”Mottoni on ollut, että kerran viikossa pitää nolata itsensä julkisesti” – 50-vuotishaastattelussa Kai Hahto

Kenelle soitat, jos tarvitset rumpalin, jolla on maailmanluokan soittotaito ja innokas asenne takuuvarmasti kohdillaan? Etsimäsi kaveri on Kai Hahto. Muun muassa Rotten Soundin, Wintersunin, Swallow the Sunin ja Nightwishin säveliä tahdittanut vaasalainen on viisikymppinen. On aika kelata miehen värikästä uraa taaksepäin. 

18.02.2024

Vuoden viimeinen päivä on etenkin nuorelle ihmiselle huonoin mahdollinen ajankohta viettää syntymäpäiviä: joudut juhlimaan ikätovereistasi viimeisenä ja jakamaan merkkipäiväsi uudenvuoden kanssa. 

Kai Hahto on syntynyt juuri uudenvuodenaattona, Vaasassa vuonna 1973. Kun istuudumme Hahdon rumputreenikselle, jossa hän myös opettaa rumpuoppilaitaan, mies alkaa purkaa vaiherikasta nuoruuttaan välittömästi. 

– Teininä saavutti tavallaan kaiken aina viimeisenä. Mopokorttia sai odotella ikuisuuden, baariin pääsyä joutui kärvistelemään kauan ja aina piti miettiä, että ei saatana, olisinpa syntynyt aiemmin, Hahto myhäilee. 

– Nyt aikuisena ajankohta on puolestaan hyvä. Joulun jälkeen tässä ammatissa on vapaa-aikaa, saa viettää välipäivät kotona perheen kanssa ja synttärit meinaavat usein sitä, että nyt alkaa monessakin mielessä uusi aika. 

Vuoden 2023 viimeisenä päivänä Hahto on 50-vuotias. Eikä yllätä yhtään, että rumpali on täysin sinut asian kanssa. 

– Oon kiertänyt ympäri maapalloa kolme vuosikymmentä erilaisten orkesterien kanssa, ja tällä hetkellä musta tuntuu, etten ole onnistunut kehittämään mitään varsinaista kriisiä näiden tasavuosien ympärille.

– Mä olen saanut ja kokenut jo nyt enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Kiitollisuus on todella korkealla levelillä, kun muistelee, mistä on lähtenyt liikkeelle ja mitä kaikkea on tapahtunut. Enkä muuten ole myöskään katkera mistään. Kaikki mitä oon tehnyt, on tehty rehellisesti ja oikeista syistä.

Sattumalta pannujen taakse

Hahto asuu yhä perheensä kanssa Vaasassa. Parhaillaan hän rakentaa uutta treeni- ja opetustilaa kotitalonsa kylkeen, joka sijaitsee samalla tontilla kuin miehen iäkäs lapsuudenkoti.

Samaisessa talossa pienen Hahdon ei tarvinnut etsiä esikuvia: hänen isänsä oli ammattimuusikko.

– Faija lauloi, soitti haitaria ja vähän rumpujakin, mutta sitten kun mä synnyin, hän meni niin sanotusti oikeisiin töihin Wärtsilään. Siihen loppuivat keikkamuusikon hommat, Hahto kertoo.

– Sitä ennen muusikkous oli faijalle ihan oikeaa hommaa. Se kiersi Kari Tapionkin kanssa, ja se poppoo rundasi muutenkin milloin missäkin. Faija eli tavallaan jo ennen syntymääni sitä elämää, mitä mäkin olen elänyt. Kotona soi tietenkin aina Elvis vinyyliltä, ja vaikkei me oltu mikään yltiömusikaalinen suku, mun pappakin lauloi kuorossa, ja sillä tavalla ripauksia musiikista oli vähän joka paikassa. Totta puhuakseni en vieläkään muista, tai tiedä ihan varmaksi, miksi mä aloin soittaa ja miksi päädyin juuri rumpuihin.

Maailmanluokan rumpalin tarina pannujen takana alkoi joka tapauksessa juuri pannujen takana, kirjaimellisesti. Hahto naurahtelee aloittaneensa uransa kolmivuotiaana hakkaamalla äitinsä astioita keittiön lattialla.

– Kuusivuotiaana sain rummut, kun vanhemmat huomasivat, että poikaa kiinnosti paukuttaminen vähän pidempäänkin. Se oli täydellinen tapa purkaa nuoren pojan energiaa. En ole koskaan saanut diagnoosia, mutta sanotaan näin, että onhan minussa aina ollut aistittavissa tietynlaista ”yliaktiivisuutta”. Se näyttäytyy useimmiten uteliaisuutena ja innostuksena.

