”Minusta on aina tuntunut, että Moonspell on tilapäinen asia, ja aikamme loppuu joskus” – haastattelussa Fernando Ribeiro

Portugali ei ole raskaan musiikin suurvalta, ja Moonspell lienee ensimmäinen bändi, joka sinullekin tulee maan metalliskenestä mieleen. Fernando Ribeiro on ylpeä siitä, että uusi Hermitage on taas jotain aivan muuta kuin bändi teki viimeksi. 

Kuva: Rui Vasco

Erakoidumme henkisesti yhä enemmän, vaikka maailma on verkostuneempi kuin koskaan ennen. Moonspellin Fernando Ribeiro alkoi tutkia tätä ristiriitaa vuonna 2017 ja kirjoitti muistivihkoonsa sanan ”hermitage” eli vapaasti käännettynä ”erakkomaja”. 

– Aito yhteys toisiin ihmisiin puuttuu. Erakoituminen ei tapahdu enää kuten ennen, että mennään aavikolle ja paastotaan ja rukoillaan. Nykyään koteloidutaan yhteen mielipiteeseen ja maailmanselitykseen eikä haluta vuorovaikuttaa ollenkaan, Ribeiro pohtii. 

Moonspellin päämies opiskeli nuorena filosofiaa ja hänestä piti tulla opettaja. Filosofinen mielenlaatu näkyy ja kuuluu Ribeiron ulosannissa edelleen. Tarinaa tulee eteläeurooppalaisella mitalla, ja jos juttutuokiota varten on laadittu jonkinlainen haastattelurunko, sen voi heittää alkuminuuteilla roskiin. 

Ribeiro reflektoi kiinnostavasti asemaansa skeneveteraanina. Hänellä on harvinainen kyky tarkastella Moonspelliä ja itseään myös ulkoapäin ja nähdä maailma rockbändikuplan ulkopuolella. 

– Jos katsomme Moonspelliä nyt, melkein 30-vuotisen uran jälkeen, meitä voisi pitää asemansa vakiinnuttaneena klassikkobändinä. Mutta se ei ole totta. Käymme jatkuvaa selviytymistaistelua. Joudumme painamaan hartiavoimin töitä, että osumme fanien ja esimerkiksi lehdistön tutkaan. Emme ota mitään itsestäänselvyytenä. 

Hermitage-levyn lehdistötiedotteessa Ribeiro kertoo, etteivät häntä kiinnosta modernin musiikkibisneksen tunnusluvut, algoritmit tai striimimäärät. Hän haluaa yhä tehdä musiikkia, mutta näkee myös elämän Moonspellin jälkeen. 

Oletko siis jäämässä eläkkeelle? 

– En nyt sentään, en ainakaan vielä. Minähän taidan kuulostaa vähän suomalaiselta, kun ajattelen loppua, heh! Mutta minusta on terveellistä ajatella niin, että bändissä oleminen on tilapäistä. Se ei ole perhe tai lapset tai naimisiinmeno. Minusta on aina tuntunut, että Moonspell on tilapäinen asia, ja aikamme loppuu joskus. 

Moonspell tasapainoilee sen välillä, kuinka inspiroivan palkitsevaa on tehdä uutta musiikkia ja kuinka helvetisti bisneskoneiston armoton jauhanta vie voimia. 

– Ihmiset ehkä luulevat, että tämä on markkinointia, mutta minä olen vain rehellinen. Meidän uramme ei ole ollut helppo. Lähdetään siitä, että olemme Portugalista. Täällä ei ole sellaista kulttuuria, että bändit menestyisivät kansainvälisesti. Vielä vähemmän sitä oli 1990-luvulla. 

