”Musiikillisesti emme eronneet mitenkään ratkaisevasti muista sen ajan heavy-yhtyeistä, mutta takataskussamme oli King Diamond -niminen valttikortti” – haastattelussa Mercyful Fate

Tanskalaislegenda Mercyfyl Faten oli tarkoitus soittaa keikkoja ja julkaista uutta musiikkia tänä vuonna. Pandemiatilanteen vuoksi suunnitelmia on siirretty eteenpäin, mutta vaikutusvaltaisen yhtyeen kaksi ensimmäistä, klassikkostatuksen omaavaa albumia on sentään julkaistu uudelleen.

On elokuun ensimmäinen 2019. Aurinko paahtaa pohjoisessa Saksassa sijaitsevaa Wacken Open Airin festivaalialuetta, ja kymmenientuhansien festarivieraiden kasvot loistavat kilpaa sinisellä taivaalla möllöttävän kuuman tähden kanssa. 

Kuten Wackenilla on tapana, jättifestivaali ilmoittaa osan seuraavan kesän bändeistään jo tapahtuman aikana. Festarin screeneillä välkkyvät logot – muun muassa Judas Priestin ja Amon Amarthin – ovat varsin tuttua osastoa Wackenin-kävijöille, mutta löytyypä tulevan tapahtuman esiintyjälistasta myös muuan Mercyful Fate. Tämän metallipioneerin keikkaa ei ole näillä kulmilla nähty sitten vuoden 1999. 

Neljä alkuperäisen Mercyful Faten jäsentä – laulaja King Diamond, kitaristit Hank Shermann ja Michael Denner sekä basisti Timi Hansen – esiintyivät yhdessä San Franciscossa Metallican 30-vuotiskekkereillä joulukuussa 2011, mutta kyseessä oli lyhyt spesiaaliveto illan juhlakalun kanssa. Entä milloin Kööpenhaminassa loppuvuodesta 1981 perustettu Mercyful Fate on keikkaillut ja/tai toiminut edellisen kerran aktiivisesti? Niinpä niin, juurikin vuonna 1999. 

Hypätään sitten suoraan huhtikuuhun 2020. Mercyful Faten pääasiallinen biisinkirjoittaja Hank Shermann (oikealta nimeltään René Krolmark) vastaa Skype-puheluun kotonaan Kööpenhaminan pohjoispuolella. Tarkoituksenamme on turinoida vanhoista hyvistä ajoista, mutta toki myös mullistunut maailmantilanne vaatii osakseen lievää huomiota, tuhosihan koronavirus myös Mercyful Faten suunnitelmat – ainakin toistaiseksi. 

– Onhan se vähän ironista, että koko maailman sekoittava pandemia iskee juuri silloin, kun me päätämme aktivoitua ensimmäisen kerran kahteen vuosikymmeneen, kitaristi hymähtää epäuskoisena. 

– Tilanne on kuitenkin nyt tällainen, eikä hommalle tietenkään voi mitään. Enkä minä nyt sentään yöuniani ole menettänyt, vaikka vitutusmittari on käynyt paikoin punaisella. 

Naurunpyrskähdyksen laannuttua Shermann lisää, ettei hänen elämänsä ole juurikaan muuttunut, vaikka ympärillä avautuva maailma näyttäytyy varsin erilaisena verrattuna muutaman kuukauden takaiseen. 

– Olen asunut pitkään kaupungin laitamilla, ja tämä alue on käytännössä maaseutua. Täällä on voinut liikkua ihan samalla tavalla kuin ennen pandemiaakin. Viime viikot ovat vierähtäneet nopeasti, kun olen kirjoittanut musiikkia niin Mercyful Fatelle kuin omalle soololevyllenikin. 

Palataan Mercyful Faten uusiin aihioihin vähän myöhemmin. Mitä haluaisit kertoa omasta materiaalistasi? 

– Olen toiminut ammattimuusikkona yli neljänkymmenen vuoden ajan ja oppinut siinä sivussa jutun jos toisenkin. Sooloalbumi on kuitenkin henkilökohtainen testini, onko minusta yhtään mihinkään, Shermann nauraa. 