Kun mietimme alkupistettä, joka sai Hahdon innostumaan leipälajistaan metallimusiikista, vastaus tulee kuin tykin suusta: Iron Maiden.

– Se oli menoa, kun kuulin Killersin ensimmäisen kerran. Tiesin, että tämä on se juttuni, Hahto kertoo.

– Faijalle tuli Valitut palat. Erään kerran kylkiäisenä oli Queenin vinyylisingle Radio Ga Ga. Olin yhdeksänvuotias, kuuntelin sitä kertsiin asti ja mietin, että mitä paskaa tämä on ja heitin levyn roskiin. Virheen tajusin tietenkin myöhemmin.

Rautaneitoa ei Valituista paloista löytynyt.

– Se ei ollut isän ja äidin musaa. Se oli mun musaani, jota halusin kuunnella. Killersin kansi oli vähän kielletty ja musa rajua. Siitä tuli se vau-efekti, että voiko tällaisia melodioita soittaa näin.

Iron Maidenistä löytyivät myös ensimmäiset rumpaliesikuvat: Clive Burr, jonka nuori Hahto näki kaverinsa luona Sky Channelin livetaltioinnilta, sekä tietenkin Nicko McBrain, jonka Hahto on saanut myöhemmin oppia tuntemaan.

– Seitsemän-kahdeksan ikäisenä kävin nuorisotalolla rumpuopettajan tunneilla, ja jossain vaiheessa ope sanoi faijalleni, ettei hänellä ole pojalle mitään annettavaa, koska me oli käyty opetuskirja läpi ennätysajassa.

– Sen jälkeen aloin soittaa itse Maidenin tai vaikka Peer Güntin levyjen mukana. Kesti tosi kauan, ennen kuin menin seuraavan kerran rumputunnille. Pitkän aikaa rumpuopettajiani olivat kaikki suosikkibändieni rumpalit.

Vahingossa löytynyt heimo

”Musiikki pelasti minut urheilulta”, Hahto lainaa usein puolihuumorilla viljeltyä heittoa. Mies viittaa siihen, että oikeastaan rumpujen soittaminen tai edes musiikki ei ollut hänelle teininä se ykkösharrastus.

– Mä pelasin futista pikkupojasta asti ja jääkiekkoa Vaasan Sportissa b-junnuihin saakka. Faija pisti luistimet jalkaani kun olin kolmivuotias, ja lapsuus meni urheillessa pitkälle teini-iän loppuun saakka.

– Taisin olla futiksessa hyvä, koska mut haluttiin Suomen maajoukkueeseen. Tein yli sata maalia kaudessa. Siinä vaiheessa riisuin pelipaidan ja sanoin että kiitos mutta ei kiitos. Musiikki oli jo vienyt pidemmän korren. 

Hahto kertoo hengailleensa nuorena tovin kaverien kanssa, jotka puuhailivat kaikenlaisia laittomuuksia. Ilman harrastuksia tällainen yhteisö olisi saattanut imaista hänet mukaansa.

– Yläasteella koulunumerot menivät alaspäin, eikä koulunkäynti kiinnostanut amiksen kokkilinjallakaan. Eli peruskoulupohjalta tässä ollaan liikenteessä, ja sittemmin on ollut senkin edestä tätä ”elämäm koulua.”

– Jossain vaiheessa homma meni niin pitkälle, että faija haki minut putkasta, kun oli kulkenut vähän liian lujaa. Silloin päätin, etten halua enää ikinä kokea sellaista tunnetta. En halunnut koskaan hävetä niin paljon. Lähdin etsimään muuta seuraa.

Rumpali jatkaa kertomalla, miten hän löysi ”oman heimonsa” paikallisista musiikkiporukoista, joille Vaasan kaupunki tarjosi erinomaiset puitteet harrastaa.

– Pian Tapasin Huhtalan Harrin, joka oli kanssani samalla yläasteella, ja myöhemmin päädyttiin Cartilageen. Ympärillä pörräsi kitaristeja ja muita soittajia. Elämä alkoi pyöriä enemmän pussikaljan ja bänditreenien ympärillä.

Cartilage perustettiin vuonna 1989, ja Hahto alkoi kiertää Suomen nuorisotaloja.

– Oltiin samoilla keikoilla Sentencedin, Xysman, Prestigen ja muiden kanssa. Otettiin kamat henkilöautoon, ajettiin vaikka Lappeenrantaan, vedettiin monen bändin iltamat, palattiin himaan samoilla silmillä ja seuraavana viikonloppuna sama uusiksi.

