”Fuck Covid! You can’t stop us!” kuuluvat Accept-kitaristi Wolf Hoffmannin ensimmäiset sanat, kun avaamme Skype-videoyhteyden joulukuussa 2020 ja kyselen kitaristilta tunnelmia erikoisen vuoden lopulla.
Accept on aikeissa julkaista uuden albumin alkuvuodesta 2021, ja vaikka levy syntyi haastavissa olosuhteissa keskellä koronaperkeleen kurimusta, aina optimistisen oloinen Hoffmann löytää asiasta hyviäkin puolia.
– Silläkin uhalla, että tätä on toisteltu väsymiseen asti: vuosi 2020 oli aivan totaalisen perseestä, Hoffmann tokaisee suorasukaiseen tapaansa mutta hymähtää perään, ettei ole aikeissa vajota epätoivoon.
– Äänitimme levyä Nashvillessä, kun koronan ensimmäinen aalto iski ja sotki koko kuvion. Andyn [Sneap, tuottaja] oli tarkoitus lentää mestoille miksaamaan, mutta eihän siitä tullut mitään. Miksaus oli pakko tehdä etänä. Outoa kyllä, saimme homman toimimaan, mutta… ei sopeutuminen ole tässä iässä enää helppoa.
– Jos tästä kaikesta hakee jonkinlaista hopeareunusta, niin ainakin tilanne pakottaa kokeilemaan uusia asioita. On ollut täysin erilaista tehdä levyä ilman kiertuetta kiikarissa, enkä ole päässyt tapaamaan toimittajia ja juttelemaan levystä kasvotusten… Jouduimme tekemään albumin eri tavalla, mutta… ei se ollut ainoastaan huono juttu!
Virnistelevä kitaristi tarkentaa, että hänkin on sortunut uransa varrella pitämään asioita itsestäänselvyyksinä. Mennyt vuosi on saanut arvostamaan jopa niitä muusikon pestin arkisimpia juttuja.
– Muusikot voivat joskus turtua siihen kierteeseen, jossa albumia seuraa kiertue, kiertuetta albumi ja niin edelleen. No, nyt tätä sykliä ei vähään aikaan ole. Jos enää koskaan. On ylipäänsä ihme, että saamme albumin julkaistua nyt alkuvuodesta. Sekin olisi voinut siirtyä kauas tulevaisuuteen. On vielä suurempi ihme, jos pääsemme lähivuosina maailmankiertueelle.
– Juuri nyt tuntuu pahalta miettiä, että kiertue-elämä on saattanut joskus hetkittäin tuntua rutiinilta. En tule ajattelemaan niin enää ikinä. Jos vielä kierrämme, lupaan nautiskella jokaisesta lentokentällä istuskelemisesta ja soundcheckin odottelemisesta.
– Olemme tehneet tätä pitkään, mutta asioita on edelleen mahdollista tehdä paremmin, viisastua ja ottaa oppia asenteistaan ja elämästään. Se ei lopu koskaan. Acceptina olemme syntyneet uudelleen aiemminkin, viimeksi vähän yli kymmenen vuotta sitten, ja voit olla varma, että olemme valmiit tekemään niin jälleen.
Kuusi vuosikymmentä selviytymistä
Accept on selvinnyt pahemmastakin kuin korona. Itse asiassa Accept on selvinnyt ihan kaikesta. Bändi on toiminut kuudella eri vuosikymmenellä. Kuinka monen yhä aktiivisen metallibändin voi sanoa jyränneen eteenpäin yhtä lujalla tahdilla näin kauan ja selättäneen kaikki vaikeudet?
– K-k-kuudella vuosikymmenellä…? Aina itsevarma Hoffmann takeltelee hekotellen sanoissaan ja ynnäilee sitten itsekseen: ”70-luku, 80-luku, 90-luku, 2000, 2010, 2020…”
– Onneksi olkoon! Sait minut tuntemaan itseni vanhaksi. Ei helvetti. Kuudella vuosikymmenellä. Ei niitä yhtä itsepäisesti hommaansa jatkaneita heavybändejä taida olla enää liikaa… Me… Judas Priest ja… ehkä Saxon? Onhan niitä nyt enemmänkin oltava. Emme saa olla ainoa bändi, joka ei vain ymmärrä lopettaa!
– Vakavasti puhuen en voi sanoa, että Acceptin jatkuvuus olisi ollut aina itsestäänselvyys. On ollut hetkiä, jolloin olen tiennyt haluavani soittaa vielä metallia, mutten ole tiennyt, onko se enää mahdollista. 90-luku oli aikaa, jolloin olisin saattanut sanoakin, että tämä oli tässä, ja jatkanut eteenpäin ihan muissa merkeissä.