– No, vakavammin sanoen: omalle pitkäsoitolleni, jota olen nyt työstänyt neljän vuoden ajan, tulee materiaalia aivan laidasta laitaan. Osa materiaalista on painavaa heavy metalia, kun taas jotkin sävellykset ovat hyvin elokuvallisia ja dramaattisia – jopa oopperavaikutteisia. En halua antaa mitään lupauksia julkaisuajankohdan suhteen, mutta unelmamaailmassa saan levyn pihalle jossakin vaiheessa ensi vuonna. 

Solkenaan uutta materiaalia 

Unohdetaan tämän ajan vitsaukset ja hypätään Tanskan pääkaupunkiin muutaman vuosikymmenen taakse. Kööpenhamina oli nimittäin 1970-luvulla varsin mainio paikka, mikäli sattui olemaan hard rockista ja heavy metalista kiinnostunut kaveri. 

– Kaupungissa järjestettiin paljon keikkoja, ja näin esimerkiksi Black Sabbathin, Deep Purplen, Uriah Heepin ja Thin Lizzyn. Eräs Lars Ulrich asui tuolloin lähistöllä, ja menimme usein samalla lähijunalla katsomaan konsertteja, kitaristi muistelee.

Edellä mainittujen yhtyeiden lisäksi Shermannin suuria suosikkeja olivat ”progressiivista kautta” eläneet Judas Priest ja Scorpions.

– Olin todella kova Priest-fani Sad Wings of Destiny -albumista [1976] lähtien, ja muistan elävästi päivän keväältä 1980, kun British Steel ilmestyi. Sen biisit olivat yksinkertaisempia ja aiempi progressiivisuus loisti pitkälti poissaolollaan, ja levy olikin aluksi kova pettymys. Tajusin albumin arvon myöhemmin, mutta ensimmäinen tutustumiskerta oli sokki!

Shermannin ensimmäinen varsinainen yhtye oli punkvaikutteista heavy rockia soittanut Brats, jonka peruskivet muurattiin vuonna 1977. Bändi toimi tulevien mainetekojen alustana, sillä Mercyful Faten toisena kitaristina myöhemmin tunnetuksi tullut Michael Denner liittyi Bratsiin vuonna 1979. Laulaja Kim Bendix Petersen, taiteilijanimeltään King Diamond, puolestaan hyppäsi yhtyeen kyytiin 1980.

– CBS julkaisi Bratsin ainoaksi jääneen pitkäsoiton keväällä 1980, mutta samoihin aikoihin menetimme laulajamme Jens Arnstedin, Shermann kertoo.

– Olin nähnyt Kingin esiintyvän Black Rose -yhtyeen kanssa ja halusin hänet Bratsin keulakuvaksi. Hän suostui, ja ryhdyimme tekemään uusia kappaleita. Loppuvuodesta 1980 lähdimme esittelemään aikaansaannoksiamme CBS:n toimistolle, mutta ennen kuin ehdimme kuunnella yhtäkään demoa, levy-yhtiön edustaja ilmoitti, ettei CBS julkaise Bratsin kakkoslevyä.

– Kävelimme Kingin kanssa ulos ja päätimme siltä seisomalta perustaa uuden yhtyeen. Eikä vierähtänyt kuin muutama viikko, kun meillä oli ensimmäiset Mercyful Faten kappaleet valmiina. Nauhoitimme ne saman tien, ja debyyttidemo oli kasassa jo keväällä 1981. Teimme saman vuoden aikana muitakin nauhoja saaden aikaiseksi muun muassa kappaleet Curse of the Pharaohs ja A Corpse without Soul. Olimme todella innoissamme ja treenasimme kuusi kertaa viikossa, joten uutta materiaalia syntyi solkenaan.

Mitä muistat siitä hetkestä, kun kuulit King Diamondin laulavan ensimmäisen kerran?