– Laadukkaita ja ennen kaikkea persoonallisia bändejä ilmestyi joka paikasta. Skaala oli laaja, ja eihän mistään tullut sellaisia bändejä kuin Impaled Nazarene, Abhorrence tai vaikka InEarthed, josta tuli myöhemmin Bodom.

Nuoren rumpalin toimintamalli oli, että bändeihin tuli vain lähdettyä mukaan, vaikka takaraivossa saattoi jyskyttää epätietoisuus, kykeneekö niiden musiikkia soittamaan.

– Tärkeintä on ollut tajuta mitä tykkää tehdä ja mitä ei. Olen soittanut unkarilaisveljesten kanssa laivalla humppaa kahden viikon ajan. Kun palasin Vaasaan, tajusin että tätä en ainakaan halua tehdä. Samaan tapaan kaikki bändiviritelmät, joissa olen ollut mukana, ovat alkaneet ja loppuneet jostain syystä.

Säkällä kysytyksi rumpaliksi

Cartilagea seurasivat Vomiturition, Wings, Misantropia, Agressor ja monet muut, eikä Hahto ole hidastanut tahtiaan sen jälkeen, kun hän pääsi 1990-luvun alussa vauhtiin musiikin parissa.

Samoja tyyppejä kiersi eri bändeissä, ja sattumat veivät Hahdon yhtyeeseen nimeltä Rotten Sound.

– Kun tehtiin Vomituritionin A Leftover -levyä [1995] Tico Tico -studiolla, siinä jäi yksi päivä luppoaikaa, ja kuinka ollakaan, äänitettiin samalla reissulla studiolivenä Rotten Soundin Psychotic Veterinarian -ep, Hahto muistelee.

– Rotten Soundissa opin, miten tärkeää niin äärimmäisessä ja nopeassa musiikissa on heittäytyä ikään kuin vaistojen varaan. Tekniikka on olennainen juttu, ehdottomasti, mutta niin nopeissa tempoissa on tavallaan vielä tärkeämpää antaa primitiivisen, melkeinpä eläimellisen vaiston viedä. Yliajattelemisen sijaan mennään flow’n mukana.

Pian Hahtoa revittiin moneen suuntaan. 1990-luvun lopulla hän ehti soittaa useammalla black metal -bändi Enochian Crescentin julkaisulla, ja nuoren rumpalin maine tuntui kurottuvan yhä kauemmas maailmalle.

– Yksi asia johti taas toiseen, kun ranskalaisen Agressorin tyypit olivat kuulleet Rotten Soundin Under Pressure -levyn [1997] ja Alex [kitara ja laulu] oli sanonut levy-yhtiölle, että hän haluaa tämän rumpalin soittamaan levylleen, Hahto muistelee.

– Ne soittivat mulle himaan tänne Vaasaan lankapuhelimella. Olin vain käymässä kotona, ja äiti sanoi, että ulkomailta soitetaan. Luulin että kyseessä on jokin piilokamera, mutta ihan tosissaan he olivat, halusivat minut Nizzaan. Soitin puolet levystä, ja toisen puolikkaan soitti ”joku Mercyful Faten äijä.” Syntyi Medieval Rites -levy [1999].

Rotten Sound oli ollut vuosikausia underground-kulttisuosikki, mutta Hahdon viimeisinä jäsenyysvuosina sen suosio kasvoi: Murderworks (2002) ja Spinefarmin julkaisema Exit (2005) noteerattiin yllättävän laajasti.

– Lähdettiin muistaakseni vuonna 2000 Euroopan-rundille Malevolent Creationin kanssa, ja siinä kohdassa tajusin itsekin, että tässä on tapahtunut jotain, kun rundaan omien suosikkieni kanssa ja ihmiset jopa löysivät keikoille.

– Oltiin tehty Drain [1999] Ruotsissa Tomas Skogsbergin kanssa, koska haluttiin levylle Entombed-soundia. Murderworks ja Exit äänitettiin myös Ruotsissa Nasumin Mieszko Talarczykin kanssa. Ne jäivät valitettavasti Mieszkon viimeisiksi tuotannoiksi, kun mies lähti ensimmäistä kertaa elämässään lomalle ja tsunami koitui kohtaloksi.

Rotten Sound ei ollut rumpalille se helpoin orkesteri: äärimmäistä musiikkia, äärimmäisen fyysisiä keikkoja ja äärimmäistä vauhtia. Kaiken päälle Rotten Sound oli tunnettu vauhdikkaista kiertueistaan.

