna 2019, se herätti alalla mukavasti huomiota. 

– Kun julkaisimme Manan, kaikki levy-yhtiöt juoksivat perässämme papereiden kanssa. Saimme uuden levydiilin Roadrunnerilta, Franco muistelee. 

– Teimme Amerikan-kiertueen King Diamondin kanssa ja 50 keikan Euroopan-rundin. Mutta Mana oli vasta ilmestynyt, kun kiersimme Eurooppaa, eikä kukaan vielä tiennyt biisejämme. Ja King Diamondin mukana olimme vain lämmittelijänä. Eli kunnon Mana-rundi jäi oikeastaan tekemättä. 

Vuosi 2020 oli rankka Francolle ja hänen bändikavereilleen eli basisti Brandon Hillille, rumpali Colin Vranizanille ja kitaristi Sebastian Silvalle. Sen vuoden keväällä silmille räjähtänyt koronapandemia sotki kaiken. Syksyllä Idle Hands joutui luopumaan nimestään, jonka eräs toinen yhtye oli tavaramerkinnyt itselleen vuonna 2014. 

– Se oli ihan paskaa aikaa, Franco huokaa. – Olin tehnyt tosi paljon töitä, ja bändi oli noussut koko ajan ylemmäs. Olin pannut koko elämäni peliin tämän vuoksi. Juuri kun homma alkoi toimia, kaikki meni pieleen. En tosiaan voinut silloin kovin hyvin. Tuntui, että Jumala tai joku sellainen ei halua, että menestyn. 

Nimi oli pakko vaihtaa: Idle Handsistä tuli Unto Others. Sen lisäksi, että bändi ei päässyt keikoille, sen julkaiseman albumin kannessa oli väärä nimi. 

– Mietin, että vituiksi meni, vaikka en tehnyt mitään väärin. Mutta olihan se opetus siitä, että niinkin voi käydä. Ei ihminen voi muuta kuin yrittää parhaansa. Ne kokemukset kuuluvat Strength-levyllä. Tein korona-aikaan paljon uusia biisejä.

Mana julkaistiin uudelleen Unto Othersin levynä vuonna 2021. Samana vuonna ilmestyi uusi pitkäsoitto Strength. Bändin vaikutteet olivat ennallaan, mutta soundit olivat Manaan verrattuna vähemmän post-punk ja enemmän heavy metal.

– Se oli Arthur Rizkin ansiota, Franco sanoo viitaten Strengthin tuottajaan.

– Hän soittaa Sumerlandsissä ja Eternal Championissa ja oli juuri työskennellyt Power Tripin kanssa. Halusin vain, että toinen levymme ei kuulostaisi samalta kuin ensimmäinen. Hän toimitti mitä tilattiin.

Strength-levyn kiertueella Unto Others esiintyi Suomessakin: bändi soitti Helsingin jäähallissa Arch Enemyn, Behemothin ja Carcassin kanssa. Yhdistelmä oli erikoinen. Musiikin perusteella Unto Othersin laittaisi kiertueelle mieluummin vaikkapa Cemetery Skylinen tai The 69 Eyesin kanssa. 

Strengthin levy-kiertuesyklin päätyttyä Franco huomasi jälleen olevansa tyytymätön. Toisen albumin jälkeen asiat olivat kyllä paremmin, mutta eivät vieläkään tarpeeksi hyvin. 

– Tuntui, että bändi jauhaa paikallaan. Kuten Manan aikaan, olin tehnyt todella paljon töitä bändin ja levyn eteen. Siltikin Strengthin kiertueiden jälkeen tuntui, että asiat eivät taaskaan olleet edenneet mihinkään. Mietin, että tässäköhän tämä oli, eikö bändi pääse enää pidemmälle. Aloin epäillä omia kykyjäni.

Seuraava takaisku liittyi levytyssopimukseen: Roadrunner päätti yhteistyön Unto Othersin kanssa. 

–Ne droppasivat meidät, mutta nyt tuntuu, että mepä laskeuduimme jaloillemme. Synkässä pilvessä oli hopeareunus: saimme tosi hyvän diilin Century Medialta. Sen kanssa on ollut tosi paljon parempi tehdä töitä kuin Roadrunnerin, Franco kehuu.

Satukirjan lukuja

Unto Othersin ensimmäinen albumi Century Medialle on nimeltään Never, Neverland. Tällä Tom Dalgetyn tuottamalla levyllä Franco pitää Unto Othersia edelleen otteessaan, mutta ei enää ihan yhtä tiukasti.

