Punaisen Melvins-paidan kehonsa koristukseksi ripustanut Shane Embury istuskelee Tampereen Klubin takahuoneessa. Paikka on muusikolle entuudestaan varsin tuttu, sillä Napalm Death on konsertoinut yli satavuotiaan tiilirakennuksen uumenissa ennenkin. Iloisesti tervehtivä Embury on silmin nähden hyvällä tuulella, ja Suomi on siihen osasyyllinen.
– En sano tätä siksi, että olemme taas kerran Pohjolan perukoilla, vaan siksi, että se on totta: asiat toimivat Suomessa luvatusti ja sovitusti, ja sellainen tuntuu vuosikymmenten kiertämisen jälkeen kivalta, Embury aloittaa.
– On mahtavaa tutustua kokonaan uusiin paikkoihin, mutta niissä pitää varautua monenlaisiin yllätyksiin. Soitimme taannoin Nepalissa, eikä meille kerrottu etukäteen, että lavalla on pyroja. Aloitimme keikan, ja samalla edestämme nousi liekkejä metrien korkeuteen. Oli hienoa, että keikkamme näytti Venomin klassiselta The 7th Date of Hell -tallenteelta, mutta joku olisi voinut polttaa itsensä todella pahasti.
– Nepalin-tapahtumassa soitti myös eräs irakilainen bändi. Kyselin heiltä, jatkuuko heidän kiertueensa vai matkustavatko he takaisin Irakiin. Kaverit vastasivat, etteivät he voi palata kotimaahansa, sillä viranomaiset ovat saaneet tietää yhtyeestä. Kuka voi sanoa, ettei metallissa ole enää vaaraa?
Palataan Suomeen – maahan, joka voitti Euroviisut hevillä. Ja maahan, josta löytyy arviolta kolme miljoonaa saunaa. Yksi niistä sijaitsee Klubin takahuoneessa.
– Kävin juuri löylyttelemässä. Lauteilla istuskellessani mietin, että kauankohan täällä on tarkoitus olla, Embury ihmettelee.
Annan seuraavan ohjeen: sauno niin kauan kuin tuntuu hyvältä, pidä pieni tauko ja mene uudelleen, jos siltä tuntuu. Joku voisi lisätä oikeaoppiseen saunakulttuuriin myös kylmän oluen, alkoholilla tai ilman.
– Pysyttelen jälkimmäisessä, en ole juonut olutta noin kahdeksaan vuoteen. Enkä kyllä muitakaan prosenttijuomia. En ollut alkoholin läheinen ystävä edes nuorena, mutta 1990-luvun taitteessa, Napalm Deathin alkaessa kiertää yhä enemmän, suhtautumiseni naukkailuun muuttui radikaalisti. Ilmaista juomaa oli tarjolla joka ilta, ja esimerkiksi Jessen [Pintado] kanssa oli vähän turhankin hauskaa heittäytyä kosteisiin tunnelmiin, Embury muistelee.
– Lisäksi kiersimme usein esimerkiksi Entombedin kanssa, ja yritäpä siinä kieltäytyä, kun L-G [Petrov, laulaja] tyrkkää pullon kouraan kerta toisensa jälkeen. Ei siinä oikein ollut muuta mahdollisuutta kuin kaataa juomia kurkusta alas.
Napalm Death -kitaristi Jesse Pintado menehtyi maksan vajaatoimintaan 13 vuotta sitten vain 37-vuotiaana. Embury sen sijaan porskuttaa entiseen – tai jopa kiihtyvään – tahtiin.
– Sen verran ehdin läträtä parinkymmenen vuoden aikana, että 2010-luvun alkajaisiksi lääkäri huomautti, että elintapojen muuttaminen alkaa olla välttämätöntä. Pistin korkin lopullisesti kiinni, enkä ole katunut päätöstä kertaakaan.
Metelöivä kummajainen
Palataanpa ajassa taaksepäin ja matkustetaan Keski-Englannin teollistuneille seuduille reilun viidenkymmenen vuoden päähän. Shane Embury syntyi marraskuussa 1967 Broseleyn pikkukylässä, kuutisenkymmentä kilometriä Birminghamistä luoteeseen.