Progepuntti liehuu 

Hermitage on Moonspellin kolmastoista levy. Se on kunnioitusta herättävä lukema. Albumi äänitettiin Englannissa tuottaja Jaime Gomez Arellanon johdolla. Sólstafirin, Primordialin, Paradise Lostin ynnä muiden kanssa työskennellyt kolumbialainen on astumassa hyvää vauhtia legendaaristen tuottajien jatkumoon. Hän on nyt se kaveri, joka Jens Bogren oli 15 vuotta sitten, olkoonkin että hän on tyyliltään erilainen kuin piinkovana perfektionistina tunnettu ruotsalainen. 

– Gomezilla oli yksi ominaisuus ylitse muiden: hän rakastaa epätäydellisyyttä. Hän rakastaa sitä, että rumpali osuu vahingossa vanteeseen, tai että laulaja vetää ohi nuotista, kun on niin fiiliksissä. Hermitagen tuotanto onkin varsin erilainen kuin Jens Bogrenin työ Extinct-levyllä [2015]. 

Hermitage on monipolvinen, maalaileva, fiilistelevä ja syvällinenkin teos. Myös Gomezin tuotannoissa alati läsnä oleva psykedeelinen progehousutunnelma välittyy. Se ei ole takuuvarmaa Moonspelliä, koska takuuvarmaa Moonspelliä ei ole. 

– Vaikka tämä on jo kolmastoista levymme, emme ole vieläkään löytäneet selvää kaavaa menestyvälle Moonspell-levylle. Luulen, ettemme edes haluaisi siihen tilanteeseen, koska olemme niin tottuneet taistelemaan. 

Ribeiron mukaan yhtyeen edellinen levy 1755 [2017] oli niin massiivinen teos, että sen jälkeen teki mieli tehdä jotain ihan muuta. Bändi päätti siivota kaikki orkestraatiot hiiteen ja keskittyä siihen, millainen bändin soundi on aidoimmillaan. 

Hermitagen utuinen tunnelma on seurausta juuri tästä. Luomistyö oli kuitenkin haasteellista.

– Teimme biisejä 2018–19 ja meillä oli niitä jo paljon valmiinakin, mutta minusta alkoi tuntua, että olimme liian varovaisia. Teimme kompromisseja emmekä uskaltaneet mennä päätyyn asti. Kun saimme Gomezin mukaan, hän toi mukanaan rohkeutta ja kannusti meitä jamittelemaan, välittämättä mistään rajoista. Pala palalta kokonaisuus alkoi vihdoin hahmottua.

Ribeiron mukaan omaa luomistyötä on todella vaikea kyseenalaistaa. Hän on kiitollinen, että siihen oli nyt rohkeutta.

– Viimeiset kolme levyä ovat menneet sillä kaavalla, että kirjoitamme puoli vuotta, otamme tuottajan mukaan, esituotamme, äänitämme ja pam pam. Emme ole missään vaiheessa miettineet, mitä on tullut tehtyä. Luulimme jopa, että tässä on se meidän menestyskaavamme, mutta se ei missään nimessä olisi toiminut Hermitagen kanssa. Oli pakko muuttaa suuntaa, kokeilla, fiilistellä ja jamitella.

Maalaistunnelmaa

Portugali on tällä hetkellä totaalisessa lockdownissa. Maan koronaluvut ovat hirveät. Ribeiro on iloinen, että hän ja bändikaverinsa ovat terveitä. Kun pandemia vyöryi päälle, hän asetti vuodelle 2020 pieniä tavoitteita ja sai enemmän kuin tavoitteli.

– Halusimme soittaa edes yhden keikan pienelle yleisölle, ja soitimme lopulta neljä. Teimme myös striimin, ja vaikka olin ihan varma, että se menee teknisesti jotenkin vituiksi, se onnistuikin todella hyvin! Meidän täytyi jopa pitää sitä saatavilla pitempään, koska kysyntää oli niin paljon. Jouluaattona latasimme keikan Youtubeen ja saimme siitä älyttömästi kiitosta.

Hermitage on tietenkin koronavuoden suurin onnistuminen. Ribeiron mukaan bändin piti kysyä joka päivä uudestaan, voivatko he matkustaa Britteihin tekemään levyä. Lopulta bändi vietti maassa jopa kuukauden. 