Moni bändi sanoo jälkikäteen, että 1990-luvun piti vain tapahtua ja että se teki lopulta metallille hyvääkin. Hoffmann ei muistele omituista vuosikymmentä vieläkään erityisellä lämmöllä.
– En voi sanoa, että katuisin mitään tekemisiämme yhtään sen enempää kuin haikailen tunnetuimpien levyjemme aikoihin, mutta… olisihan se 90-luku nyt voinut jäädä tapahtumatta, kitaristi hymähtää.
– Objection Overruled [1993] oli vielä ihan kelvollinen juttu, mutta sen jälkeen… en voi käsittää, minkälaisissa tiloissa olimme, kun annoimme Death Row- ja Predator-levyjen [1994, 1996] syntyä. Ne eivät tuntuneet oikein hyviltä ideoilta, mutta jotenkin sitä vain kituutti menemään. Halusin uskoa, että asiat paranevat vielä.
– Ysäri oli henkilökohtaisessa elämässäni yhtä helvettiä, ja sen päälle halusin pitää kynsin hampain kiinni ainoasta asiasta, jonka koin vielä varmaksi osaksi itseäni. Pyristelin kaikkea ja kaikkia vastaan, halusin haistattaa vitut grungelle ja tehdä omaa juttuani, mutta kyllä… Olen yhä sitä mieltä, että 90-luku oli ihan perseestä.
– Aikoinaan heavyjermut kirosivat, kuinka grunge pilasi kaiken, mutta nykyään sanotaan, että grunge olikin oikeastaan tosi hyvä juttu. Vitut. Grunge synnytti musiikkibisneksen, joka ajoi monet heavybändit epätoivoisiin tekoihin ja tekosyihin, joiden keskellä meidän olisi vain pitänyt tehdä parempaa metallia.
– En juuri perusta grungebändeistä, mutten vihaakaan niitä. Kun sanon grunge, en tarkoita musiikkia, vaan kertakäyttöistä bisnesilmiötä, joka hujahti ohi hetkessä, kitaristi täsmentää.
– Minua vitutti silloin, ja tavallaan vituttaa yhä, se tapa, jolla musiikkibisnes käänsi selkänsä bändeille, jotka olivat tehneet levylafkoista isoja. Kun ne löysivät Gunnarien ja grungebändien kaltaiset lypsylehmät, meillä ja monilla muilla ei ollut enää mitään merkitystä. Heavy metalia oltiin pistämässä vanhainkotiin.
– Kaikessa oli kyse vain isoista musiikkivideoista ja markkinoinnista. Musiikki tuntui jääneen sivuosaan. Heavy metal oli jyrännyt vuosikymmenen isosti ja vajoamassa jonkinlaiseen krapulaan, ja kun se heikko hetki tuli, lafkat iskivät välittömästi vyön alle ja antoivat ymmärtää, että voitte kyllä julkaista levyjä, mutta ei niistä enää mitään tule.
– Sittemmin ilmiö on toistunut kerta toisensa jälkeen. Grungen kohdalla rockista tuli ihan oikeasti bisnestä. Se on paskamaista, mutta onneksi ilmiö toi mukanaan myös ammattimaisuutta. Silti, jos voisin valita, ainoa asia, jonka toisin 80-luvulta tähän päivään, olisi oikea rockin ja rahan välinen tasapaino.
”Me vastaan kaikki muut”
Etsikkoaika eletään usein nuoruudessa. Hoffmannin kohdalla se ajoittui 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle, jolloin hän oli 40–50-vuotias. Kitaristi myöntää Acceptin reunion-viritelmien yhtyeen legendaarisen laulajan Udo Dirkschneiderin kanssa tehneen hänelle selväksi, mitä hän ei halua.
Vaadittiin vielä viitisen vuotta reunion-kiertueiden jälkeen, ennen kuin Hoffmann totesi itselleen, että Accept on muutakin kuin tietyt soittajat tai tietyt albumit. ”Accept syntyi uudelleen nykyhetkessä elämisestä”, hän sanoo.
– On ihan eri asia kasata bändiä alle parikymppisinä kusipäinä kuin viisikymppisinä sopuisampina ukkoina. Kun Acceptia perustettiin, en tullut toimeen edes itseni kanssa, saati sitten kenenkään muun. Kun pistimme Acceptia uudelleen kasaan kymmenen vuotta sitten, vain kemioilla ja musiikilla oli merkitystä. Ei kaikella turhalla paskalla.
