”Minusta piti tulla jalkapalloilija” – haastattelussa Primal Fearistä ja monesta muusta tuttu Mat Sinner

Monitaituri Mat Sinner on vaikuttanut liki 40-vuotisen uransa aikana lukemattomissa projekteissa lukuisissa eri rooleissa. Tällä hetkellä nallekarhumaisen basistin prioriteettilistalla pitää kärkipaikkaa Primal Fear, mutta aikaa tuntuu jäävän muuhunkin.

25.10.2020

Aikaansaavan teutonin kanssa keskustellessani en voi kuin ihmetellä, onko miehen vuorokaudessa 25 tuntia. Primal Fear, Sinner, Voodoo Circle ja Rock Meets Classic ovat vain pintaraapaisu siitä, missä kaikessa herra toimii aktiivisesti. Siksi en ole lainkaan yllättynyt, kun Sinner ilmoittaa puhelun alkaessa olevansa täydessä työn touhussa. 

Mat Sinner vaikuttaa niin perisaksalaiselta herrasmieheltä kuin kuvitella voi. Hyväntuulista keskustelua, hieman röhöttävää naurua ja vahva aksentti, jota kuunnellessa joutuu aika ajoin pohtimaan, mitä mies oikein yritti sanoa. Herttaisen sedän ulkokuoren alla on kuitenkin uskomatonta asennetta, kadehdittavaa lahjakkuutta ja arvostettavaa vaatimattomuutta. 

Millaisen matkan Sinner on kulkenut tullakseen hymyileväksi veikoksi, jollaisena hänet tänä päivänä tunnemme? Mies vetää syvään henkeä ja aloittaa. 

– Löysin rakkauden musiikkia kohtaan todella aikaisin, sillä minulla oli kaksi vanhempaa veljeä, jotka soittivat levyjä jatkuvasti. Vaikka olin pieni lapsi, olin kaiket päivät musiikin ympäröimänä. 

Saksalaisen metallimusiikin historia voisi näyttää tänä päivänä hitusen erilaiselta, mikäli basistin alkuperäinen unelma olisi toteutunut. 

– Minusta piti tulla jalkapalloilija. Pelasin nuorten maajoukkueessa ja lähes allekirjoitin ammattiurheilijan sopimuksen tunnettuun saksalaiseen joukkueeseen… Mutta juuri sillä kaudella mursin nilkkani, kahdesti! 

– En pystynyt enää treenaamaan vaaditussa tahdissa, sillä jalkani oli aivan mäsänä. Se oli melkoinen pettymys, sillä loukkaantumiseni johtuivat muiden pelaajien tekemisistä! 

Uusi suuren intohimon kohde löytyi pian, sillä Sinner oli aloittanut kitaransoiton jo hieman aiemmin. 

– Se ei ehkä ollut ensirakkauteni, mutta siitä tuli minulle välittömästi tärkein asia maailmassa. Ja onhan rokkibändissä soittaessa paljon pienempi todennäköisyys loukkaantua fyysisesti kuin jalkapalloa pelatessa, mies hekottaa. 

Sankarien jalanjäljissä 

Sinner oli 15-vuotias päättäessään että hänestä tulee rokkitähti ja täyspäiväinen muusikko. 

– Ensimmäinen bändini oli trio, jonka musiikki muistutti Jimi Hendrixiä ja Frank Marinoa. Panostimme hommaan lähtömetreiltä asti täysillä, sillä rakastimme soittamista ja meistä oli upeaa olla bändissä. Se oli mahtavaa aikaa. Vanhempani eivät tosin tainneet oikein tykätä minusta tuolloin! basisti nauraa. 

Kipinä raskaampaa musiikkia kohtaan syttyi, kun Sinner kuuli Deep Purplen vuonna 1974 julkaistun albumin Burn. 

– Se oli ensimmäinen levy, johon syvennyin ajatuksella. Muistan yhä, kun veljeni toi sen kotiin! Toinen suosikkini oli Thin Lizzyn Live and Dangerous. 

– Olin hieman myös punkkari, joten rakastin Sex Pistolsia sekä The Policen ja The Clashin ensimmäisiä levyjä. Uppouduin musiikkiin enemmän ja enemmän ja löysin Led Zeppelinin, Black Sabbathin ja muut vastaavat. 

Suuret pyörät lähtivät pyörimään vuonna 1982, kun basisti perusti oman yhtyeensä Sinnerin. 

– Sitä ennen soitin toisessa bändissä, jossa oli kaksi alfaurosta, jotka keskittyivät enemmän väittelemiseen kuin itse musiikkiin. Päätin, että olen tarpeeksi vahva perustamaan oman bändini. 