– Äitini oli innokas musiikkifani ja katsoi Top of the Pops -musiikkiohjelman joka viikko. Sitä kautta törmäsin esimerkiksi Led Zeppeliniin, ehkä nelivuotiaana, ja tulevaisuuteni oli sinetöity, Embury naurahtaa.
– Pari vuotta sitten menehtynyt isäni taas oli entinen sotilas ja todellinen patriootti. Hän seurasi televisiosta kuningattaren puheita, arvosti monarkiaa ja niin edelleen… Minusta sellainen oli pelkkää paskaa, ja meillä oli monia ankaria riitoja näistä aiheista.
Embury perusti ensimmäisen huomiota saavuttaneen yhtyeensä Warhammerin 1980-luvun puolivälissä. Bändiä on kutsuttu joissain yhteyksissä Englannin ensimmäiseksi death metal -ryhmäksi.
Kuva: Timo Isoaho
– Kyllähän Youtubestakin löytyvää Abattoir of Death -demoa voi kuvailla jälkikäteen jonkinlaiseksi death metaliksi, mutta emmehän me edes tunteneet koko termiä vuonna 1985. Siihen aikaan ylivoimaisesti suurimmat esikuvamme olivat Slayer ja Venom, ja niiden musaa kutsuttiin speed- tai thrash metaliksi.
– Uudet tuulet olivat kuitenkin oven takana, ja törmäsin pian tape trading -kuvioissa Deathin ja Possessedin demoihin. Ne räjäyttivät tajunnan. Oma ”treidaajan urani” päättyi valitettavasti ennen aikojaan, kun kasettidekkini hajosi, eikä minulla ollut varaa hankkia uutta. Myöhemmin esimerkiksi Entombed-rumpali Nicke Andersson huomautti minulle, että olin jäänyt hänelle sen ja sen verran nauhoja velkaa.
Warhammerissä rumpuja soittanut Embury tutustui Birminghamiin muutettuaan paikallisiin undergroundmuusikoihin, ja pian sai alkunsa hardcoren, punkin ja grindcoren maisemissa seikkaillut Unseen Terror.
Earache Recordsin vuonna 1987 julkaisema debyyttilevytys, vähintäänkin mielenkiintoisella kitarasoundilla kuorrutettu Human Error, on tänä päivänäkin varsin reipas paketti, ja Emburyn sekopäisestä pannutyöskentelystä tulee mieleen brasilialaisen Sarcófagon samana vuonna ilmestynyt I.N.R.I.
– Tutustuin Napalm Deathin rumpaliin Mick Harrisiin vuonna 1986, ja hänestä tuli myöhemmin Unseen Terrorin laulaja. Tosin vain vähäksi aikaa, sillä bändin päivät olivat pian luetut, Embury kertoo.
– Muutkin Napalm Deathin tyypit tulivat Mickin kautta tutuiksi. Vuoden 1986 elokuussa Napalm meni nauhoittamaan Scum-debyyttialbumin a-puolen raitoja birminghamiläiseen Rich Bitch -studioon ja olin paikalla koko session ajan. Kovin kauan siinä ei nokka tuhissut, ja studiobudjettikin taisi olla jossakin viidenkymmenen punnan hujakoilla, Embury nauraa.
– Tästä päästäänkin urani suurimpaan harmituksenaiheeseen… Soitin rumpujen ohella myös bassoa ja kitaraa, ja Napalm Deathin kaverit kysäisivät, haluaisinko soittaa Scumin kakkossession – siis tulevan albumin b-puolen – bassoraidat. En tänä päivänäkään tiedä, miksi kieltäydyin kunniasta, mutta päätös on vainonnut minua kaikkien näiden vuosien ajan.
Seuraavana vuonna ilmestyneet The Peel Sessions -ep ja From Enslavement to Obliteration -kakkosalbumi eivät enää jääneet väliin. Hyvä niin, sillä nämä kaksi Napalm Death -teosta ovat raivokkuudessaan ja ankaruudessaan omaa luokkaansa, eikä niiden intensiteetti ole kokenut vuosien myötä minkäänlaista inflaatiota.