– Nyt tärkeintä on ollut luottamus. Monessakin mielessä. Minun on pystyttävä luottamaan siihen, että bändi on bändi. Minun on voitava luottaa siihen, että Mark pitää jalkansa maassa kuten minäkin. Ja minun on kyettävä luottamaan siihen, että kirjoitinpa Markin laulettavaksi melkein mitä tahansa, hän ainakin koettaa vähän erikoisempiakin juttuja.
Siitä on melko tarkalleen 12 vuotta, kun Accept teki tavallaan sen, minkä Hoffmannia jo 1970-luvulla innostanut AC/DC oli tehnyt 30 vuotta aiemmin: korvasi korvaamattomana pidetyn laulajan uudella, tuntemattomalla keulahahmolla ja nousi suurempaan suosioon kuin aikoihin.
Acceptin nykyistä laulajaa Mark Tornilloa ja AC/DC:n keulilla vuosikymmeniä riekkunutta Brian Johnsonia yhdistää takakireän äänen ohella se, että joillekin kumpainenkin on tahollaan yhä ”se uusi laulaja”.
– Todellakin! Mark tulee ikuisesti olemaan porukan juniori, Hoffmann nauraa ja korostaa, ettei sillä, että Tornillo on itse asiassa häntä viisi vuotta vanhempi, ole asiassa mitään merkitystä.
– Ihmisten väliset kemiat ovat elämän suola, koska ne joko toimivat tai sitten eivät, eikä asiaa voi pakottaa kumpaankaan suuntaan. On ollut aikoja, että olen yrittänyt puristaa itseni tulemaan toimeen kaikkien kanssa, sekä bändissä että yksityiselämässäni, mutta nyt kun kilometrejä on alla jo tämän verran, tiedän ettei se toimi.
– Emme edes tunteneet Markin kanssa kunnolla, kun teimme Blood of the Nationsiä [2010]. Edellisestä Accept-albumista oli kulunut 14 vuotta, ja uusi tulemisemme olisi ihan hyvin voinut epäonnistua täysin. Jokin Markin kanssa vain klikkasi niin helvetin hyvin, että se kuului albumillakin aivan uudenlaisena kipinänä.
Acceptin ravistelivat tuolloin hereille uusi alku, uusi laulaja, uusi levy-yhtiö ja uusi management. Nyt, uudella Too Mean to Die -albumilla, tilanne oli käänteinen, sillä Accept menetti basisti Peter Baltesin – miehen, joka oli soittanut bändissä lähes alusta alkaen ja ollut biisinteossa Hoffmannin oikea käsi. Tällainen muutos olisi monelle bändille tuhoksi, mutta Acceptin kohdalla sekin kääntyi voimavaraksi.
– Acceptissa on nyt soittanut… ehkä parikymmentä kaveria? Silti väitän bändin kuulostavan aivan yhtä Acceptilta kuin ensimmäisillä levyillämme, Hoffmann summailee.
– Totta kai oli kova paikka, kun Peter lähti. Kuvittele. Hän soitti kanssani lukemattomia vuosia. Teimme yhdessä paljon pirun hyviä biisejä. Tilanne olisi saattanut tappaa Acceptin, mutta kai minuun iski taas jonkinlainen peräänantamaton näyttämisenhalu. Halusin näyttää itselleni, että pärjään itsekseni.
– Kaikkea Acceptissa on leimannut tietty me vastaan kaikki muut -asenne. Mitä enemmän meitä on epäilty ja vastustettu, sitä enemmän liekkeihin on lentänyt bensaa. Niin kävi kymmenen vuotta sitten, kun Mark liittyi bändiin eikä kukaan uskonut meihin, ja niin kävi nyt, kun Peter lähti ja sain uusia kumppaneita biisintekoon.
Kemioiden käsite nousee jälleen esille, kun Hoffmann kertoo lisää juuri bändiin liittyneistä basisti Martin Motnikista ja kitaristi Philip Shousesta.
– Kun teimme pienen kiertueen ja Wackenin-keikan sinfoniaorkesterin kanssa vuonna 2019, tarvitsimme mukaan kaverin tuuraamaan Uwea [Lulis, kitara], joka ei voinut osallistua sille rundille.
– Rumpalimme tunsi Philipin, ja siitä alkaen, kun paiskasimme kättä, jokin klikkasi jälleen. Etsimme vain tuuraavaa soittajaa, mutta saimme joukkoihimme superlahjakkaan kitaristin ja sovittajan, jolla on täysin erilainen soundi kuin minulla tai Uwella.