– Ei se tuntunut sen ikäisenä miltään, vaikka joskus saattoi olla pieni krapula keikoilla, Hahto nauraa.

– Yhdellä Tšekin-reissulla päätettiin juoda ensimmäistä kertaa absinttia, ja tietenkin kolme päivää putkeen. Silloin tapahtui kaikenlaista. Eikä se tietenkään ollut kevyttä kauraa, vaan nimenomaan tätä ”huimausaineellista” versiota. Sitten ihmeteltiin miksi närästää niin saatanasti, kun ollaan kitattu keskellä rundia monta päivää myrkkyä. Istutaan hotellin pihalla ilman vaatteita poltettuamme kalsarimme ja niin edelleen. Ei sellaiseen elämään pysty loputtomasti.

Intoiltuaan Rotten Soundin ug-menestyksestä Hahto nostaa esille vuoden 2006, jolloin ulkopuolisten silmissä tapahtui jotain yllättävää: rumpali lähti bändistä perhesyihin vedoten.

– Exit oli tullut pihalle, rundi saatu loppuun ja toinen lapsi syntymässä. Se yhtälö ei enää toiminut, Hahto sanoo.

– Olen aina ollut sillä linjalla, että jos en pysty antamaan johonkin juttuun sataa prosenttia, en tee sitä. Rotten Soundia ei voi vetää vasurilla, vaikka vasenkätinen olenkin, ja tuossa kohtaa tunnistin, että on aika ojentaa soihtu seuraajalle.

Swallow the Sun. Kuva: Aleah Stanbridge

Tuurilla hidastelemaan

Kun Hahto lähti pian Rotten Soundin jälkeen Swallow the Sunin matkaan, metallisivusto Imperiumin Messulaudalla kohahdeltiin aikana ennen somekohuja. Fanit arvelivat, että vauhdikkaasta rumpaloinnista tunnettu Hahto ”menee hukkaan” doom metalissa.

– Kuulin paljon tällaisia kommentteja ja ihmettelin, että doom liian helppoa? Niinkö? Porukka ei ihan tajunnut, että hitaasti soittaminen oli mulle itse asiassa helvetin paljon vaikeampaa kuin nopea tykitys, Hahto sanoo.

– Vauhdista piti leikata pois noin viisisataa iskua minuutissa, ja huomasin, että enhän mä osaa soittaa edes hitaita fillejä. Sen myötä otin käyttöön työkaluja, jotka sain vuonna 2002.

Hahto viittaa aikaansa New Yorkissa ehdan jazz-rumpalin opissa. Freddie Gruber oli opettanut muun muassa Rushin Neal Peartia, ja hänen tärkein opetuksensa Hahdolle oli se, että rumpalin on keskityttävä myös siihen, mitä tapahtuu iskujen välissä.

– Rupesin miettimään enemmän käden liikettä. Sitä, että rumpuja soittaessa rytmiä on myös kapuloiden ollessa ylhäällä, ei vain kun niillä osutaan pannuihin tai lautasiin. Idea on vähän sama kuin shakeriä tai tamburiinia soittaessa. Kaikki osat liikkeestä pitää ottaa huomioon, ja tämä auttoi huomattavasti Swallow’ssa.

– Veikkaan, että ilman Freddien tunteja Swallow-hommasta olisi tullut ihan saatanan paljon vaikeampaa, koska keikat soitettiin ilman klikkiä ja levyt taas klikin kanssa. Jossakin Weight of the Dead -kappaleen loppuosassa tempo on noin 15 iskua minuutissa, mikä oli vähän erilaista kuin kaahaus Rotiskossa.

Keskitempoihin ja hitaampiin komppeihin uppoutuessaan Hahto alkoi arvostaa aiempaa enemmän perustason ”AC/DC-rumpalointia”. Kyse ei ole siitä, miten paljon soitetaan, vaan oikeastaan päinvastoin.

– Kävin vähän ennen Swallow-pestiä soittamassa coverkeikkoja, joissa vedettiin 80-luvun heviä tai vaikka Lenny Kravitzia. Siinä alkoi huomata, että enhän mä osaa soittaa sellaista kamaa kaikkien grind-vuosien jälkeen.

– Piti vain nöyrtyä tutkimaan, mitä omasta soitosta uupuu, ja samalla sisäisti lopullisesti, millainen guru vaikkapa AC/DC:n Phil Rudd on. Siinä on esimerkki rumpalista, joka soittaa beat-komppia niin, että sieltä tulee se oikea ja tärkeä asia eikä mitään ylimääräistä. Ja se on aivan helvetin hyvän kuuloista.