Sinner-yhtye julkaisi ensimmäisen kuuden vuotensa aikana kuusi albumia. Soittoniekkojen elämä oli vielä tuolloin melkoista rellestämistä. 

– Olimme aivan hulluja! Olimme aloittaessamme 18-vuotiaita, joten voinet kuvitella, millaista se oli. Jatkuvaa ryyppäämistä ja bilettämistä, tyhmiä ideoita ja rokkitähden elkein elämistä, vaikka emme todellakaan olleet sellaisia! 

Mies muistelee tietynlaista helppoutta tuon ajan musiikkiskenessä lämmöllä. 

– Silloin ei ollut metallin eri genrejä. Olimme yhteisö, joka kuunteli kaikkea. Yhtäkkiä oli paljon erilaisia jakaumia, kuten black metalia, thrashiä ja poweria… Ihmiset olivat yleensä täysillä mukana yhdessä suuntauksessa eivätkä kuunnelleet enää mitään muuta sen ulkopuolelta. 

Myös musiikkibisnes oli siihen aikaan toisenlaista. 

– Jos tällaisella musiikilla haluaa tienata elantonsa nykypäivänä, täytyy hyväksyä säännöt – uudet säännöt, uudet strategiat – ja yrittää löytää oma tapansa menestyä. Minusta kaikki oli paljon helpompaa ennen vanhaan.

Kuva: Heiko Roith

Verta, hikeä ja pelkoa 

Sinner-bändi ehti julkaista kymmenen vaihtelevasti menestynyttä studioalbumia, kun tuli aika kääntää seuraava sivu kirjassa. Samalla kuvaan astui basistin vanha ystävä, kolmella ensimmäisellä Gamma Ray -levyllä laulanut kultakurkku Ralf Scheepers. 

– Äänittäessämme Judgement Day -albumia vuonna 1996 kävi ilmi, ettei ääneni ollut tarpeeksi korkea joihinkin taustalauluihin. Ralf tuli studioon hengailemaan ja päätyi vetämään korkeimmat laulut. 

– Noihin aikoihin Ralf oli järjestämässä hyväntekeväisyyskonserttia, jossa hän esitti Judas Priestin biisejä – bändin, johon hän oli tuloksetta hakenut korvaavaksi laulajaksi Rob Halfordin tilalle. 

Sinner ei ollut kovin innoissaan coverbiisien veivaamisesta, mutta päätyi silti soittamaan Priestiä Ralfin ja toisen kaverinsa Tom Naumannin kanssa. Miehet huomasivat, että homma toimi paremmin kuin hyvin ja kaikilla oli hauskaa. 

– Ralf oli ulkona Gamma Raystä ja saanut pakit Judas Priestiltä, joten hän oli aivan hemmetin pettynyt. Hänellä ei mennyt hirveän vahvasti, mutta mitään hävittävääkään ei ollut. Päädyimme äänittämään demon. Eräs japanilainen levy-yhtiö rahoitti sen, ja he todella rakastivat neljää biisiä, jotka teimme! 

Bändistä puuttui enää rumpali, ja pian löytyi Klaus Sperling -niminen hahmo. Primal Fearin ensimmäinen kokoonpano oli syntynyt. 

– Äänitimme lisää biisejä, ja kaikki olivat innoissaan. Japanilaiset olivat rahoittaneet koko äänityksemme, joten pystyimme etsimään levy-yhtiötä edustamaan meitä Euroopassa ja koko maailmassa. Muutaman mutkan kautta päädyimme Nuclear Blastille. 

Bändin ensimmäinen albumi ja erityisesti sen saama vastaanotto ovat Sinnerin mielestä hänen pitkän uransa upeimpia asioita. 

– Menestyimme aivan järjettömän hyvin. Vastoin kaikkien odotuksia! On aivan mahtava tunne, kun jotain tuollaista tapahtuu täysin odottamatta.

Metallin ikuinen voima 

Sinnerin mahtipontisin projekti lienee enimmäkseen Saksassa ja Euroopan festivaaleilla konsertoiva Rock Meets Classic. Siinä yhdistyvät valtava tuotanto, kokonainen sinfoniaorkesteri, nimekkäät vierailijat ja kuolemattomat rokkiklassikot. 

Projektin tarina alkaa vuodesta 2009, kun Sinner-yhtyeen entinen manageri ehdotti basistille yhteistyötä vuosien jälkeen. 

– Totesin, että Primal Fearillä on kaikki loistavasti enkä halua enempää töitä, sillä olen jo valmiiksi todella kiireinen. Hän ehdotti, että tekisimmekin jotain erilaista. 

