Vuonna 1985 death metal ei ollut vielä kovin vakiintunut termi, vaikka jälkikatsannossa kourallinen tuon ajan bändejä runnoi jo melkoisen rujoa menoa. Kaikkein äärimmäisimmät nopeusharjoitukset tosin puuttuivat.
Possessed perustettiin jo vuonna 1983. Chuck Schuldiner kasasi samana vuonna Deathin, jonka debyyttialbumi Scream Bloody Gore (1987) mainitaan usein ensimmäiseksi death metal -levyksi.
Vuonna 1985 Kaliforniassa aloitti uransa Sadus, joka solahti muiden aikalaistensa tapaan luontevasti thrash metal -karsinaan. Musiikissa oli kuitenkin kalmankatkua, kaoottisuutta ja myös teknisyyttä, jota ryyditti kitaristi-laulaja Darren Travisin brutaali raakunta.
Rumpali Jon Allen tuumaa, että bändi joutui eräänlaisen väliinputoajan asemaan jo varhaisella urallaan.
– Death metalista ei vielä puhuttu, vaan kaikki kaltaisemme yhtyeet edustivat thrash metalia. Tärkeimmät vaikutteemme tulivatkin Metallicalta, Megadethiltä ja muilta Bay Area -bändeiltä, eli se oli ihan loogista.
– Meitä ei kiinnostanut, miksi musiikkiamme kutsuttiin, mutta valitettavasti muita kiinnosti. Tuntui, että olimme aina vähän vääränlaisia. Liian brutaaleja thrash-jengille ja liian kesyjä death metal -porukalle.
Allen ja Travis tekivät ja tekevät yhä musiikkia omista lähtökohdistaan. He kaksi ovat nykyään yhtä kuin Sadus, muita jäseniä ei ole. Allen soittaa rumpuja, ja Travis hoitaa loput.
Basistin paikalla on aiemmin häärinyt Steve DiGiorgio, mutta mies rymistelee nykyään Testamentissa eikä aikataulu ole sallinut hänen paluutaan – ainakaan vielä.
Kuin lomalle lähtisi
Kerrataan hieman tapahtumia, jotka johtivat The Shadow Insiden syntyyn. Kyseessä ei ole mikään mahtipontinen suunnitelma. Alkusysäys oli Allenin paluumuutto Kaliforniaan, jossa Travis oli asustanut koko ajan.
– Asuin yhdeksän vuotta Teksasissa, kunnes muutin takaisin kuutisen vuotta sitten. Totta kai soitin Darrenille ja kaikille muillekin kavereille kertoakseni muutosta. Darren totesi aika pian, että hänellä on muuten aika paljon riffejä, ja siitä se lähti.
Allen ja Travis eivät suunnitelleet mitään, mutta huomasivat pian, että biisejä on kasassa levyllinen. Allenilla oli yhä Teksasissa pienimuotoinen studio, jossa saattoi tehdä esituotantoa. Lopullinen levy sai muotonsa Trident-studiolla Kalifornian Pachecossa.
Bändin edellinen albumi Out for Blood julkaistiin vuonna 2006. Miten helppoa tai vaikeaa oli löytää oikea Sadus-vaihde taas silmään?
– Meillä on niin pitkä historia ja kokemusta pitkistä tauoista, ettei siinä ollut oikeastaan mitään hakemista. Biisit alkoivat kuulostaa hyvin nopeasti siltä kuin halusimme.
Pitkästä urasta huolimatta The Shadow Inside on vasta kuudes Sadus-albumi. Kuinka materiaalia ei ole päässyt kertymään tämän enempää?
– Varmaan suurin syy on siinä, että tämä on ollut meille aina harrastus. Kävimme Darrenin kanssa samaa koulua, tunsimme samoja ihmisiä, perheemme ovat tuttuja ja niin edelleen. Tämä on meille rakas juttu, jota teemme kun muulta elämältä ehdimme. Ihan alussa ehkä elättelimme toiveita jonkinlaisesta urasta, mutta tajusimme hyvin nopeasti, että emme tule maksamaan laskuja Sadusilla.
On aika harvinaista, että artistit myöntävät suoraan, että musiikin tekeminen on heille harrastus. Allenilla ja Travisilla on päivätyöt rakennusalalla, ja he kokevat, että tilanne antaa heille täyden taiteellisen vapauden.
– Kun teemme biisejä tai menemme studioon, se on vähän kuin lomalle lähtisi. Kukaan ei sanele meille, millaista musiikkimme pitäisi olla, eivät fanit eivätkä levy-yhtiöt. Teemme kaikki ratkaisut itse, ja se on ihan mahtavaa.
Vaikka Sadus on jäänyt kaupallisilla mittareilla pieneksi tekijäksi, se on niitä bändejä, joiden nimen kaikki ovat kuulleet. Kerron Allenille tarinan yhdentoista vuoden takaa Barge to Hell -risteilyltä, jonka aikana laivan taustamusiikkijärjestelmässä soi jatkuvasti vaikeasti tunnistettava hevi.
Keskustelin Sólstafirin Addi Tryggvasonin kanssa, kun kaiuttimista puski jälleen uusi sahausriffi. Addin ilme kirkastui ja hän karjaisi: ”Sadus! I love this!”
– Törmään itsekin säännöllisesti vanhoihin biiseihimme kaikenlaisilla old school -soittolistoilla. On siistiä, että mekin olemme jättäneet skeneen oman pienen jälkemme.
Aika kuluu, bändi pysyy
Yksi Sadus-taustainen mies on tehnyt musiikista ammatin. Puhumme ex-basisti Steve DiGiorgiosta. Allenin mukaan hän kuuluu yhä Sadus-perheeseen, eli jos aikatauluihin vain sopii, mies on tervetullut takaisin.