– John Peelin [1939–2004] merkitystä Napalm Deathille ja monille muille vaihtoehtoisille yhtyeille ei voi väheksyä, Embury toteaa.
– Kun Scum julkaistiin, se sai todella hämmentyneen vastaanoton. ”Mitä saatanan käsittämätöntä melua tämä oikein on?” kuului yleisin kommentti. BBC:llä työskennellyt John Peel oli kuitenkin innoissaan meidän, Carcassin ja vaikkapa Electro Hippiesin materiaalista, ja samalla sana alkoi väistämättä levitä. Vähän ajan kuluttua emme olleetkaan enää pelkkä metelöivä kummajainen vaan varteenotettava vaihtoehtoyhtye.
Amerikanmeininkiä
Napalm Deathin kasvava fanikunta jakautui ensimmäisen kerran jo vuonna 1990, kun yhtyeen albumi Harmony Corruption tarjosi enemmän death metalia kuin grindcorea. Samalla Napalm Death oli monen mielestä uhrannut itsensä ”kaupallisuuden alttarilla”.
– Levy-yhtiömme Earachen omistaja Digby Pearson oli solminut uudet jakelusopimukset Japaniin ja Yhdysvaltoihin. Sen vuoksi hän halusi meidän levyttävän Morrisound-studiolla Floridassa. Death metal oli kovassa huudossa, ja Morrisound oli toiminut Deathin, Cannibal Corpsen, Obituaryn, Morbid Angelin ja monien muiden kotipesänä.
Napalm Death vuonna 1990.
– Pohdimme orkesterin kesken pitkään Floridaan lähtemistä, mutta päätimme sitten katsoa sen kortin. Tykkään Harmony Corruptionista itse, mutta kyllähän se jakoi mielipiteet rajusti. Monet vanhan liiton Napalm-fanit puistelivat päätään, mutta kuulimme vähintään yhtä usein ”ennen en digannut teistä yhtään, mutta uusi levy on helvetin hyvä” -kommentteja.
Omaa kieltään tästä ajasta puhuu murskaavalta soundaava Live Corruption, joka julkaistiin VHS- ja vinyyliformaatissa vuonna 1992. Etelä-Englannin Salisburyn Arts Centressä kesäkuussa 1990 ikuistettu konsertti on – taas kerran – intensiivisyydessään omaa luokkaansa. Youtubesta löytyvä konserttitallenne on samalla mahtava aikamatka 1990-luvun alkuhetkiin ja death metalin varhaisiin kulta-aikoihin. Erikoismaininta täytyy antaa rumpali Mick Harrisille, jonka toimitus entisen salisburyläiskirkon uumenissa on suorastaan mielipuolista.
– Muistuu mieleen esimerkiksi se, että meillä oli siihen aikaan managerina aikamoinen säätäjä, joka toimi myös Cardiacsin taustavoimana. Kun tämä manageri oli kerran onnistunut saamaan kamera-armeijan paikalle, hän päätti kuvata samalla kertaa kummankin bändin vedot. Cardiacs soitti ensin, ja minähän olen aina ollut mieletön bändin diggari. Heidän keikkansa oli älyttömän kova, mutta jotenkin sain puristettua itsestäni energiaa vielä omaankin esiintymiseen, Embury nauraa.
Tämä on toki enemmän kuin vähän epäreilu tiedustelu, mutta mikä on mielestäsi Napalm Deathin paras albumi?
– Kysymys on tosiaan varsin hankala, mutta ase ohimolla nostaisin esiin From Enslavementin. Kyseessä oli ensimmäinen Napalm-levytykseni, ja onhan se genrensä klassikko. Toisaalta diggaan kovasti myös Utopia Banishedistä [1992], sillä levy esitteli uusia puolia – muun muassa sampleja – mutta onnistui samalla yhdistämään varhaisen tyylimme modernimpiin death metal -vaikutteisiin. Miksaus tosin epäonnistui jossain määrin, sillä kitarat ovat liian hiljaisella.