– Black Rose soitti heviä, joka toi mieleen esimerkiksi Saxonin. Siinä vaiheessa Kingin laulu kuulosti vielä melko normaalilta, vaikka hänen repertoaariinsa kuuluikin robhalfordmaisia kiljahduksia. Kun sitten ryhdyimme kirjoittamaan Mercyful Faten biisejä, King antoi itselleen luvan tehdä yhä rohkeampia kokeiluja ja me muut kannustimme häntä täysin rinnoin. Lopulta hän löysi ihan oman tyylin, eikä toista Kingin kaltaista laulajaa ole sen koommin kuultu. Enkä tiedä, kuullaanko koskaan!

Vihattiin tai rakastettiin

Mercyful Faten suunnalta tullut demovyöry kiinnitti myös julkaisijoiden huomion, ja yhtye solmi ensimmäisen levytyssopimuksensa pienen hollantilaisen Rave-On Records -merkin kanssa.

– Rave-Onilla oli suhteita Stone Sound -studioon Hollannin Roosendalissa. Kesällä 1982 pakkasimme soittovehkeemme Volkswagenin pakettiautoon ja lähdimme köröttelemään kohti Alankomaita. Kaikki kamat eivät mahtuneet auton sisälle, joten meidän piti pakata osa tavaroista pakun katolle. Ihme kyllä ne pysyivät siellä koko matkan, Shermann kertoo.

– Kun saavuimme Hollannin rajalle, tullimiehet pysäyttivät Volkkarimme. Meillä ei ollut aavistustakaan, että mukanamme olisi pitänyt olla virallinen paperi, johon meidän olisi pitänyt listata kaikki mukanamme olleet tavarat. Lopulta rajalla vierähti tunteja, ja pääsimme pälkähästä vasta kun Rave-Onin edustaja pulitti saamamme sakon.

Muilla tavoin reissu sujui varsin ripeissä tunnelmissa.

– Jos muistan oikein, nauhoitimme muun muassa Nuns Have No Fun -nimellä tunnetun neljän biisin ep:n yhdessä päivässä. Miksausurakka otti toisen päivän. Ei siinä mitään, sillä osasimme biisit läpikotaisin, ja yksi nauhoituspäivä riitti oikein mainiosti. Kaiken kaikkiaan ep onnistui varsin hyvin, vaikka sen soundimaailma jäikin turhan raakilemaiseksi.

Ep esitteli myös erään hieman vähemmälle huomiolle jääneen Mercyful Fate -tavaramerkin. Nimittäin kitarasoolot, joita ei todellakaan pidetty vakan alla.

– Hyvä havainto. Meillä oli tosiaan usein soolo heti kappaleen alkajaisiksi, Shermann toteaa.

– En muista, otimmeko tässä suhteessa mallia joltakin esikuvalta vai tuliko idea meiltä itseltämme. Ted Nugentilla taisi olla joitakin samantyylisiä ideoita, ja hänen levyjään tuli aikoinaan kuunneltua. Mutta jos pitäisi valita, veikkaisin jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä yhtyeen kokoonpanossa oli kaksi parikymppistä, äärimmäisen innokasta kitaristia, ja me molemmat halusimme soittaa myös sooloja. Olemme toisin sanoen kirjoittaneet ja sovittaneet biisejä, ja jossakin vaiheessa mieleen on tullut, että mihinkäs se soolo-osuus tulee, kun biisi alkaa olla jo aika täynnä… Hah hah!

Millaisen vastaanoton ep aikoinaan sai?

– No, musiikillisesti Mercyful Fate ei eronnut mitenkään ratkaisevasti muista sen ajan heavy-yhtyeistä, mutta takataskussamme oli King Diamond -niminen valttikortti, ja laulusuoritus nostikin koko jutun ihan omiin sfääreihinsä. Käytännössä se tarkoitti tietenkin sitä, että Mercyful Fatea vihattiin tai rakastettiin.

Kuusitoista osaa 

Debyytti-ep:nsä ilmestymisen jälkeen Mercyful Fate harppasi toiselle hollantilaislevy-yhtiölle, kun Cees Wesselsin vuonna 1980 perustama Roadrunner Records kiinnitti yhtyeen artistikatraaseensa. 

