”On vain mustaa ja valkoista, eikä enää nähdä kaikkia harmaan sävyjä” – haastattelussa Heaven Shall Burn

Saksalaisen Heaven Shall Burnin kahdeksas studioalbumi Wanderer on sekä henkinen että fyysinen matka. Nykyajan stressaavasta ympäristöstä haetaan turvapaikkaa luonnosta ja pään sisältä. Samalla puretaan negatiiviset tunteet ja viha, jota aiheuttavat muun muassa korruptio ja mustavalkoinen ajattelutapa.

Helteinen Berliini elokuun lopulla. Musik & Frieden -baarin yläkerrassa vaeltelee ihmisiä bändipaidoissa ja pääosin tummiin pukeutuneina, mutta harvalla on tuoppia kädessään. Kello on puoli seitsemän, ja Heaven Shall Burnin yhdistetty meet & greet ja taidenäyttely on hetki sitten auennut. Esillä on uuden Wanderer-albumin kansikuvataidetta, yhtyeen hyvän ystävän Christian Thielen komeita valokuvia jylhistä syrjäseuduista, paikoista, joita ihmiskäsi ei ole turmellut. Vielä.

Valokuvien maisemat kuvaavat Wanderer-albumin retriittiteemaa hyvin. Ihmisen on aika ajoin päästävä pakoon modernin maailman hullunmyllyä. Se on voimavara, jonka avulla selvitä oravanpyörästä. Turvapaikka voi olla fyysinen paikka kaukana suurkaupungeista tai mielentila. Lyriikoissa käsitellään irrottautumisen lisäksi politiikkaa, yhteiskuntaa, historiaa ja vihaa. Tyypillisiä aiheita Heaven Shall Burnille, siis.

Ennen näyttelyn avautumista yleisölle istun alas kitaristi Maik Weichertin kanssa. Keskustelemme levyn teemoista, syntyprosessista, yhtyeen työskentelytavoista ja politiikasta.

Älä korjaa sitä, mikä ei ole rikki

Wanderer on metalcorea ja melodista kuoloa sotkevan Heaven Shall Burnin kahdeksas studioalbumi. Oliko se helppo vai vaikea levy tehdä? Miten yhtyeen toimintamallit ovat muuttuneet vuosien aikana ja mikä on pysynyt samana?

– Ei ollut ollenkaan vaikeaa. Pyrimme pitämään prosessin samanlaisena ja tehostamme vain sellaisia asioita, jotka näemme tarpeelliseksi. Etsimme esimerkiksi todella hyvältä soundaavaa tilaa rumpujen äänittämiseen, kokeilimme uusia mikrofoneja ja sen sellaista. Emme kuitenkaan vaihtaneet tuottajaa tai tapaa, jolla levy on miksattu, Weichert kertoo.

– Parannamme mieluummin hyväksi koettua työskentelytapaa kuin lähdemme yrittämään ja kokeilemaan jotain täysin uutta. Miksi turhaan korjata jotain, mikä ei ole rikki?

– Soiton tarkkuus on ehkä parantunut eniten vuosien saatossa. Alkuaikoina soitimme joko tarkasti tai aggressiivisesti, mutta nykyään haemme sopivaa tasapainoa raa’an voiman ja tarkkuuden välillä.

– Tärkeintä on, että äänitykset tapahtuvat lähellä kotia ja pääsemme välillä pois studiosta. Minulle ainakin on tärkeää irrottautua välillä koko touhusta ja päästä kotiin vaikka leikkimään kissojen kanssa silloin, kun en äänitä omia osuuksiani. Studiossa istuminen ilman tekemistä tuntuu lähinnä rahan haaskaamiselta.

– Tiedän, että monet bändit haluavat eristää itsensä täysin muulta maailmalta äänitysten ajaksi, mutta en usko että meistä olisi ikinä sellaiseen.

Yksi iso muutos levyllä on uusi rumpali, Christian Bass. Miten hän suoriutui ensimmäisistä äänityksistään bändin riveissä?

– Todella hyvin, onhan hän varmasti meistä paras muusikko. Eikä hän ole täysin uusi kasvo, onhan hän roikkunut mukana lähes kymmenen vuotta tuuraamassa silloin tällöin.