– Samaan hengenvetoon täytyy sanoa, että pidän kovasti myös Enemy of the Music Businessistä [2000] ja Apex Predator – Easy Meatistä [2015]. Näillä levytyksillä tähdet olivat varsin oikeissa asennossa.
Entä kehnoin?
– Hah hah! Kyselet entistä vaikeampia! No, jos joku asettelee taas tussaria minua kohti, taidan vetäistä pakasta Fear, Emptiness, Despairin [1995]. Jostain syystä emme saaneet sen sessioissa pakettia kasaan – ehkäpä sen vuoksi, että bändi oli jonkinlaisessa käymistilassa, sillä Barney [Greenway, laulaja] oli muuttanut Lontooseen muun bändin pysytellessä Birminghamin seudulla. Me muut halusimme soittaa vähän hitaampia riffejä, kun taas Barney tahtoi möykätä entistä rivakammin. Tämä hajaannus heijastui myös tuon levyn tekemiseen, eikä missään nimessä hyvällä tavalla.
Onnea matkassa
Napalm Death on Shane Emburyn bändeistä ja projekteista eittämättä pitkäikäisin, tunnetuin ja vaikutusvaltaisin, mutta mikäli äärimusiikin maailmassa jaettaisiin ”ahkerin mies” -pystejä, sellainen saattaisi hyvinkin löytyä tämän herrasmiehen vitriinistä.
Satunnaisena tuottajana, Feto Recordsin vetäjänä ja viime vuosina myös kahden lapsen isänä kunnostautunut Embury on vuosien mittaan vieraillut muun muassa Anaal Nathrakhin, Nasumin, Meathook Seedin, Cerebral Fixin, S.O.B:n ja Sighin julkaisuilla sekä keikoilla.
Niin, siis vieraillut. Emburyn omia bändejä ja projekteja Napalm Deathin ohella taas ovat muiden muassa Brujeria, Absolute Power, Born to Murder the World, Insidious Disease, Lock Up, Venomous Concept ja Tronos.
– Aloitanpa purkamisen vaikkapa Insidious Diseasestä ja Lock Upista. Usein on nimittäin käynyt niin, että olen lähtenyt Napalm Deathin kanssa kiertueelle ja törmännyt tien päällä ei-niin-yllättäen samanhenkisiin tyyppeihin, kuten vaikkapa Brutal Truthin Kevin Sharpiin ja Danny Lilkeriin tai Dimmu Borgirin Silenoziin ja Tony Laureanoon. Kohta meillä onkin ollut projekti pystyssä!
Ero useimpiin muihin muusikoihin syntyy siinä, että sinun projektisi myös julkaisevat jotain eivätkä jää vain pelkiksi tyhjiksi puheiksi.
– Olen kieltämättä melko aikaansaava tyyppi, kun jokin juttu tuntuu toteuttamisen arvoiselta, Embury myöntää.
– Tietysti oma levymerkki auttaa. Esimerkiksi vanhojen ystävieni Mick Kenneyn [Anaal Nathrakh] ja Duncan Wilkinsin [Fukpig] kanssa perustamani Born to Murder the Worldin debyyttilevy The Infinite Mirror of Millennial Narcissism ilmestyi viime vuonna pelkästään digitaalisessa formaatissa. Me vain halusimme kappaleet pois pöytälaatikosta ja julkaisimme ne ”helpoimmalla mahdollisella tavalla”.
Entä millaisia olivat ”meksikolaisen” death metal / grindcore -yhtyeen Brujerian alkuajat ja erityisesti kiertueet? Nykyäänhän Brujeria nappaa inspiraatiota muun muassa Donald Trumpin edesottamuksista, mutta tilanne oli kovin toisenlainen joskus 1989–1994.
– Jotkin varhaiset sanoituksemme olivat tositarinoita meksikolaisen huumekauppiaan ja sarjamurhaajan Adolfo Constanzon elämästä. Tietenkin osa ihmisistä veti herneen nenään tällaisista biiseistä, mutta emmehän me missään nimessä ihannoineet tai glorifioineet näiden rikollisten touhuja. Brujeria on aina ollut ”äärimmäinen ääriyhtye”, joten suurimmalle osalle se on kaikin tavoin liian rankka, Embury huomauttaa.