Se ei tosiaan ole varsinaisesti haitaksi, että Accept on nyt kolmen kitaran ja kolmen erilaisen kitaristin bändi. Yhtyeen sooloissa on nyt ytyä ja särmää kenties enemmän kuin koskaan.
– En todellakaan vähättele tätä muutosta: tuntuu kuin olisimme syntyneet taas uudelleen. Sitä paitsi maailmassa on liian vähän kolmen kitaran heavy metal -bändejä, Hoffmann riemuitsee.
– Olemme erilaisia, muttemme liian erilaisia kitaristeja. Taustamme ovat ihan eri maata. Philip on soittanut kaikenlaisissa coverbändeissä ja osaa yhdeltä kuulemalta vaikka kaikki The Beatlesin kappaleet. Minä taas osaan soittaa tasan Acceptin kuuloista metallia ja sillä hyvä, asiaa yhtään kaunistelematta.
– Mutta kuunnelkaapa uutta levyä! Ottakaa sieltä vaikkapa The Best Is Yet to Come, Overnight Sensation, Symphony of Pain tai The Undertaker. Sieltä löytyy minun kiveenhakattua sooloiluani, Uwen selvästi melodisempaa otetta sekä Philipin hardrockimpaa tyyliä, ja soolot keskustelevat keskenään tavalla, jollaista ei ole Acceptissa kuultu.
Pakottamatonta uudistumista
”Accept on Accept”, ”Accept on takuuvarmaa heavyä”, ”Accept on huonoimmillaankin hyvää”. Acceptista puhutaan aiemmin mainitun AC/DC:n tapaan bändinä, joka on tehnyt aina ja tekee ikuisesti tiettyä omaa juttuaan.
Ihan näin yksinkertainen asia ei ole. Hoffmann nostaa itsekin esille AC/DC:n, kun kerron itsevarmuutta pursuavan The Best Is Yet to Comen ja revittelevästi kasvavan The Undertakerin paljastavan uusia Accept-kasvoja.
– Yksi rokkimaailman vakiovitseistä tuntuu olevan, että AC/DC on tehnyt saman levyn parikymmentä kertaa. Mitä helvettiä? Vaikka levyt tunnistaa AC/DC:n tekemiksi, niin ovathan ne ihan eri maata, Hoffmann täräyttää.
– Siirtymä Let There Be Rockin epävireisyydestä Poweragen rujoon tiukkuuteen, se miten Flick of the Switch toi mukaan80-luvun MTV-rockia For Those about to Rockin jälkeen, tai miten The Razors Edge nosti bändin soundin ihan uuteen ylväyteen, stadionluokan mittapuulle… On se sama bändi, todellakin, mutta ihan erilaisilla otteilla.
– Periaatteeni Acceptin suhteen on pitkälti sama kuin Youngeilla ja kumppaneilla tahollaan: minä vain teen biisejä niillä tavoilla joilla osaan, ja kunhan teen sitä isolla fiiliksellä, en väistele uudenlaisia kokeiluja tai pakota mitään, syntyy aina vähän erilaisia juttuja, jotka heijastelevat elämääni ja maailmaa ympärilläni.
Hoffmann naureskelee kertoessaan, että Accept kyllä etsii uusia kulmia metalliinsa, mutta hakeminen tapahtuu yhä aivan samalla tavalla kuin vuosikymmeniä sitten.
– Rakastan riffejä ja melodioita. Siinä se. Niin yksinkertaista se on. Rumpukone päälle, etsin hyvän kompin, alan soittaa riffiä tai löydän jonkin napakan melodian. Mutta olen myös utelias.
– Otetaan mainitsemasi The Best Is Yet to Come esimerkiksi. En ajatellut sen kummemmin, mitä siitä on tulossa. Virnuillessani kaikenlaisille bändien nostalgiakiertueille päässäni pyöri oodi hetkessä elämiselle, ja pian olinkin tapaillut kitaralla kertosäettä, jonka vallitsevana fiiliksenä on eteenpäin katsominen. Hieroin kappaletta vielä pitkään.
– The Undertaker oli toista maata. Silkkaa kauhuleffakuvastoa. Elävältä hautaamista ja pakokauhua. Kitara vain käteen ja vaivihkaa hiipivää heavy metalin tunnelmaa kehiin. Biisi syntyi hetkessä eikä vaatinut mitään muutoksia. Joskus spontaanius on juuri sitä, mitä Accept edustaa. Joskus taas ei.