– En ollut studiossa yhtä anaalisen tarkka kuin ennen. Kaiken ei tarvitse mennä juuri niin kuin minä sanon. Sallin Brandonin laulaa taustoja, ja Colin sai soittaa niin kuin tahtoi. Brandon myös sävelsi Butterfly-biisin.

Poikkeus vahvistaa säännön: Never, Neverland on lähes kokonaan Gabriel Francon käsialaa. Hänen mielestään se on ainoa oikea tapa viedä Unto Othersia eteenpäin. 

– Musiikki on kehittynyt luonnollisesti joka levyllä, ja ainoa syy siihen on, että minä olen tehnyt biisit. Jokainen levymme on vilpitön kuvaus siitä, millaisessa tilanteessa milloinkin olen elämässäni. Kun niitä vertaa toisiinsa, huomaa, että musiikki liikkuu ja muuttuu ajan mukana. Siinä ei ole kyse mistään markkinoinnista tai siitä, miten hyvin mikäkin biisi sopii isoon kuvaan tai johonkin suureen suunnitelmaan. Teen vain sitä, mikä milloinkin parhaalta tuntuu. 

Gabriel Francon lyriikat ovat tarinoita faktan ja fiktion välimailta. Hän itse aistii Never, Neverlandissä unen tuntua.

– Sanoisin, että Never, Neverland on toivorikkaampi ja vähemmän nihilistinen levy kuin Mana tai Strength. Mutta on siinä myös syvää pimeyttä. Levyn nimi on Never, Neverland, koska sen biisit ovat kuin lukuja suuresta satukirjasta. 

Franco sanoo laulujen tekemisen olevan hänelle luonnollista ja vaivatonta. 

– Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia kirjoittaa uutta materiaalia. Biisin taso määrittyy siinä, miten paljon aikaa sen kirjoittamiseen käyttää. Tyhmimmästäkin riffistä saa tehdyksi biisin. Ihan mistä tahansa saa. Mutta jos siihen käyttää aikaa, sellaisistakin lähtökohdista voi saavuttaa jotakin kaunista ja merkityksellistä. Se puoli kappaleesta täytyy vain löytää. Joskus juuri se on todella mukavaa.

Franco innostuu aiheesta niin, että hakee kitaran ja alkaa soittaa tuttua kuviota. Ensin nopeasti, sitten hitaasti. 

– Mieti nyt vaikka tätä riffiä, joka tulee Metallican Master of Puppetsissa introriffin jälkeen. Eikö olekin pöljän kuuloinen näin hitaasti soitettuna? Jotkut maailman tyhmimmistä riffeistä ovat metallin klassikoita, ja Metallicalla niitä on paljon. Mutta ne ovat hölmöjä vain silloin, kun ne irrottaa kontekstista eli biisistä ja muista soittimista. Mitä opimme tästä? Mikä tahansa riffi voi olla merkityksellinen, kun sen toteuttaa oikein.

Tänä syksynä Unto Othersin piti kiertää Yhdysvaltoja debyyttinsä nelikymppisiä juhlivan W.A.S.P:n kanssa, mistä Franco oli haastatteluhetkellä innoissaan. Sittemmin bändin uutisoitiin tiputetun rundisuunnitelmista vähintäänkin epäselviltä vaikuttavin perustein. Suomessa yhtye nähdään parilla keikalla yhdessä brittiläisen Green Lungin kanssa ensi helmikuussa.

Never, Neverlandin ilmestyessä Unto Othersin asiat ovat joka tapauksessa paremmin kuin pitkään aikaan. Voisiko olla niin, että Gabriel Francon kriisistä kriisiin edennyt ura on viimeinkin etenemässä suunnitelmien mukaan? Francon mielestä kaikki on mahdollista. Hyvässä ja pahassa.

– Tässä sitä yhä ollaan, vuosia myöhemmin. Kolmas levymme on saanut helvetisti huomiota, vaikkei se ole edes vielä ilmestynyt. Juuri nyt taivaanranta näyttää kirkkaalta. Sen olen tässä oppinut, että aina koittaa uusi päivä. Ja sen, että niin kauan kuin henki kulkee, on toivoa. Joskus tuntuu, että ihan kaikki romahtaa. Voi kuitenkin olla, että hyvin pian sen jälkeen asiat alkavat korjaantua.

Julkaistu Infernossa 8/2024.