– En todellakaan halua romantisoida tätä karanteeniaikaa, mutta Moonspellin maailmassa olemme saaneet aikaan myös hyviä asioita. Laajemmin katsottuna huonot asiat ovat kyllä vieneet voiton.

Ribeiro on 46-vuotias ja keskittyy tietoisesti kiitollisuuteen. Se on auttanut myös poikkeusaikana.

– Aika monet ikätoverini tulevat vuosi vuodelta katkerammiksi, kun selkä on kipeä eikä maailma ole enää samanlainen kuin 30 vuotta sitten. Minustakin 1990-luku oli mahtavaa aikaa, mutta tämä karanteeniaika on saanut minut tajuamaan, että olen suorastaan etuoikeutettu, myös vuonna 2021. Jokainen keikka ja jokainen hetki studiossa tuntui arvokkaalta juuri siksi, ettei se ollut itsestäänselvyys.

Bändi on äänittänyt Englannissa kerran aiemminkin, joskin keskellä Lontoota. Silloin tehtiin The Butterfly Effect -levyä (1999), joka on kenties omituisin Moonspell-levytys. Tällä kertaa äänitettiin maaseudulla, Milton Keynesin lähellä pikkukylässä, jossa oli yksi pubi ja paljon kotieläimiä.

– Kävin kusella pellon laidalla ja katselin kun petolinnut saalistivat myyriä. Se oli mahtavaa. Mehän olemme tehneet levyjä vaikka missä, Saksassa, Suomessakin Hiili Hiilesmaan kanssa, Ruotsissa ja Tanskassa… Valitettavasti täällä Portugalissa ei ole oikein vieläkään kunnollisia äänitysstudioita.

Ei oppi ojaan kaada

Miksi Ribeiro näkee lopun pian koittavan? Kaikesta päätellen hän nautti Hermitagen tekemisestä ja on ylpeä siitä, että bändillä on yhä inspiraatiota tehdä uutta musiikkia.

– Jos ajatellaan Black Sabbathia, Metallicaa tai Judas Priestiä, niin joskus mietin, mikä heitä edelleen motivoi. Miksi on niin vaikea jäädä eläkkeelle? Minä haluan mennä meren rannalle, lukea kirjoja, kalastaa ja istua nuotiolla, ja tällä hetkellä siihen ei ole mahdollisuuksia, hän pohtii.

Artistin ura ei ole ruusuilla tanssimista, vaikka saattaa siltä näyttääkin. Ribeiro tajusi sen jo nuorena miehenä.

– Opimme sen heti ensimmäisellä rundillamme, kun kiersimme pakettiautolla lämppäämässä Immortalia ja Morbid Angeliä. Olimme nuoria ja se oli ihan mahtavaa, mutta kiertue myös opetti meille heti kolikon kaksi puolta. Kun istuin nimmareiden jakamisen jälkeen suoraan kylmän pakettiauton kovalle penkille ja edessä oli kuudensadan kilometrin matka seuraavaan kaupunkiin… Siinä oppi, mitä tämä homma on.

Rocktähtiunelman jahtaaminen on Ribeirolle tuttua, mutta nykyään hän osaa panna asiat mittasuhteisiin.

– Jos antaa kaikkensa unelmalle, se jauhaa ihmisen tomuksi ja murskaa odotukset. Minun odotukseni ovat tällä hetkellä siinä, että vedämme vielä pari kierrosta auringon ympäri ja teemme pari levyä. Siinä se. Minusta on terveellistä ajatella rajoja ja loppua.

Ribeiro viittaa Chris Cornelliin, Chester Benningtoniin ja muihin hiljattain itsemurhan tehneisiin artisteihin. Menestyksen ja hienolta näyttävän elämän kääntöpuolena on uskomaton määrä painetta, riittämättömyyden tunnetta ja silkkaa tyhjyyttä.