Yhden asian Hoffmann oppi vasta muutamia vuosia sitten, kun Acceptin kiersi konserttisaleja sinfoniaorkesterin kanssa.
– Mukaamme hypännyt Philip kertoi, että Accept on täynnä klassisia juttuja, vanhan liiton bluesin kalskeutta ja sovituksia, jotka eivät ole lainkaan heavy metalia.
– Olen aina pitänyt enemmän eräänlaisesta tunnelman rakentamisesta, hiipimisestä ja salakavalasta hyökkäämisestä, enemmän viiltelemisestä kuin tökkimisestä, mutta nuo kommentit tulivat ihan puskista, koska olen kuitenkin pitänyt Acceptia aina melko suorasukaisena ja kaunistelemattomana bändinä.
– Toisin sanoen en ymmärrä täysin itsekään, mistä Acceptin henki muodostuu! Se vain elää aina tekemisissämme.
Bändin seitsemäs jäsen
Arvuuttelen, ettei Hoffmann taida olla niitä kavereita, jotka säveltävät albumille tasan kymmenen kappaletta, jotka kaikki julkaistaan.
– Hahahah! Julkaisemattomia biisejä on olemassa sadoittain, vuosikymmenten ajalta! Jos haluaisimme joskus julkaista jonkinlaisen kokoelman niistä, se ei olisi levy vaan ennemmin arkku, Hoffmann naureskelee.
– En voi sanoa, että kirjoitan aivan koko ajan, tai että olen niitä tyyppejä, jotka ovat kirjoittaneet elämänsä aikana kolmetuhatta kappaletta. Mutta sanotaan vaikka näin, että jos Accept-albumeita on kuusitoista, kovalevyilläni on tallessa varmaankin parikymmentä albumia kelvollista heavy metalia, ainakin demoversioina.
– Kysymys kuuluukin: kuka haluaa kuulla ihan kelvollista heavy metalia? Periaatteenani on aina ollut, että kirjoitan paljon mutten julkaise väkisin mitään. Niiden biisien, jotka päätyvät levylle, on aiheutettava väristyksiä itseni lisäksi muutamassa luottoihmisessä. En julkaise musiikkia vain julkaistakseni musiikkia.
Asiantunteva luottoihminen Acceptin leiristä todellakin löytyy: Andy Sneapin ja Acceptin välille on syntynyt jo viisi albumia synnyttänyt side, joka on yhtä vankka kuin metallibändeillä tapasi olla tuottajiensa kanssa 1980-luvulla.
Suhde on johtanut Acceptin uuteen kultakauteen, mutta Hoffmann tiedostaa pitkän yhteistyön riskit.
– Olen sortunut itsekin siihen, että vaihdan tuottajaa tai miksaajaa ihan vain kokeillakseni jotain uutta, vaikka tässäkin asiassa kannattaa pitää kiinni täydellisesti toimivista kemioista, Hoffmann myöntää.
– Andystä on tullut… osa bändiä. On kornia sanoa noin, mutta hän on perhettä. Siitä voisi seurata liiankin mukavaa ja turvallista jälkeä, mutta Andy ei ole sellainen. Minä en ole sellainen. Emme ala kaunistella asioita toisillemme. Päinvastoin. Koska luotamme toisimme, voimme tyrmätä toistemme ideat peittelemättä.
– Jos minusta alkaa joskus tuntua siltä, että teemme Andyn kanssa albumeita liukuhihnalta, kokeilemme jotain uutta. Too Mean to Die on parasta, mitä olemme yhdessä tehneet. Se on vuosikymmenen yhteistyöstä syntyneen molemminpuolisen kunnioituksen ansiota, enkä todellakaan lähde korjaamaan mitään, mikä ei ole rikki.
Millaisissa tilanteissa olet ollut täysin eri mieltä Andyn kanssa?
– Sopuisia vanhoja ukkoja kun olemme, tapoihimme ei kuulu riidellä, vaan ennemmin jurottaa, kitaristi hymähtää.
– Blood of the Nationsiä tehdessämme meillä oli pöydällä biisi nimeltä Pandemic. Se oli Andylle todella nihkeä tapaus. Hän ei ollut innoissaan siitä. Aika monessa tapauksessa olisin saattanut jättää biisin pöytälaatikkoon, mutta nyt tyrkkäsin sen levylle. Siitä tuli sen hehkutetuimpia biisejä! Näin käy Andyn kanssa todella harvoin.