– On hemmetin hienoa, että lahjakas muusikko on kyennyt luomaan soittamisesta uran. Myönnän silti, että kun Steve liittyi aikoinaan Deathiin, olin siitä vähän synkkänä. Ajattelin, että se saattaa olla Sadusin loppu, emmekä tehneetkään mitään moneen vuoteen.
DiGiorgion menestys toi lopulta Allenillekin uusia mahdollisuuksia. Hän pääsi 1990-luvun lopulla Testament-kitaristi Eric Petersonin ja DiGiorgion Dragonlord-bändiin ja tuurasi myös Testamentissa 2000-luvun puolella.
– Lähdin mielelläni soittamaan kun pyydettiin, mutta rehellisyyden nimissä tiesin aina, että minusta ei tule esimerkiksi Testamentin pysyvää rumpalia. Monet varmaan ajattelivat, että halusin sitä, mutta ei se olisi ollut edes mahdollista. Tyttäreni sairasteli vakavasti 2000-luvun alussa, ja tiesin, että minun pitää olla perheelleni läsnä ja tarjota vakaa toimeentulo.
Allen korostaa, että tässäkin mielessä Sadusilla on joustava meininki.
– Steve tuli takaisin Sadusiin Death-pestin jälkeen, ja kuten sanoin, ovi on hänelle aina avoinna. Olemme bändi, joka ei lopu vaikka elämä heittelisi hetkeksi muualle. Aktivoidumme, kun on sen aika, emmekä hermostu, vaikka hiljaiselo jatkuisi pitkäänkin.
Tällä hetkellä Sadusilla ei ole livekelpoista kokoonpanoa, mutta jos DiGiorgion aikatauluista löytyy aukko, Sadus voi hyvinkin tehdä festareita jo ensi kesänä. Allen tosin puhuu siihen sävyyn, että kenties livebasisti on katseltu valmiiksi muualta.
– Meillä on keikkamyyjä, jolla on joitain kuvioita työn alla. Aikataulut ovat vähän haastavia, mutta kyllä me keikoille haluamme. Voisimme hyvin tehdä pienen rundin täällä Jenkeissä ja festarikeikkoja Euroopassa.
The Shadow Insiden julkaisee Nuclear Blast, joka on harrastuspohjaiselle bändille yllättävän korkean profiilin yhtiö. Selitys on yksinkertainen. Bändin kolme ensimmäistä levyä julkaisi yli kolmekymmentä vuotta sitten Roadrunner Records, joten…
– Tunsimme Monte Connerin jo Roadrunnerin ajoilta ja hän on nykyään Nuclear Blastilla. Hän kuuli, että olimme taas puuhaamassa jotain ja otti meihin yhteyttä. Lähetimme Montelle demoja, ja hän kysyi, että mitä jos Nuclear Blast julkaisisi levyn. Me emme tehneet asian eteen oikeastaan mitään, vaan aloite tuli Montelta.
Conner tuskin halusi ainoastaan verestellä vanhoja muistoja vaan todennäköisesti uskoi aidosti, että kysyntää riittää. Allenin mukaan fanit eivät ole unohtaneet Sadusia koskaan.
– Saamme jatkuvasti viestejä ja kyselyjä faneilta, että milloin Sadus tekee taas jotain. Vaikka olisimme hiljaa kymmenen vuotta, fanit eivät hiljene! On vähän sydäntäsärkevääkin, kun meitä toivotaan Japaniin tai Etelä-Amerikkaan, eikä sellaisten reissujen tekeminen ole meille hirveän helppoa. Mutta kaikki on mahdollista.
Oma soundi edellä
Sadusin ominaispiirre on tietty vaaran tuntu soittamisen suhteen. Biisit ovat välillä varsin teknisiä ja soitto kuulostaa siltä kuin se voisi romahtaa minä hetkenä hyvänsä. Tämä on Allenin mukaan bändin vahvuus.
– Nykyään tuntuu, että moni yrittää kuulostaa liian täydelliseltä, tai sitten kopiolta muista. Toisaalta ymmärrän sen, että musiikki alkaa herkästi kuulostaa samalta, kun kaikki jahtaavat jotain tiettyä hyvää soundia, Allen filosofoi.
– Luulen, että tuottajat ja äänittäjät ovat tässä suuressa roolissa. Jospa he vain tallentaisivat bändin omaa soundia. Ehkä olemme menossa taas sitä kohti. Nykyäänhän joku basarin triggaaminen on suorastaan lähtökohta metallimusiikissa. Se on ihan pöhköä, koska triggeritouhussa ei ole koskaan samaa luonnetta kuin luomusoundissa.
Sadusilla on studiossa rehellinen meininki.
– Emme hiero liikaa. Tietenkin teemme parhaamme, mutta soiton pitää kuulostaa aidolta. Ihmiset kommentoivat, että kuulostamme ihan oikeasti soitetulta, ja niinhän se onkin.
Allen alleviivaa mielellään, miten paineettomassa tilassa kaikki tapahtuu. Yhteistyö Travisin kanssa on vuosikymmenten hiomaa. Kun Travis soittaa riffin, Allen tietää heti, miten siihen kannattaa rummuttaa.
Bändihommat voivat aiheuttaa stressiä, mutta Allenille ja Travisille ne ovat nimenomaan sen poistoa.
– Kyllä stressi on minullekin tuttua… Mutta niistä ajoista on kauan. Nyt olen ymmärtänyt, ettei stressaaminen auta mitään. Tästä hommasta kannattaa nauttia.
Julkaistu Infernossa 10/2023.