Aluksi Hahdon Swallow the Sun -pestin piti kestää vain yhden kiertueen ajan. Jos hän olisi ollut tuolloin Rotten Soundissa, koko lukua hänen tarinassaan tuskin olisi kirjoitettu. Hahdosta tuli kuitenkin Swallow the Sunin rumpali myös albumien New Moon (2009) ja Emerald Forest and the Blackbird (2012) ajaksi.

– Oli oltu vaimon kanssa pari vuotta naimisissa ja kysyin, voinko lähteä viideksi viikoksi soittamaan doomia. Vaimo sanoi, kuten aina, että totta kai ja tuki hommassa täysin. Ensimmäinen lapsi oli syntynyt 2003 ja toinen 2006. Jälkimmäinen oli siis ihan pikkuinen, ja vaimo jäi hoitamaan arkea, kun minä lähdin Jenkkeihin.

– Siellä sitä sitten oltiin. Olin mä jenkkejä kiertänyt aiemminkin, mutta nyt kuljettiin pakussa Insomniumin kanssa ja meitä kiersi 11 ukkoa samassa autossa viiden viikon ajan. Pisin siirtymä taisi olla Denveristä Seattleen, 2300 kilometriä, mihin vaadittiin kyllä paljon Budweiseria ja kusitaukoja. Se oli melkoista rallia siinä seurassa.

Hahto virnistää sille, millaista ammattimaisten keikkojen ja repivimmän irrottelun välillä tasapainottelua Swallow the Sunin kiertueet olivat.

– Kyllä siellä oli kaikkea aktiviteettia ja pidettiin hauskaa toistemme kustannuksella. Jos joku sammui perse pitkällä punkasta, pistettiin vähän Ice Power Hotia pakaroihin ja naureskeltiin seuraavana päivänä, kun lavalla kuuluu ihmettelyä, minkä takia persettä kuumottaa ihan saatanasti.

– Se ei ollut koskaan mitenkään pahantahtoista, vaan ennemmin niin poikamaista hauskanpitoa, että se oli kuin täydellinen vastakohta sille, mitä Swallow the Sunin musiikki kaikessa melankoliassaan edustaa.

Yllättäen kulttiklassikkolevylle

Jo ennen Swallow the Suniin liittymistään ja vielä Rotten Soundiin kuuluessaan Hahto päätyi soittamaan albumille, jota hehkutellaan tänäkin päivänä suomalaisesta metallista puhuttaessa. Kyse on tietenkin Wintersunin nimikkodebyytistä.

– Alun perin Wintersun oli ikään kuin Jarin [Mäenpää] soololevy, jota hän oli duunannut ollessaan vielä Ensiferumissa. 

Jari oli tehnyt sitä matskua kauan ja seuraillut samalla mun touhuja, Hahto kertoo.

– Jari meinasi käyttää ensimmäisellä levyllä rumpukonetta, mutta sen kaverit olivat vaatineet, että otat oikean rumpalin soittamaan. Jari taisi tulla katsomaan jotain Rotten Soundin keikkaa, ja siellä nähtiin ensimmäistä kertaa naama naamaa vasten. Pian aloin saada biiseistä demoja.

Hahto jatkaa, ettei kaksikko treenannut yhdessä lainkaan.

– Jari tuli päivää ennen rumpuäänityksiä Vaasaan, ja faija heitti meidät pakettiautolla rumpujen kera Kemiin. Jarilla oli sellainen ohje, että mitä hullumpaa, sen parempi. Sen myötä levylle tuli soitettua aika täysillä ja tosi impropohjalta kaikenlaista ilman metallin lainalaisuuksia.

Hahto pohtii sitä valtavaa potentiaalia, joka Wintersunissa oli. Bändi on päässyt pitkälle nytkin, mutta jos Time I (2012] olisi julkaistu vuonna 2007, Time II esimerkiksi 2009 ja kiertueiden ja levyjen sykli olisi edennyt samaan malliin…

– …niin Wintersunista voitaisiin helposti puhua todella isona suomalaisena metallibändinä, rumpali vahvistaa.

– Sen huomasi jo varhaisilla jenkkirundeilla, missä oltiin Fleshgod Apocalypsen ja Eluveitien kanssa, että hype oli jättimäistä. Vaikka Eluveitie soitti viimeisenä, suurin osa yleisöstä tuntui olevan paikalla Wintersunin takia.