– Yleensä luotan Andyyn kuin vuoreen. Hän saattaa tyrmätä jonkin ideani, otan siitä vähän itseeni, murjotan asiaa hetken ja lopulta tiedän, että hän on oikeassa. Niin se vain on. Sillä kaverilla on helvetin hyvä korva riffien, kertsien ja iskevien heavy metal -biisien kanssa. Ei hän ole ihan tyhjästä mainettaan luonut.
Metallista irrottelua, metallista ajattelua
Hoffmann kertoo, että jos Too Mean to Die -albumilta haluaa löytää sanoman, se kiteytyy levyn nimeen ja The Best Is Yet to Come -kappaleen sanoitukseen. Ne kertovat paljon hänen hetkeen keskittyvästä elämänasenteestaan.
– Mitä järkeä olisi jatkaa Acceptia, jos uskoisin tehneeni parhaat biisimme 80-luvulla? Tai edes kymmenen vuotta sitten. Parhaiden asioiden on oltava yhä edessä. Parhaiden keikkojen tulee olla tulevaisuudessa. Jopa parhaan Accept-albumin on oltava vielä syntymättä. Jos en uskoisi tähän aidosti, bändiä ei olisi mitään syytä jatkaa.
– Kymmenen vuotta sitten olimme tilanteessa, jossa olisimme voineet valita tyystin toisen tien. Kun Mark liittyi bändiin, olisimme voineet tehdä helvetin isoa tiliä soittamalla ballstothewalleja ja metalhearteja vuosikausia ympäri maailmaa.
– En kuitenkaan ole niitä ihmisiä, jotka haikailevat menneitä. 80-luku ei todellakaan ollut mitään heavy metalin ainoaa oikeaa kulta-aikaa. Niitä kullanhippusia löytyy yhä sieltä täältä, joka puolelta. Siksi haluan kirjoittaa tänäkin päivänä Accept-musiikkia, joka on juuri niin mietteliästä tai hulluttelevaa kuin milloinkin haluan.
”Miksi metallilevyllä ei voisi sekä irrotella että ajatella?” Hoffmann kysyy pohtiessani ääneen, miten virnistelevä ja fiilistelevä hänen bändinsä tohtii olla. Accept osaa niputtaa levyille sekä heavy metalin uhoa että nöyryyttä.
– Totta kai heavy metal -albumilla pitää voida sanoa ”Ette määräile minua!”, ”Haistakaa paska!”, ”Rokataan niin että järki lähtee!” tai vaikka ”Kyrpäni on isompi kuin sinulla!”, Hoffmann luettelee naureskellen.
– Sucks to Be You tai Zombie Apocalypse ovat ihan yhtä lailla heavy metalin ytimessä kuin pohdiskelevammatkin kappaleet. Ne kuulostavat siisteiltä, niiden sanat kuulostavat makeilta ja ne saavat tajunnan irtaantumaan edes hetkeksi kaikesta yhteiskunnallisesta paskasta. Ne ravistelevat kuulijaa hetkisen aikaa.
– Joskus ihmiset haluavat vain nollata ja olla ajattelematta mitään, mikä tuntuu olevan nykyään jotenkin kiellettyä. Kaikella pitäisi olla jokin syvällisempi, suurempi merkitys. Toinen ääripää on olla juntti, koska haluaa ottaa kaljaa ja luukuttaa heavy metalia. Pyh. Jokainen kaipaa vähän eskapismia. On aina kaivannut.
– Hyvälle keskustelulle ja filosofialle on aikansa ja paikkansa, mutta kyllä minä jumalauta haluan joskus pistää Dion Holy Diverin soimaan ja vain seikkailla lohikäärmeiden ja sateenkaarisiltojen seassa maailmassa, jossa joka ikinen laulettu rivi kuulostaa ihan helvetin siistiltä. Hommassa ei tarvitse olla kyse mistään muusta.
– Accept ei tarjoa mitään syvällistä filosofiaa, emmekä yritä opettaa kenellekään elämän tarkoitusta. Toivon ennemmin, että voimme tarjota alkukantaisemman kokemuksen ja energiaa, jota ei pysty sanoiksi edes pistämään.
Hoffmann nostaa vielä jalustalle uuden levyn kappaleen, joka ei ole hänen kirjoittamansa.
– Se, että Accept-hengessä on kyse enemmästä kuin kenestäkään yksittäisestä soittajasta, tiivistyy hyvin biisiin Sucks to Be You. Martin kirjoitti sen. Bändin märkäkorva kirjoitti heti biisin, joka on enemmän Acceptia kuin moni minun biisini! Se riffi, kertsi ja kaikki ryöpsähtää jostain heavy metalin ikiaikaisilta alkulähteiltä suoraan päin näköä.