– Kun Bass on ollut kanssamme keikoilla, hän on yleensä soittanut alkuperäisiä kappaleita ja vakituista rumpalia kunnioittaen lähes yksi yhteen levyversioiden kanssa. Nyt hän pääsi soittamaan ensimmäistä kertaa täysin omana itsenään ja nosti koko homman ihan uudelle tasolle, yhtään aiempia rumpaleitamme vähättelemättä.

Levyllä käsitellään modernia elämää, sen hulluutta ja sekaisuutta. Millaisena moderni musiikkibisnes suoratoistoineen ja laskevine levymyynteineen sinulle näyttäytyy?

– Bändimme alkoi kasvaa ja löi läpi murroskohdassa, jolloin nykyinen kehityssuunta alkoi. Emme ole tarpeeksi vanhoja, jotta olisimme myyneet satojatuhansia fyysisiä levyjä, mutta emme myöskään tarpeeksi nuoria, että julkaisisimme musaa pelkästään Spotifyssa tai Youtubessa. Olemme jossain siinä välissä, ja se toimii meidän kohdallamme. Vanhan koulukunnan fanit ostavat edelleen levyjä, mutta olemme vahvoja myös sähköisessä maailmassa. Olemme siinä mielessä onnekkaita.

– Molemmat asiat ovat tärkeitä. Fanit eivät käytä tänä päivänä sen vähempää rahaa musiikkiin kuin ennen, he käyttävät sitä vain eri tavalla. Levystä ei tarvitse maksaa, mutta porukka käyttää enemmän rahaa pääsylippuihin ja oheistuotteisiin. Fiksut bändit tarjoavat sitä, mistä on kysyntää ja mitä kautta fanit haluavat tukea suosikkibändiään rahallisesti.

Mitä mieltä olet trendistä julkaista yksittäisiä kappaleita kokonaisten levyjen sijaan?

– No, mieluummin yksi hyvä kappale kuin yksi semihyvä ja kymmenen paskempaa. Esimerkiksi tämä uusi Metallican single on parempi kuin koko St. Anger -levy! Joten olisin taannoin ottanut mieluummin pelkän Hardwired-singlen kuin St. Angerin, Weichert naurahtaa.

– Tämä osoittaa, miten ala on muuttunut. Tärkeintä on pysyä ihmisten tietoisuudessa. Jos pysyy mielissä ja saa tarpeeksi ihmisiä keikoille yhden kappaleen avulla, niin siitä vain. Se on ihan ok.

”Kuin valitsisi koleran ja ruton välillä”

Wanderer-levyllä käsitellään oravanpyörästä irrottautumisen lisäksi paljon myös vihaa. Mikä saa sinut vihaiseksi?

– Monikin asia. Joskus siihen riittää vaikkapa liian pienet alushousut! Weichert nauraa.

– Vakavasti ottaen, pohdin juuri tänään yhteiskuntamme kehitystä. Kaikki tuotto on yksityistetty ja menot jäävät kansan maksettaviksi. Kaupungit ja yhteisöt maksavat kirjastoista ja uimahalleista samalla kun sähkö- ja jäteyhtiöt ottavat rahat omiin pusseihinsa.

– Toinen asia, mikä pistää vihaksi, on nykyinen mustavalkoinen ajattelutapa. En tiedä muista, mutta ainakin Saksassa ihmisillä ei ole enää omia mielipiteitä. Jaellaan vain linkkejä Facebookissa eikä ajatella itse.

– Nykyään asioista nähdään vain ääripäät, ei mitään siltä väliltä. Olin jo kymmenen vuotta sitten sitä mieltä, että Angela Merkel on hanurista, eikä se silloin hetkauttanut ketään. Nyt jos sanot Merkeliä surkeaksi, sinut leimataan oikeistopopulistiksi. Mielestäni meillä tulisi olla vapaus kritisoida päättäjiä ja hallitusta ilman, että lyödään heti leimalla.

– On vain mustaa ja valkoista, eikä nähdä enää kaikkia harmaan sävyjä. Ja se pistää vihaksi.
Politiikasta puheen ollen, mitä mieltä olet Yhdysvaltain presidentinvaaleista?

– Joo, sekin tekee minut vihaiseksi. Ja surulliseksi. Yhdysvaltoja sanotaan demokraattiseksi, mutta sinun pitää rekisteröityä äänestääksesi, minkä tekee vain noin kaksi kolmesta. Ja ne, jotka äänestävät, joutuvat valitsemaan vain kahdesta ehdokkaasta. Minulla on monia ystäviä, jotka jättävät mieluummin äänestämättä kuin antavat äänensä kummallekaan nykyiselle ehdokkaalle. Se on kuin valitsisi koleran ja ruton välillä.