Managerilla oli idea todella ainutlaatuisesta keikasta, jossa sinfoniaorkesteri ja rokkibändi toimivat yhdessä. Hän vain tarvitsi jonkun kumppaniksi vastaamaan musiikkipuolesta. 

– Kukaan rokki- tai metallimuusikko, jolla on asenne kohdillaan, ei voi kieltäytyä orkesterin kanssa soittamisesta, sillä se on jotain niin erilaista! 

Sinner alkoi pohtia konseptia, ja seuraavana vuonna oltiinkin jo tosipaikan edessä. 

– Nykyään teemme sitä joka vuosi, ja meillä on aivan upeita vierailijoita. Alice Cooper, tyyppejä Asiasta, Europesta, Rainbow’sta, Thin Lizzystä… Lista on loputon! 

– Tämä on elämäni hienointa aikaa, kun pystyn tekemään jotain näin upeaa. On uskomattoman hienoa, että olen ystävystynyt useiden jättimäisten rokkitähtien kanssa, joita en olisi uskonut ikinä edes tapaavani!

Kerron Sinnerille, että olin katsomassa Rock Meets Classic -keikkaa Wacken Open Airissä vuonna 2016. Basisti nauraa ja alkaa purkaa muistojaan tuosta kuumasta kesäpäivästä.

– Se oli aivan hullu päivä! Yleensä settien vaihto onnistuu helposti, jos kyseessä on viisihenkinen bändi. Meitä oli varmaan kuusikymmentä, ja lavan takana oli kaiken lisäksi Sabatonin tankit odottamassa heidän keikkaansa! Siellä ei todellakaan ollut paljoa tilaa, ja kaikki sekoilivat ympäriinsä!

– Konsertti näytettiin myös televisiossa, joten kaiken täytyi sujua täydellisesti. Olimme todella stressaantuneita ennen lavalle nousua, mutta kaikki meni ihan hyvin. Kun katson tallennetta nyt, huomaan pieniä yksityiskohtia… Mutta jos on vastuussa tuollaisesta projektista, on aivan helvetinmoisen paineen alla. Se on aivan ymmärrettävää.

Rock Meets Classic on tuonut basistin eteen lukuisia muitakin kokemuksia, joista mies suorastaan vaatii saada kertoa.

– Yksi suosikkihetkeni on… Haluankin sanoa kaksi. Come on, käyhän se?

Sinnerin ensimmäinen kokemus on vuodelta 2012, ja siihen liittyy legendaarinen Deep Purple -laulaja Ian Gillan.

– Hän oli yksi kiertueen vierailijoista, eikä hän halunnut harjoitella biisejä. Hän tietää kaiken, tuntee kaikki, eikä hänen tarvitse treenata. Kukaan ei tiennyt, mitä hän oikein tekee tullessaan tuolla tavalla kylmiltään paikalle!

– Hän tuli lavalle, ojensi kätensä ja totesi: ”Hei tyyppi, näytät hyvältä!”, Sinner nauraa räkättää.

– Highway Starin intro oli siinä vaiheessa jo täydessä käynnissä! Elämä ei tosiaan ole hullumpaa, kun seisoo lavalla soittamassa Ian Gillanin vieressä! Se on totisesti yksi hetki, jota en tule koskaan unohtamaan!

Toinen merkittävä juttu tapahtui neljä vuotta myöhemmin, kun Ultravoxin kitaristi-laulaja Midge Ure sekä Thin Lizzyn kitaristi Scott Gorham ja laulaja Ricky Warwick soittivat yhdessä.

– Ure soitti joskus Lizzyssä kitaraa lyhyen ajan, eivätkä he olleet nähneet Gorhamin kanssa vuosikausiin. Päätimme lähettää oman kitaristimme pois lavalta, jotta miehet saisivat soittaa yhdessä biisin The Boys Are Back in Town. He jakoivat taas lavan yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

– Soitin bassoa ja tuijotin vain heitä! Ajattelin, ettei tämä ole todellista. Siitä tuli niin paljon hyviä viboja!

Yhdeksän elämää

Sinner uskoo, että on ansainnut paikkansa kovalla työllä, ja siitä hän onkin kiitollinen – että voi toteuttaa unelmaansa työkseen.

– Etenkin viimeinen kymmenen vuotta on ollut aivan fantastista aikaa. Paljon hienoja hetkiä ja kunnioitusta rokkiskenessä. Olen etuoikeutetussa asemassa niin kauan, kun on ihmisiä, jotka rakastavat musiikkiani. Nautin elämäni jokaisesta päivästä, ja se antaa minulle valtavasti motivaatiota jatkaa eteenpäin.