– Ihan alun alkaen se biisi muuten kertoi Donald Trumpista. Ei ihan tavallisin Accept-aihe, vai mitä? Accept ei ole koskaan ollut kovin poliittinen bändi, ja totta puhuakseni bändin jäsenet eivät jaa kaikkia poliittisia näkemyksiä. Sanotaan näin, että Sucks to Be You on Acceptia poliittisimmillaan, koska ainakin sen aihe yhdisti meitä, hah hah!
Vahvan periaatteen Accept
Hoffmann haluaa pitää tulevaisuuden suhteen kaikki ”acceptmaiset mahdollisuudet” auki, kuten hän asian muotoilee. Kaikki mikä tuntuu Acceptilta, on hänen mukaansa sallittua tai jopa suotavaa.
Hän listaa kuitenkin muutaman asian, joita ei tulla Acceptin lipun alla näkemään.
– Kutsukaa vanhanaikaiseksi paskiaiseksi jos haluatte, mutten ymmärrä striimikeikkoja! En ainakaan sellaisia, joissa bändi meuhkaa tyhjässä salissa aivan kuin yleisö olisi jotenkin läsnä ruutujen takana, kitaristi sanoo.
– Minulle keikat eivät ole vain sitä, että bändi soittaa biisejä ja yleisö kuuntelee. Ei jumalauta todellakaan. Keikat ovat energiaa, vuorovaikutusta ja hallitsematonta voimaa. Keikan kuuluu TUNTUA koko kropassa. Se on kokemus, jossa on jotain todella alkukantaista. Sitä kun ihmisjoukko on hetken aikaa yhteisessä, hallitsemattomassa tilassa.
– Saavutetaanko sellaista tuijottamalla läppärin näyttöä kalja kädessä? Ei. Ja se ei tunnu samalta varsinkaan bändin kannalta. Siksi emme tee striimikeikkoja. Accept-keikkoja ei voi vetää sillä tavalla. Se ei olisi Acceptia. Siihen tarvitaan fanit. Kaikki kunnia silti kaikille niille, jotka saavat homman toimimaan.
Bändillä olisi lähivuosina mahdollisuus pitää vaikka minkälaisia juhlia. Breaker täyttää 40 tänä vuonna, Restless and Wild ensi vuonna ja Balls to the Wall sitä seuraavana.
Accept kulkee kuitenkin vain yhteen suuntaan: eteenpäin.
– Ainoat asiat, joita tulemme seuraavan vuoden tai parin aikana juhlistamaan, ovat Too Mean to Die tammikuussa 2021 ja – jos vielä pääsemme tien päälle – joka ikinen keikka, jonka tulemme soittamaan.
– Olemme ehkä kuusikymppisiä ukkoja, mutta teemme metallia tässä hetkessä. Emme tee tätä soittaaksemme Balls to the Wallin kannesta kanteen sata kertaa vuonna 2023 tai vetääksemme pelkkiä kasarisettejä.
– Siinä vaiheessa, kun olan yli menneisyyteen tuijottavat kiertueet alkavat tuntua mielekkäämmiltä kuin uusien biisien tekeminen, Accept lopettaa toimintansa.
Accept Helsingissä vuonna 2017. Kuva: Jaakko Silvast
MARK TORNILLO: ”EI JUMALAUTA TÄHÄN VOI VÄSYÄ. TÄMÄ ON ACCEPT!”
Mark Tornillo on iloinen mies – ja syystä. Ulkoiselta habitukseltaan kuin rokkitähdeksi syntynyt amerikkalainen luuli bändinsä T.T. Quickin olevan uransa pisin kurotus maailmalle, mutta vuosikymmen sitten asiat muuttuivat.
Vuonna 2021 Tornillo ei ole ainoastaan Acceptin laulaja, vaan myös bändin tähän asti pitkäaikaisin keulahahmo. Hän hehkuttaa kokeneensa viime vuosien aikana asioita, joita kaltaisensa vanha jäärä ei uskaltanut toivoakaan.
– Kun liityin porukkaan, luulin olevani 55-vuotiaana mies parhaassa iässään, mutta vasta nyt 66-vuotiaana tiedän, että tämähän se on sitä ihmisen parasta aikaa! Ajatella, että monet tuhlaavat sen eläkkeeseen, Tornillo hekottelee.
– En ollut täysin varma, millainen keikka Acceptista tulee. En tuntenut Wolfia ja olin sitä ennen äänittänyt levyjä vain analoginauhalle. T.T. Quick oli meiningiltään tyystin erilainen bändi. Vaikka olin laulanut rokkia koko ikäni, en tiennyt yhtään, mitä edessä oli, vaikka luulin varautuneeni kaikkeen.