– Hulluintahan on, että jos oikein järkeillään, Donald Trump saattaa olla jopa maailmanrauhan kannalta parempi vaihtoehto kuin Hillary Clinton, jota ohjailee sotateollisuus. Vaikka eipä se riittäisi ainakaan minulle syyksi äänestää ketään Trumpin kaltaista. Tämä on vain osoitus siitä, miten mätiä molemmat ehdokkaat ovat. Surullista, että äänestäjät joutuvat valitsemaan vain heidän välillään. Jos se on olevinaan demokratiaa, niin hyvää yötä Amerikka!

Uuden levyn A River of Crimson on siitä erikoinen kappale, että sen sanat ovat ensimmäistä kertaa bändin historiassa hyvin henkilökohtaiset ja kumpuavat perheen omasta lähipiiristä. Teksti syntyi yhtyeen läheisen ystävän leukemiaa sairastavan pojan toiveesta. Oliko kappaleen kirjoittaminen vaikeaa?

– Yllätyin hieman itsekin, miten vaivatta se lopulta syntyi, kaikkien poliittisten ja historiallisten kappaleiden jälkeen. Tunsin myötätuntoa ja tavallaan vihaa pojan sairautta kohtaan, mikä ruokki luovaa prosessia.

– Tämä poika sanoi minulle, että sinun pitäisi tehdä kappale, joka kertoo verestä, mutta kauniilla tavalla. Yleensä metallimusiikissa veri lentää väkivaltaisissa merkeissä, mutta kukaan ei tee kappaleita sen kauneudesta ja tärkeydestä. Kirjoitin sitten punaisesta armeijasta, joka suojelee sinua. Yllätyin, miten positiivinen lopputuloksesta tuli, ottaen huomioon mistä lähtökohdista kappale on kirjoitettu. Luojan kiitos pojan vointi on jälleen paranemaan päin, Weichert koputtaa puuta.

Sekoitus idoleita ja ystäviä

Wandererilla on monia vierailijoita. Miten ja missä vaiheessa kappaleen syntyä vierailijoihin päädytään?

– Ensinnäkin, sen pitää tuoda kappaleeseen jotain lisää. Vierailu ei ole mikään itseisarvo. Wandererilla on hyvä sekoitus ystäviä ja idoleita, jotka lähtivät iloksemme mukaan.

– Olen esimerkiksi aina halunnut tehdä jotain Sólstafir-laulajan, hyvän ystäväni Aðalbjörn Tryggvasonin kanssa, mutta hänen tyylinsä ei oikein istu meidän musiikkiimme. Joten kun teimme My Dying Bride -lainan [The Cry of Mankind] ja totesimme sen kaipaavan vielä kirsikan kakun päälle, pyysimme hänet mukaan.

– Prey to Godissa idea syntyi puolestaan heti sävellysvaiheessa, kun teimme ensimmäisen Cannibal Corpse -tyylisen riffin. Laulajamme Marcus Bischoff totesi heti, että hän haluaa ehdottomasti Corpsegrinderin mukaan.

Kenet haluaisitte tulevaisuudessa vierailemaan Heaven Shall Burnin levylle?

– Marcus pitää paljon Rammsteinista. Olisi todella siistiä saada heidän kosketinsoittajansa Flake tekemään jotain elektronista juttua johonkin biisiin. Toki Till Lindemann olisi hienoa saada vierailemaan. Mutta suurin unelma olisi varmaan Trent Reznor.

Yhtye lähtee levyn myötä pienelle klubikiertueelle, joka keskittyy pääasiassa Euroopan saksankielisille alueille. Iso Euroopan-kiertue on luvassa 2017. Suomi kuuluu varmasti myös suunnitelmiin?

– Ehdottomasti. Kaikki Suomen-keikkamme ovat olleet mielettömiä, oli kyseessä sitten festivaalit tai klubikeikka. Tällä kiertueella haluaisimme mielellämme soittaa muuallakin kuin vain Helsingissä. Turussa, Tampereella, Oulussa, esimerkiksi. Ja kenties Lahdessa, mäkihyppykisojen aikaan! suuri talviurheilun ystävä nauraa.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2016.