– Nyt puhutaan kuitenkin vuosista 2005 ja 2006. Sen jälkeen touhu hyytyi hieman. Porukka alkoi käydä ajan kuluessa epäuskoiseksi ja innostus kääntyä toiseen suuntaan, vaikka siinä olisi ollut valtavan paljon mahdollisuuksia.

Ilman Wintersun-kuvioiden hidastumista Hahto tuskin olisi voinut lähteä Swallow the Sunin matkaan suuremmin. Kaikella oli jälleen kerran tarkoitus, mutta tapahtunut saa yhä rumpalin mietteliääksi.

– Mehän äänitettiin koko Time-levylle, siis osille yksi ja kaksi, rummut jo vappuna 2006. Nuorempi poikani oli silloin kolme kuukautta, ja nyt sama poika on 17-vuotias, mikä antaa vähän perspektiiviä tähän touhuun. Hauskinta tässä on, että minäkin tiedän, millaisia aarteita siellä Jarin kovalevyllä tälläkin hetkellä makaa ja millainen levy Time II biisiensä puolesta on. On valtava sääli, että se on jäänyt jumiin ja julkaisematta.

– Kaikki vain tyrehtyi. Vuosia vellottiin sitä yhtä levyä, oli kaikenlaisia ongelmia, tietokoneet eivät pyörineet ja laitteistoa hajosi. Ehkä niin piti käydä, koska muussa tapauksessa en ehkä olisi päätynyt Nightwishiin.

Nightwish. Kuva: Ville Juurikkala

Epätodellisesti jättiläisorkesteriin

Olosuhteet, joissa Hahto liittyi Nightwishiin sessiojäseneksi vuonna 2014, eivät olleet kaikkein myönteisimmät: bändin totuttu kannuttaja Jukka Nevalainen oli kärsinyt pitkään uniongelmista ja joutui lopulta jättäytymään pois kyydistä.

– Olin tehnyt Dark Passion Play- ja Imaginaerum-levyille [2007, 2011] rumputeknikon hommia ja soittanut muutamiin kappaleisiin vähän perkussioita, siis jotain taputteluja ja tamburiineja, Hahto muistelee.

– Kuvio oli sama kuin Swallow’ssa, eli olin bändin fani ja nähnyt monia keikkoja. Sinänsä tilanne oli helppo, että tunsin osan crew’sta, miksaaja Aholan Kimmon sekä tietenkin Ewon [Pohjola, Nightwishin manageri] ja kaikki. Kun se puhelu tuli, fiilis oli silti epätodellinen. Vastasin tietenkin, että totta kai tulen jeesaamaan. Wintersunin rundi oli saatu pakettiin eikä ollut tietoa, mitä tapahtuu seuraavaksi tai tapahtuuko ollenkaan.

Rumpali otti tekeillä olleen Endless Forms Most Beautiful -albumin kappaleet haltuun noin viikossa, teki Wintersunin kanssa Summer Breeze -keikan, matkusti Kiteelle ja äänitti ilman sen kummempaa valmistautumista koko albumin.

– Tässä ja kaikissa lyhyemmissä tuurauskeikoissa on auttanut merkittävästi se, että opin aikoinaan kirjoittamaan nuotteja. Pystyn laittamaan asiat paperille ja opin ne sitä kautta paljon helpommin. Koko biisin rakenne ja kaikki muutokset jäävät mieleen, kun pistän ne ylös. Näin kävi Nightwish-rundeillakin, kun Tuomas saattoi sanoa, että kahden päivän päästä voitaisiin ottaa The Siren settilistaan. Menin bussiin, pistin luurit korville, otin nuottipaperia ja kirjoitin biisin lapulle siten kuin se kuuluu soittaa.

– Samalla metodilla lähdin mukaan vuoden 2009 Paul Di’Anno -rundille. Di’Annon rumpali oli saanut keuhkokuumeen, rundi oli viittä vaille peruttu ja multa kysyttiin, pystynkö opettelemaan huomiseksi 17 biisiä. Puolet kappaleista oli tuttuja Maiden-viisuja, puolet taas vieraampaa materiaalia.

Kun Hahto loikkasi Nightwishiin, bändi eli muutenkin suurissa muutoksissa. Endless Forms Most Beautiful oli Floor Jansenin ja Troy Donockleyn ensimmäinen albumi. Samalla Tuomas Holopainen muovasi bändin konseptia uuteen uskoon.

– Kun ajattelee kokonaiskuvaa, Nightwish on käynyt läpi aika ison uran, Hahto toteaa.