– Oli aika kova sokki olla vuonna 2009 äänittämässä ensimmäistä kertaa protoolseilla sun muilla kamoilla. T.T. Quick ei ollut tehnyt levyä yhdeksään vuoteen, ja olin jo asennoitunut niin, että rokkihommat alkavat olla siinä tai tulevat ainakin jäämään harrastukseksi. Mitä vielä. Isot kuviot olivat vasta edessä. Se oli, ja on yhä, ihan hullua!
– Ei sillä, olen yhä vanhan liiton mies. Edellisellä levyllä oli jopa biisi minusta: Analog Man. En käytä tietokoneita, älylaitteita tai muitakaan vitkuttimia. En tule ollenkaan juttuun niiden kanssa. En ymmärrä niitä yhtään. Minua ei saa ”wadapeihin” sun muihin. Onneksi Accept on pääosin täynnä yhtä jästipäistä ukkoa kuin minäkin.
– Acceptiin liittymiseni jälkeen erehdyin tosin menemään internetiin! Ennen kuin olimme julkaisseet biisiäkään. Se oli virhe. Se kitkerien ja epäilevien kommenttien määrä oli käsittämätön. Minut lynkattiin ennen kuin olimme vetäneet keikkaakaan. Hyvä puoli tosin oli, että epäilevät huutelut innostivat meitä vielä enemmän levyntekoon.
– Kun teimme Blood of the Nationsiä [2010], yllätyin saksalaisten täsmällisyydestä ja jämäkkyydestä. Ero oli vähän samanlainen kuin jenkkiläisen ja saksalaisen tehdastyöläisyyden välillä, hah hah! Se tapa, jolla Accept äänitti huippuluokan heavyä rautaisella ammattitaidolla, kellontarkasti ja silti kuin liukuhihnalta, oli minulle eksoottinen.
– Ensimmäisillä keikoilla odotin, että minua heiteltäisiin kananmunilla ja minut buuattaisiin pois lavalta. Sama toistui levyn kohdalla. Olisin itsekin suhtautunut uuteen Accept-laulajaan todella epäilevästi. Mitä tekivät Accept-fanit? He eivät vain antaneet minulle tilaisuutta, vaan ottivat minut nopeasti osaksi perhettä.
– Blood of the Nationsistä tuli kuin tulikin meidän Back in Blackimme, ja vaikka olen tässä bändissä ikuisesti uusi laulaja, olen elänyt elämäni parhaat vuodet tämän porukan kanssa. Acceptin fanien, Wolfin, managementin ja kaiken muun koneiston, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan, vaikka olin kuullut huhuja tällaisesta bändielämästä.
– Näin tässä taannoin muutamia hyvälaatuisia videoita keikoiltamme, ja minusta tuntui kuin olisin katsonut puoli vuosisataa yhdessä soittaneen bändin huippuunsa viritettyä vetämistä. Oikeasti. Se meininki, joka yleisössämme vallitsee ja syntyy lavalla, on silkkaa magiaa. Minusta on yhä hullua, että olen itse osa sitä kaikkea.
– Tietenkin meillä on mennyt liiankin lujaa. Blood of the Nationsin jälkeen soitimme toistasataa keikkaa, minkä jälkeen teimme Stalingradin [2012] aivan liian nopeasti. Levystä olisi voinut tulla paljon parempi, jos se olisi ilmestynyt vuotta myöhemmin. Vauhtisokeus iski ja elimme hetkessä niin täysillä, ettemme malttaneet painaa jarrua.
– Too Mean to Die sen sijaan on helvetin hieno levy ja palan halusta päästä kiertämään, mutta hyväksyn myös sen tosiasian, etten enää tästä nuorru. Meillä on jäljellä ehkä levy tai pari, mutta kun tiedämme, että on aika lopettaa, lopetamme. Laulaminen tällä tyylillä on koko ajan vaikeampaa, enkä aio ikinä vain pihistä lavalla surullisesti.
– Lopettamiseemme asti aion nauttia sydämeni kyllyydestä heavy metalin juhlasta. Jokuhan voisi luulla, että olisin jo kyllästynyt huudattamaan Balls to the Wallia yleisöllä, meuhkaamaan Fast as a Sharkia tai moshailemaan Restless and Wildin tahdissa, mutta ei… Ei jumalauta tähän voi väsyä. Tämä on Accept!
Julkaistu Infernossa 1/2021.