– Näen jatkuvasti, miten lahjakkaat ja menestyvät muusikot tuhoavat pala palalta itseään. Luulen, että perimmäinen syy on siinä, ettei heillä ole muuta kuin bändi ja soittaminen. Se on kauhea tilanne. Minä olen aina halunnut tehdä muutakin. Tietenkin Moonspell määrittelee minua ja olen järjettömän kiitollinen kaikesta tästä. Mutta matkan varrella on ollut vaikeita aikoja ja nöyryytyksiä. Aina fanitkaan eivät ole ymmärtäneet meitä.

Nykyään sosiaalinen media on kärjistänyt paineita ja syventänyt jakolinjoja.

– Kun meni 1990-luvulla hevikeikalle, kaikki olivat siellä. Osa tykkäsi, osa ei, ja lopulta kaikki olivat kännissä ja hyvää pataa keskenään. Nykyään kaikki on pelkkää draamaa, syytöksiä, puolustusta ja loputonta väittelyä.

Haastavat ajat

Moonspell saavuttaa ensi vuonna 30 vuoden rajapyykin. Ribeiro kokee asiasta vähän paineita.

– Tietenkin haluamme tehdä jotain juhlistaaksemme merkkipäivää, mutta en jaksaisi tehdä siitä isoa numeroa. Aina kun otan musiikkilehden käteen, siellä on satoja bändejä. Niitä nousee kuin sieniä sateella. Skene on täysin ylikansoitettu ja kaikkien pitää yrittää kaikkensa koko ajan. En jaksaisi lähteä siihen huomiokilpailuun.

Moonspellin levy-yhtiö on Napalm Records.

– Levy-yhtiöillä on tietty kaava, jolla asiat tehdään, ja sekin tuntuu vähän vieraalta. No, nyt Napalm Recordsilla on ainakin tekemisen meininki, heillä on paljon nuoria töissä ja he lähettelevät minulle kaikenlaisia some- ja digiraportteja. Olen sanonut, etten oikeastaan halua niitä, koska en jaksa. Emme me jaksa somettaa joka päivä, eikä minua kiinnosta seurata algoritmeja.

Mikä sitten on Moonspellin kantava voima? Rakkaus musiikkiin tietysti. Ribeiro kuvailee romanttisesti, kuinka uuden levyn teko on koko homman paras osuus. Kun kokonaisuus on hahmollaan, artistilla on hallussaan salaisuus, josta kukaan ei tiedä vielä mitään, mutta josta on itse innoissaan. 

– Rakkaus musiikkiin on kammottava klisee ja romanttinen ajatus, mutta se on Moonspellissä ainoa asia, jolla on oikeasti väliä. Väitän, että se välittyy jokaiselta levyltämme. Ihmiset kyselevät, miksi emme jatkaneet sen tai tämän levyn viitoittamaa tietä, ja syy on juuri tämä. 

Onko ajatus haastamisesta vanhanaikainen? Nykyään kaiken pitäisi iskeä halolla päähän heti, saada algoritmit laulamaan ja käyrät nousemaan. Ribeiron lähestymistapa on erilainen. 

– Varsinkin 1970-luvulla bändien juttu oli kehittyä koko ajan ja luoda jotain uutta jokaisella levyllä, haastaa sekä itseään että kuulijoita. Faneilla saattoi mennä kymmenenkin vuotta, ennen kuin jokin levy aukesi. 

Festareilla Ribeiro on pyöritellyt päätään, kun nuoret bändit vetävät näyttäviä esiintymisasuja niskaan ja tekevät keikasta millintarkkaa suorittamista, jossa soittaminen jää show’n varjoon. 