– Roadrunner-diili oli aikamoinen onnenpotku. Tajusimme heti, että nyt käsissä on kansainvälisen läpimurron mahdollisuus, mutta sen tekeminen vaatii meiltä tasokasta debyyttialbumia. 

Shermann kertoo ottaneensa haasteen vastaan sellaisella antaumuksella, ettei nukkumisestakaan tullut mitään. 

– Treenasimme uusia biisejä lähes päivittäin. Kun sitten myöhemmin illalla painoin pääni tyynyyn, onnistuin kyllä nukahtamaan, mutta heräsin aina joskus kolmelta tai neljältä enkä saanut enää unta. Riffit ja muut ideat pyörivät päässäni taukoamatta, ja minun täytyi kirjoittaa ne ulos itsestäni. 

– Jossakin vaiheessa aloin rakentaa yli 11-minuuttiseksi venynyttä Satan’s Fallia, ja sävellystyö vei minut mukanaan aivan täysin. Uusia riffejä alkoi tulla, tulla… ja tulla. Bändin muut herrat olivat aivan ihmeissään, että mihin hemmettiin tämä oikein johtaa. No, se johti siihen, että Satan’s Falliin tuli muistini mukaan kuusitoista erilaista osaa ja kappale vain eteni etenemistään. Yksikään riffi ei toistunut, lukuun ottamatta biisin alkuteemaa, joka teki paluun aivan lopussa. 

– Täytyy myöntää, että yritin ylittää itseni ja Satan’s Fallin tehdessäni Dead Again -albumin [1998] nimibiisiä. Ensimmäinen ehto oli tietenkin, että kappaleen täytyy olla pidempi, ja Dead Again kestääkin melkein neljätoista minuuttia… Mutta eihän Satan’s Fallia voi ylittää, sillä jotakin sellaista syntyy kerran elämässä. 

Satan’s Fall oli lokakuun lopussa 1983 ilmestyneen Melissa-debyyttialbumin kulmakivi, eikä mammuttibiisi jäänyt huomaamatta myöskään kollegoilta. Esimerkiksi Slayerin Kerry King ja Anthraxin Scott Ian ovat painottaneet vaikuttuneensa kappaleen äärellä syvästi – Yhdysvaltoihin muuttaneesta ja siellä Metallican perustaneesta Lars Ulrichista puhumattakaan. Rumpali nosti Melissan valokeilaan, kun maineikas amerikkalaisjulkaisu Rolling Stone kysyi rumpalin mielipiteitä kaikkien aikojen parhaista metallialbumeista. 

– Instituutioksi jo aikoja sitten paisunut Metallica on auttanut meitä vuosien varrella valtavasti. Näkyvin huomionosoitus taisi olla Garage Inc. -albumilla [1998] julkaistu Mercyful Fate -medley, joka toi meille nivaskan uusia faneja. Niin, ja rojalteja.

Ajatonta äänimaailmaa 

Mercyful Fate nauhoitti Melissan ja sen klassisen seuraajan Don’t Break the Oathin (1984) kööpenhaminalaisessa Easy Sound Recording -studiossa tuottaja Henrik Lundin kanssa. Ratkaisu oli hieman erikoinen, sillä kaupungista löytyi myös Flemming Rasmussenin Sweet Silence -studio, joka tuli tunnetuksi muun muassa Metallican ja Rainbow’n työskentelypajana. 

– En enää muista kaikkia ratkaisun taustoja, mutta Easy Sound oli joka tapauksessa sen ajan kuumin studio Kööpenhaminassa ja Roadunnerin budjetti mahdollisti sen käyttämisen. Henrik Lund oli studion oma ääniteknikko, eikä hän ollut aikaisemmin tehnyt metallilevyjä, mutta saimme kuitenkin aikaiseksi varsin hyvää jälkeä hänen kanssaan. Rumpu- ja bassosoundit toimivat erityisen hyvin, mutta täytyy myöntää, että unelmoimamme kitaravalli jäi vähän turhan ohueksi ja siistiksi, Shermann toteaa. 