Hän vertaa Holopaisen bändiä Iron Maideniin: molemmilla yhtyeillä on ollut useita laulajia, merkittäviä aikakausia ja vahvaa jatkuvuutta.

Hahto ei ole ajatellut muusikonuraansa sitä kautta, että kaiken pitäisi kasvaa kasvamistaan, klubeilta pitäisi edetä stadioneille ja käyrän täytyisi osoittaa koko ajan ylöspäin. Nightwishin kanssa hän on kuitenkin päässyt kokemaan kaiken jättimäisenkin: suuria areenoita, Wackenin päälavan, Suomen suurimmat areenat ja kaikkea muuta. Puhumattakaan ison bändin isosta koneistosta.

– Näitä asioita osaa fiilistellä aina vasta jälkikäteen. Että oho, kävinpä tuossa taannoin vähän Rock in Riossa soittamassa sadalletuhannelle ihmiselle ja Steve Vai kyttäsi metrien päästä kun soittelin keikkaa, Hahto nauraa.

– Tai kun soitettiin Downloadissa Iron Maidenin lämppärinä ja huomasin, että meidän keikan aikana toisella puolella lavaa on Nicko McBrain ja toisella Steve Harris. Tulihan siinä vähän pikkupoikafiilis, ja samaan aikaan hermostuneisuus, että menkää nyt siitä, eihän tästä soittamisesta tule yhtään mitään, kun kyttäätte siinä.

Tuulen viemänä kokeilemaan

Tuomas Holopainen, Juha Raivio ja Jari Mäenpää. Kolme täysin erilaista Nightwishissä, Swallow the Sunissa ja Wintersunissa musiikkia tekevää persoonaa, joita yhdistää valtava lahjakkuus kytkettynä visionäärisyyteen – sekä tietenkin se, että Hahto on päässyt todistamaan kaikkien näiden mielenliikkeitä lähietäisyydeltä.

– Minulla on käynyt hirvittävä säkä, kun olen saanut työskennellä näiden hahmojen kanssa, hän sanoo nöyrästi.

– Kaksi heistä pitää luomuksistaan kiinni ihan viimeiseen asti, kunnes päästävät irti. Yksi heistä taas on sellainen, ettei meinaa päästää irti ollenkaan. Kenellekään tuskin tarvitsee erikseen sanoa, että Jarilla alkoi Time-levyn tekemisestä ylitsepääsemätön projekti. Tuomas on samanlainen kuin Juha, eli päätetään mitä tehdään ja tehdään se aikataulussa. Sitten albumi on valmis ja ikään kuin ajankuva elämästä sillä hetkellä. Samastun siihen. Jos alkaisin itse romantisoida Cartilagen ensimmäistä julkaisua, että se on paras levy jonka olen tehnyt, niin olisihan se outoa, mutta se edusti minua aikoinaan täysin.

Kaikki mainitut visionäärit ovat antaneet Hahdolle melkoisen vapaat kädet vaikuttaa siihen, miltä hänen rumpalointinsa levyllä kuulostaa ja millaisia rumpusovitukset ovat.

– Mielestäni kontrasti on hyvä sana, jota oon käyttänyt myös rummuista puhuessani. Jos musiikissa on kaikkea hienoa ja näppärää koko ajan, sekin käy tylsäksi, mutta kun rinnalla on jotain selkeää, se voimistaa kaikkea, Hahto summaa. 

– Esimerkiksi Tuomakselta tulee usein hyviä rumpuideoita, että hei, yritäpä vetää tähän kohtaan tällä tavalla. Usein ne ideat ovat sellaisia, etteivät ne tulisi minulle itselleni ikinä mieleenkään. Kun kokeilen ideaa, tajuan heti, että onpa muuten vittumainen homma soittaa. Siinä huomaa, että säveltäjä osaa ajatella rumpalointia sääntöjen ulkopuolelta. 

Hahtoa naurattaa, millaista hänen muusikonelämänsä on ollut: rumpali käyttää yhä useammin sanaa ”tuuri” puhuessaan siitä, miten hän on mennyt projektista toiseen. 

– Nightwishissä ollessani päädyin Tuomaksen kutsusta Aurin kiertueelle ja pian myös Darkwoods My Betrothed -albumille. Toinenkin levy on muuten tulossa, enkä tiedä nytkään, miten asiat menivät kuten menivät. Oli ihan viittä vaille, etten jättänyt Darkwoodsia tekemättä, kun rupesin demot saadessani katsomaan biisikarttoja, joissa oli tempoja ja rakenteita. Jo lukiessani olin ihan silmät pyöreinä hämmennyksestä. 