– Nyt kun minä olen tällainen skeneveteraani, en halua arvostella ketään. Mutta jotenkin se homma vaikuttaa muoviselta. Konseptit on hiottu viimeisen päälle. Muutenkin festareilla on vähän kummallista olla, kun nuoret bändit hoitavat kaiken superammattimaisesti, eivät juo eivätkä sekoile, tykittävät keikan ja lähtevät. Sitten me vanhukset katselemme ihmeissämme, että ovatpa ajat muuttuneet. Enkä oikeastaan halua olla se vanhus, joka naureskelee kavereidensa kanssa, kuinka ennen oli paremmin. 

Kestävät arvot kunniaan 

Kun Moonspell palasi vuonna 1995 Saksasta, Ribeiro kuunteli lentokoneessa Walkmanilla Wolfheart-levyn miksauksia. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän kuuli Moonspellin musiikkia ammattimaisesti toteutettuna. 

– Mietin, että tämähän ei ole ollenkaan hullumman kuuloista. No, sitten levystä tuli odottamatta jonkinlainen klassikko, ja mitä me teimme seuraavaksi? Irreligiousin! Emme ainakaan lähteneet toistamaan samaa kaavaa. Samalla metodilla olemme edenneet tähän päivään saakka. Minä en edes pystyisi luomaan jotain siltä pohjalta, että ”teenpä nyt tällaisen biisin”. Se tehdään, mitä tulee! 

Bändillä ei ollut alussa minkäänlaisia bisnestavoitteita. Nykyään bändit asettavat tavoitteensa suurin piirtein ensimmäisissä treeneissä. 

– Aika monet bändit kuulostavat tänä päivänä siltä, että ne yrittävät liian kovasti. Laulaja vetää aivan äärirajoilla valtavilla kontrasteilla. Kitaristit soittavat sooloja, joihin tarvitaan 50 sormea. Rumpalit rikkovat nopeusennätyksiä ja soundi on valtava. Se on aika hengästyttävää. 

Moonspell haluaa luoda jotain ajatonta. Onnistui se tai ei, ainakin on yritetty. 

– Hermitagella pyrimme siihen, että musiikki kestäisi kuuntelua ja kasvaisi kuuntelukertojen myötä. Tai en tiedä pyrimmekö, mutta toivoisin että se olisi sellainen levy. Melkein hävettää puhua aitoudesta, mutta minä koen, että ainoa keino pysyä aitona on soittaa mitä ikinä huvittaa. Luulen, että Moonspellin kanssa olemme todistaneet toimivamme näin. 

Ribeiro myöntää, että Moonspell on ohjannut ja määritellyt hänen elämäänsä dramaattisesti, vaikka hän kuinka ajattelisi sitä tilapäisenä asiana. Tästä kertoo jo se, että peräti kaksi bändin jäsentä, Ribeiro itse ja kitaristi Ricardo Amorim, on tavannut vaimonsa Moonspellin kautta. 

– Olen myös vanhentunut nopeammin kuin olisin vanhentunut muuten. Elämä on ollut niin intensiivistä. Olen nähnyt maailmaa ja polttanut parasta pilveä. Sen olen kyllä lopettanut, hah. 

Viime vuonna Moonspell sai riveihinsä uuden rumpalin Hugo Ribeiron (ei sukua Fernandolle). Mike Gasparin lähtö oli kuulemma sydäntäsärkevä, mutta uusi mies on Hermitagen monipuoliseen, maalailevaan kamaan juuri oikea soittaja. 

– Juuri se jamitteluaspekti onnistui Hugon kanssa täydellisesti. Olisi se varmaan onnistunut Mikenkin kanssa, mutta Hugo oli upea löytö. Tietysti on vaikea tuoda uusi kaveri tämänikäiseen bändiin, mutta toistaiseksi fiilis on ollut todella hyvä. 

Moonspell aikoo jatkaa vielä sen aikaa, kun tutkimatonta maaperää on jäljellä. Ribeiro kieltäytyy toistamasta mitään jo kerran tehtyä. 

– Olen ylpeä siitä, että Moonspellissä on niin monia eri aspekteja. Emme ole yhden tempun bändi. 

Julkaistu Infernossa 2/2021.