Brujeria.
– Brujerian alkuaikoina esiinnyimme monta kertaa Meksikossa, ja keikkojemme promoottoreina toimivat usein paikalliset huumekuninkaat. Emme tosin tienneet sitä vielä silloin… Yhdenkin kerran meidät vietiin syömään aivan mielettömään taloon, ja meille huomautettiin vasta jälkikäteen, että palatsi oli sikäläisen kartellipomon asumus. Tuntuuhan näiden juttujen muisteleminen aika hurjalta, sillä ne kaverit pistävät ihmisiä päiviltä tuosta vain, ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Eihän heillä ollut mitään tällaista rockbändiä vastaan, mutta meillä taisi silti olla myös onnea matkassa.
– Kerran Brujeria soitti Rio de Janeirossa. Muistan ensinnäkin sen, että naulasimme rumpalimme Adrian Erlandssonin [aka El Podrido] bassarin lattiaan, sillä se ei tuntunut pysyvän muuten paikallaan. Toiseksi tulee mieleen, että joku tyyppi varasti Jeff Walkerin [El Cynico] stetsonin kesken keikan. Jeff suuttui pahemman kerran ja alkoi karjua mikrofoniin, että perkeleen nilkki, tuo se hattu takaisin. Ei tuonut. Seuraavaksi lavalle kipusi vapaalla ollut poliisi – kova Brujeria-fani – ja veti aseensa esiin käskien palauttaa stetsonin. Ei onnistunut. Kului joitakin kuukausia, ja Jeff kertoi saaneensa hatun takaisin. Kysyin miten ihmeessä. Jeff kertoi päähineen palauttaneen tyypin todenneen, että ”lienee parempi, kun et tiedä aiheesta tämän enempää”.
Kertoisitko seuraavaksi Tronos-yhtyeestä, jonka ensilevy ilmestyy huhtikuussa?
– Se on minun ja tuottajaystäväni Russ Russellin projekti. Idea syntyi jo yli kymmenen vuotta sitten, kun menin erääksi illaksi kaljoittelemaan Russellin studiolle. Yritin sitten oluthuuruissa imitoida Tom Warriorin laulutyyliä siinä juurikaan onnistumatta, mutta Tronos sai siitä huolimatta alkunsa, Embury hymähtää.
– Nyt ilmestyvä ensilevy Celestial Mechanics on ollut työn alla vuosia, ja sen ideana on risteyttää Celtic Frostin ja Mercyful Faten Satan’s Fall -kappaleen tyylisiä riffejä Voivod-henkiseen psykedeelisempään tavaraan sekä Cocteau Twinsin ja Dead Can Dancen kaltaiseen meininkiin. Celestial Mechanicsin materiaali on todella vaihtelevaa ja melkeinpä jokainen biisi on oma juttunsa. Kaiken huipuksi minun piti ryhtyä Tronosin laulajaksi, kun emme löytäneet ketään… sopivampaa. Esittelin aikoinaan Tronosin demoja kavereilleni ja vaadin heitä ilmoittamaan välittömästi, jos lauluni kuulostaa surkealta, mutta kaikkien mielestä hoidin homman hyvin. No, tiedä tuosta sitten!
Kaksi keikkaa illassa
”Grindin kummisetä” Shane Embury on 51-vuotias, mutta hän ei ole miettinyt kertaakaan eläköitymistä. Ja miksi olisi – hänhän on vielä nuori mies. Keikkatahti saattaa tulevina vuosina rauhoittua, mutta erilaisia levyjä ja projekteja on luvassa yllin kyllin.
– Olen tätä nykyä kahden lapsen isä, ja kotona oleminen tuntuu tarpeellisemmalta kuin koskaan ennen. Se on hieman erikoinen fiilis, sillä takavuosina viihdyin tien päällä vaikka taukoamatta. Nyt ne vuodet, joina paiskoin helposti sataviisikymmentä keikkaa, alkavat olla takana. Livenä soittaminen on edelleen yhtä mahtavaa, mutta loputon matkustaminen ja läheisten luota pois oleminen tuntuu entistä haastavammalta.