Rumpali hymyilee lukeneensa papereista, että jossakin kohtaa tempona oli ”130 bpm”, mikä kuulosti kovin vaivattomalta. Kuunnellessaan demoa totuus paljastui: kyse olikin kolmaskymmeneskahdesosista. 

– Tempo oli siis oikeasti 260 iskua minuutissa, mikä meni Rotten Sound -osastolle, jota en ollut soittanut vuosiin, Hahto kertaa ja myöntää lähettäneensä Holopaiselle viestiä, että pitäisikö sittenkin etsiä joku toinen rumpali. 

– Mentiin kuitenkin studioon. Sieltä se vanha soittostaili vain tuli esille eikä ollut kadonnut mihinkään, vaikka olin varautunut mokaamaan. 

Sama uskaliaisuus on vienyt Hahdon jopa Vaasa Big Bandiin ja Vaasan kaupunginorkesteriin. Rumpali sanoo suoraan, että avoimuus genrejen suhteen on ollut haastavaa mutta ruokkinut myös metalirumpalointia. 

– Mottoni on aina ollut, että kerran viikossa pitää nolata itsensä julkisesti. Olen soittanut huonekaluliikkeessä, putkimiesten pikkujouluissa, pienillä klubeilla ja suurilla stadioneilla, eli kaikkea on kokeiltava.

Wintersun.

Tietoisesti tiimipelaaja 

On melkeinpä ihme, että yli 30 vuoden aktiiviurankaan jälkeen se kuuluisa neste ei näytä yltäneen Hahdon kaltaisen maailmanluokan rumpalin pääkoppaan saakka. Jalat ovat pysyneet maassa. Pedaalien polkemista lukuun ottamatta. 

– Pakko sanoa, etten tunnista sellaista piirrettä itsessäni. Varmasti on ollut sellaisia ylpeyden hetkiä, kun on huomannut, että nyt menee vähän väärään suuntaan, mutta se on kestänyt vain hetken, Hahto hymähtelee. 

On ehkä ihan hyvä, että Hahto harrasti nuorena paljon urheilua, ja nimenomaan joukkueurheilua. Bänditoiminta ei eroa siitä lopulta paljonkaan. 

– Pitää olla tiimipelaaja. Sitä olen yrittänyt toitottaa myös oppilailleni, ettei ketään periaatteessa kiinnosta, kuinka hyvä rumpali olet. Tärkeämpää on se, miten hyvin tulet toimeen studiossa tai tien päällä. 

– Hyvän bändin tekee se 22 tuntia lavan ulkopuolella. Se on parhaan bändin merkki, jos pystytään nauramaan lavan ulkopuolellakin kaikille asioille ja toisillemme. Toisten naamoja on kuitenkin katsottava viikko- tai kuukausitolkulla. 

Rumpalintaitojensa ohella Hahto tunnetaan loputtoman positiivisena bändikaverina. Seuramiehenä, joka suhtautuu asioihin tarkkuudella ja ammattimaisuudella, mutta aina astetta suurempi pilke silmäkulmassa. 

On vaikea kuvitella, että Hahdosta edes löytyisi pimeää puolta, mutta tunnistaako hän itse sellaisen? 

– Kääntöpuoli löytyy siitä, että kun olen niin kiinnostunut kaikesta, fokus siihen, mitä olen juuri nyt tekemässä, meinaa välillä hukkua, rumpali sanoo. 

– Kun tulen kiertueelta kotiin, olen antanut kaikkeni ja halunnut olla mahdollisimman positiivinen. En tarkoita, että heitän naamarin nurkkaan ja itken suihkussa viikon… Mutta kaikki se innostus on myös kuluttavaa, tietysti. Reissun jälkeen olen hetken aika hiljainen kaveri, joka makaa kalsarit päällä sohvalla ja kommunikoi melkein pelkillä äänteillä. Se on tämän elämäntavan toinen puoli. 

Yhtenä iltana Hahto saattaa soittaa kymmenilletuhansille ihmisille ja seuraavana hän on kotona täydessä hiljaisuudessa. Perhearkeen pitäisi tarttua heti, mutta innokkaan rumpalin on vaikea pysyä aloillaan. 

– Elän yhdenlaista huippuaikaa kiertueilla ja toisenlaista kotona. Siirtymä niiden välillä voi olla todella raju, mutta sitä kontrastia tarvitaan. Voisi kai sanoa, että olen aina ”born to be wild” – paitsi kotona! 

Julkaistu Infernossa 11/2023.

Lisää luettavaa