Primal Fearin edellinen studioalbumi, vuonna 2018 julkaistu Apocalypse oli menestys. Yhtye jopa pääsi kotimaansa albumilistan kärkikymmenikköön, ensimmäistä kertaa uransa aikana.

– Saksassa ei ole missään nimessä helppoa menestyä tällaisella musiikilla, sillä meillä on hurjan suosittuja räppäreitä ja poplaulajia. Täällä tehdään valtavasti musiikkia, jolla ei ole mitään tekemistä rockin kanssa, ja se myös menestyy tosi hyvin. Emme todellakaan odottaneet pääsevämme levylistan kärkeen, mutta se tuntui todella hyvältä.

Apocalypse asetti riman korkealle, mutta Sinner korotti sitä entisestään. Kun yhtye aloitti seuraavan levyn työstämisen, tavoitteena oli luoda Primal Fearin siihen asti menestynein albumi.

– Strategiani oli pusertaa kaikesta ulos kymmenen prosenttia enemmän kuin aiemmin. Bändin jäsenten suorituksista, sävellyksistä, sovituksista ja tuottamisesta, kokonaissoundista ja lopullisesta suorituksesta.

Heinäkuun lopulla ilmestynyt Metal Commando sai toimia myös uuden jäsenen debyyttinä. Rumpupatteriston takaa löytyy nykyisin Gamma Raystä ja The Unitystä tuttu Michael Éhre.

– Aloitimme albumin äänitykset viime vuoden marraskuussa, ja pääsimme todella hyvään alkuun jo silloin. Michael antoi koko albumille todella hyvän pohjan, jolle muiden oli helppo lähteä työstämään omia osuuksiaan.

– Etenkin kitarat kuulostavat aivan upeilta. Joka ikinen biisi on niin selkeä ja täydellisesti soitettu, että kyseessä saattaa tosiaan olla Primal Fearin paras levy!

Rikkoutumaton

Metal Commando on ensimmäinen Nuclear Blastin lipun alla julkaistu albumi sitten vuoden 2005 Seven Sealsin. Paluu bändin alkuperäisen levy-yhtiön leiriin tuntui oikealta ratkaisulta.

Sinner kertoo, että albumille oli materiaalia peräti kolmenkymmenen kappaleen verran.

– Karsimme määrää ensin kahteenkymmeneen, sitten kuuteentoista, ja lopulta äänitimme yksitoista parasta. Meillä oli mistä valita, ja se motivoi meitä kaikkia. Minun täytyy antaa paljon kehuja bändikavereilleni, sillä he tekivät aivan loistavaa työtä.

Basisti paljastaa, että Primal Feariä kosiskeltiin takaisin Blastille jo aiemmin, mutta yhtyeen tuolloinen yhtiö Frontiers ei ollut halukas luopumaan yhdestä nimekkäimmistä bändeistään.

Palatkaamme vielä biisimateriaalin valtavaan määrään. Kun kappaleita kerran jäi yli, onko oikein päätellä, että bändi on täyttä vauhtia matkalla kohti seuraavaa kokopitkää?

– Totta kai! Tällä hetkellä emme tiedä, mitä livemusiikin parissa tapahtuu. Meidän pitäisi olla juuri nyt Yhdysvalloissa kiertueella Symphony X:n kanssa, mutta se lysti on lykätty vuodella eteenpäin.

– Kaikki festivaalikeikkamme on siirretty ensi vuodelle. Meidän piti soittaa Euroopassa syyskuun puolivälistä alkaen, mutta en usko, että kiertueen järjestäminen on mahdollista. Meillä on siis yksi jos toinenkin keikka soitettavana ensi vuonna!

Mitä muuta tulevaisuudelta voi odottaa näinä epävarmoina aikoina?

– Jos minulla on yhtään aikaa, palaan aina vanhan yhtyeeni Sinnerin pariin. Soitamme ensi vuonna joitakin keikkoja, mutta tällä hetkellä keskityn täysin Primal Feariin.

– Voodoo Circleltä tulee uusi albumi. Suunnittelen myös uutta Rock Meets Classic -kiertuetta ensi vuoden huhtikuulle. Siitä tulee melkoinen haaste. Minulla on hurjasti tekemistä!

Kysyn, uskooko Sinner tekevänsä musiikkia täysipäiväisenä työnä hautaan saakka. Vastaus on tyhjentävä.

– Kyllä. Kunnes istun vessanpöntöllä ja kuolen siihen paikkaan. Hah hah!

Julkaistu Infernossa 7/2020.

Lisää luettavaa