Mitä lähiaikojen keikkasuunnitelmiisi sitten kuuluu?
– Napalm Death esiintyy toisinaan siellä täällä, mutta pidemmälle kiertueelle lähdemme vasta seuraavan albumin jälkeen. Brujeria ja Venomous Concept taas rundaavat Euroopassa toukokuussa. Siinä tuleekin sitten vedettyä pari keikkaa illassa, eikä reilun kolmen viikon kiertueella taida olla kuin yksi välipäivä. Se on ihan sopiva tahti, ei pääse koti-ikäväkään iskemään niin pahasti, Embury naurahtaa.
– Napalm Death rundasi viime kesänä Slayerin kanssa Pohjois-Amerikassa. Se oli mahtava kokemus, mutta kiertueen tahti tuntui oudolta, sillä keikkojen välillä saattoi olla parikin välipäivää, enkä minä oikein välitä day offeista. Kun ollaan tien päällä, niin paahdetaan sitten vaikka joka ilta.
Entäpä tulevat julkaisut?
– Venomous Conceptin uusi pitkäsoitto on jo nauhoitettu, mutta sen ilmestymisen ajankohta ei ole varmistunut. Kuvailisin albumia eräänlaiseksi siirtymälevyksi kohti seuraavaa Venomous-kiekkoa, jolle on tulossa selvästi hitaampaa materiaalia.
– Napalm Deathin kuudestoista albumi on myös melkein valmis, mutta se saapuu markkinoille vasta loppuvuodesta tai ensi vuoden alussa. Apex Predator – Easy Meat ilmestyi tammikuussa 2015, joten julkaisujen välille jää aivan liian pitkä aika, mutta minkäpä teet. Levy ilmestyy vasta sitten, kun se on valmis.
Millainen pitkäsoitto on luvassa?
Kuva: Timo Isoaho
– Musiikki on minun käsialaani, ja osa materiaalista on varsin kokeilevaa, ainakin Napalm Deathin mittapuulla. Livekokoonpanostamme jo pitkään syrjässä ollut Mitch Harris on soittanut kaikki albumin kitaraosuudet, mutta hän ei halunnut kirjoittaa yhtään kappaletta. Mitch on rakas veriveljeni, mutta en jaksa ihan aina ymmärtää hänen päätöksiään.
– Sanoitukset ovat minun ja Barneyn tekosia. Eräs kappaleeni kertoo Väli-Amerikasta ja Meksikosta USA:han pyrkivistä paperittomista siirtolaisista ja heidän vaarallisesta matkastaan. Myös Brexit näkyy joissakin teksteissäni. En ole koskaan aiemmin antanut ääntäni kenellekään, sillä poliitikot ovat korruptoituneita valehtelijoita ja omaa etua tavoittelevia paskiaisia, mutta Brexit-vaaleihin jopa minun täytyi osallistua… Brexitin puolesta pää punaisena huutaneet ihmiset elävät omassa pienessä kuplassaan peläten kaikkia muutoksen tuulia kuin ruttoa. Kun rajat ovat kiinni, heillä on turvallisempi olo – tai niin he luulevat. Niin, mietipä, miten helppo poliitikkojen on pelotella tällaisia tyyppejä… Vittu mitä paskaa, Embury puuskahtaa.
– Hei, minähän alan kuulostaa melkein Barneylta! Napalm Death on aina ollut poliittinen ja kantaa ottava yhtye, mutta sen viitan kantaminen on ollut Barneyn hartioilla. Tietenkin minäkin välitän asioista – juurihan meuhkasin Brexitistä –, mutta olen silti sydämeltäni musatyyppi ja jätän palopuheet muiden hoidettaviksi.
Ei aikaa laiskottelulle
Olet kirjoittanut vuosien saatossa aivan valtavan määrän kappaleita. Mutta oletko ikinä törmännyt tunteeseen, ettei mitään uutta synny?