– Melissan ja Don’t Break the Oathin soundit ovat kestäneet varsin hyvin aikaa, ja Lundilla saattaa olla sormensa pelissä juuri tässä asiassa – vaikkakin ehkä vahingossa. Koska hänellä ei ollut varsinaista heavy metal -tuottajan pätevyyttä, valmistelimme ikään kuin tavallisia rocklevyjä, mikä saattoi tehdä albumien äänimaailmasta varsin ajattoman. Metal Blade julkaisee Melissan ja Don’t Break the Oathin uudelleen lähikuukausina, joten ne löytävät taas kerran uusia faneja, ja tuskin kovinkaan moni heistä ajattelee, että onpa näissä levyissä surkeat soundit. 

Kaksi klassikkoalbumia yhdentoista kuukauden sisällä julkaisseen Mercyful Faten liekki paloi kiivaasti. Niin kiivaasti, että jo keväällä 1985 yhtyeen klassinen kokoonpano hajosi palasiksi. King Diamond ja Michael Denner perustivat laulajan mukaan nimetyn yhtyeen, kun taas Shermann kasasi uuden Fate-kokoonpanon.

– King päätti pistää pystyyn oman bändin, sillä hän halusi tehdä kaikki ratkaisut omin päin, eikä sellainen ollut mahdollista Mercyful Faten puitteissa. Olimme varsin impulsiivisia kavereita ja asioita tapahtui hirveällä tahdilla, enkä enää jaksa muistella yhtyeen ensimmäistä hajoamista mitenkään katkerana.

Don’t Break the Oathin seuraaja

Kun Mercyful Fate kertoi viime vuonna aktivoituvansa erittäin pitkän tauon jälkeen ja soittavansa tulevilla keikoilla vain 1980-luvun alkupuolen materiaalia, moni oletti täysissä voimissa olevan Michael Dennerin olevan mukana kokoonpanossa. Mutta näin ei ollutkaan.

– Minulla ja Michaelilla oli vuosina 2014–18 toiminut Denner/Shermann-yhtye. Olisin halunnut tehdä bändin kanssa kiertueita, mutta Michael ei tahtonut lähteä tien päälle. Michael pyörittää levykauppaa Kööpenhaminassa eikä pysty irrottautumaan yrityksestään pitkäksi ajaksi. Ymmärrän tämän täysin, ei siinä mitään, Shermann sanoo.

– Mutta kun ryhdyin suunnittelemaan Kingin kanssa Mercyful Faten paluuta, meille oli selvää, että aiomme kiertää varsin paljon – erityisesti sitten, kun julkaisemme uuden albumin. Koska Michael ei halua rundata, hänet täytyi jättää pois laskuista.

Mitä voit kertoa uudesta pitkäsoitosta?

– Se on yhtyeen ensimmäinen studioalbumi sitten vuonna 1999 ilmestyneen 9-levyn, joten harteilla on jonkinlainen painolasti, Shermann naurahtaa.

– Minulla on katsottuna seitsemän uutta kappaletta, ja kyllähän ne tuovat mieleen yhtyeen alkuajat. Ikään kuin emme olisi aikoinaan julkaisseet mitään Don’t Break the Oathin jälkeen ja olisimme vasta nyt tekemässä sen seuraajaa. Fanien odotukset ovat varmasti järjettömän korkealla, mutta voin lohduttaa heitä sillä, etten ole päästänyt itseäni helpolla.

Milloin albumi sitten ilmestyy?

– Hyvä kysymys. Uskon ja toivon, että julkaisemme sen ensi vuoden aikana. Mutta jos olisimme tehneet tänä kesänä keikkoja, olisimme luultavasti julkaisseet myös yhden tai kaksi uutta kappaletta.

Miten olisi Mercyful Faten ja Metallican yhteinen kiertue? Molemmat yhtyeet juhlistavat ensi vuonna nelikymppisiä.

– Se olisi mahtava juttu, Shermann toteaa.

– Toki me toimimme aikoinaan Metallican innoittajana, mutta stadionien avaimet ovat heidän käsissään. Jos Metallica kiertää ja meille tarjotaan mahdollisuutta lähteä mukaan, niin tuskinpa me siitä kunniasta kieltäydymme!

Julkaistu Infernossa 5/2020.