– Jokunen vuosi sitten minulla oli tunne, että sävelsydän sykkii vähän heikommin. Sitten se fiilis meni onneksi ohi, Embury nauraa.
– Tällä hetkellä tuoreita ideoita syntyy kovalla tahdilla. Pistin kotistudioni äskettäin hyvään kuntoon ja hankin samalla uusia instrumentteja, muun muassa koskettimet. Kun ryhtyy tekemään biisejä jollain oudommalla soittimella, tulee keksittyä aivan uudenlaisia juttuja. Viime aikoina olenkin työstänyt synkähköä kokeellista materiaalia, ja olen todella innoissani niistä kappaleista. Jos tunnen jonain päivänä itseni liian vanhaksi rundaamaan, tiedän kyllä mitä teen. Uppouduin omaan kammiooni ja ryhdyn työstämään uutta musiikkia kahta kauheammin. Elämä on liian lyhyt laiskotteluun!
Mitäpä luulet juuri nyt: kuinka kauan aiot kiertää maailmaa soittamassa death metalia ja grindcorea?
– Kukapa tietää. Olen paiskannut urallani varmaan neljätuhatta keikkaa, ja tänä päivänä kehossa saattaa tuntua kevyttä kolotusta kiertueen alkupäivinä, mutta parin esiintymisen jälkeen homma alkaa sujua taas kuin parikymppiseltä. Joten tuskin minun täytyy ihan lähivuosina lopettaa.
– Joku Ozzy Osbourne painii tietysti täysin eri sarjassa, mutta pystyn silti samastumaan häneen jollakin tasolla. Sen vuoksi en oikein ymmärrä, miksi hän kiertää – tai yrittää kiertää – maailmaa vielä 70-vuotiaana. Kaveri on elänyt niin hurjan elämän, että eikö hänen pitäisi jo ottaa vähän rauhallisemmin? Oma äitini on vain hieman Ozzya vanhempi, ja vaikka hän on varsin hyvässä kunnossa, en voi kuvitella häntä vetämässä kahden tunnin heavy metal -konserttia ilta toisensa jälkeen!
Palataanpa aasinsiltaa vaikeiden kysymysten äärelle. Olet kotoisin heavy metalin kehdosta Keski-Englannista, Black Sabbathin kotikulmilta. Mikä on kovin Sabbath-albumi?
– Kaikki kunnia Ozzylle, ja myös hänen mahtavalle soolouralleen, mutta kokonaisuutena paras Sabbath-pitkäsoitto taitaa olla Heaven and Hell, Embury miettii.
– Muistan ikuisesti, kun tapasin Ronnie James Dion Heaven and Hell -yhtyeen aikoihin joskus 2008. Kättelimme, aloimme jutella ja Ronnie osoittautui mahtavaksi tyypiksi. Hän myös tiesi Birminghamin eteläpuolella olevan Sparkhillin alueen, missä asun tänäkin päivänä. ”Joo, treenasimme Sabbathin biisejä aikoinaan Sparkhillissä, tuttu paikka”, Ronnie tuumi. Myöhemmin samana päivänä romahdin ja puhkesin itkemään. Vaimoni ihmetteli, mikä nyt on hätänä. ”Ei mikään. Satun vain tietämään, miltä jumalan kosketus tuntuu”, sain soperrettua.
– Ronnie James Dio saattaa olla elämäni tärkein esikuva. Olin ehkä kymmenvuotias, kun kuuntelimme kaverien kanssa Rainbow’n Stargazeriä kerta toisensa jälkeen ja riehuimme ympäri huonetta aivan sekopäisinä. En ole tainnut koskaan toipua siitä!
Viimeinen kysymys: mistä haaveilet tänä päivänä?
– Ainakin hiljaisuudesta. Hah hah! Olen todella harvoin yksin kotona, mutta joskus kuitenkin. Silloin saatan istua ihan hiljaa ja katsella pitkään pientä puutarhaamme, Embury hymyilee.
– Tai no, pitkään ja pitkään… Meillä on myös viisi kissaa, eivätkä ne yleensä jätä minua rauhaan. Mutta ei se mitään, rakastan heitä!
Julkaistu Infernossa 3/2019.