Musiikkinne kuulostaa yhä doomilta, mutta kaikkein jyrkin jyräys on hieman laantunut eikä mieleeni tule yhtään samalta kuulostavaa bändiä. Koetteko esittävänne ”omaperäistä musiikkia”?
– Bändi sai tosiaan alkunsa tarpeesta soittaa suorasukaista ja puhdasta doomia. Toiminta oli silloin enemmän projektiluontoista, mutta aika pian homma muuttui henkilökohtaisemmaksi, ja sitä myötä mukaan on soljunut uudenlaisia vaikutteita ja ideoita, basisti-laulaja Sami Harju aloittaa.
– Runsaan kymmenen vuoden kuluessa bändin soundi on saavuttanut muodon, jota Idle Stonesilla kuullaan, ja kai sitä voi ihan hyvällä omallatunnolla kutsua omaperäiseksi.
– Edeltäneiden bändiemme yhtenä polttoaineena oli halu tehdä villejäkin kokeiluja. Niihin löytyi inspiraatiota, kun vastaan tuli itselle uutta ja jännittävää musiikkia. Musiikkimaun laajentuminen on hidastunut suht rajusti sitten myöhäisteini-iän, joten viimeiset kymmenen vuotta on ollut aikaa hahmottaa tätä pelikenttää jolla nyt liikutaan, kitaristi-laulaja Erno Taipale jatkaa.
Nimessänne on aika mukava raamatullinen tatsi. Onko tittelillä jotain syvempääkin merkitystä, vai onko kyseessä pelkkä King Crimson -laina?
– Nimen merkitystä mietittiin alussa paljon. Qvadrivivm-zinen Hell-numerossa avasinkin tuota nimestä helposti vedettävää raamatullista tulkintaa. Siinä oli ajatuksena viittaus käärmeen [Worm] viettelemän, perisyntiin langenneen ihmisen mielenheikkoudesta, minkä voi nähdä olevan jollain tasolla määrittelevä tila tässä maailmassa [Garden], jossa elämme, Sami mietiskelee.
Erno, olette julkaisseet pari suomeksi kirjoitettua biisiä, mutta pääosin laulatte englanniksi. Miksi teette musiikkia englanniksi, vaikka olette suomalaisia?
– Kai se tulee siitä, että ollaan kuunneltu pääasiassa englanniksi laulettua musiikkia. Siten on luontevaa kirjoittaa tekstejä englanniksi. Ei tätä kielivalintaa taidettu pohtia missään vaiheessa. Tietty rehellisyys ja itselle aidon tuntuinen lataus ovat tärkeämpiä kuin kielivalinta.
Jos olen ymmärtänyt oikein, Idle Stones julkaistaan ainoastaan vinyylinä. Oletteko sitä mieltä, että cd:n aika on viimeistään nyt ohi?
– Levystä tulee vinyylin ohella myös ihan reilu painos cd:llä, Sami korjaa.
– Vinyylin suosimisessa on kohdallani kyse varmasti siitä, että tulee kuunneltua paljon vinyyliaikakauden musiikkia. Koen, että monesti on oleellista kuunnella levy muodossa, johon se on suunniteltu, kansitaidetta myöten. Sama pätee myös ”cd-ajan julkaisuihin”.
– Sama juttu. Runsas vinyylinkuuntelu on varmasti vaikuttanut myös tapaan hahmottaa omiakin levykokonaisuuksia. Kummankin lp:n kohdalla on jo varhaisessa vaiheessa pohdittu, miten biisit jakautuvat levyn puoliskoille, Erno jatkaa.
– Tokihan cd:n myötä on tehty paljon musiikkia, mikä ei edes istuisi vinyylille. Esimerkiksi australialaisen The Necks -yhtyeen tunninmittaisissa hypnovuodatuksissa vinyylien kääntely verottaisi huomattavasti tunnelmaa.
Musiikistanne tulee mieleen termi psykedeelinen, mikä taas aiheuttaa suoria assosiaatioita huumeisiin. Winot, ozzyt ja lieblingit ovat kaikki tunnettuja huurupäitä, mutta mikä on teidän suhteenne aiheeseen?
– Kahvin voimin tätä materiaalia on kehitelty, studiossa ehkä muutaman kaljankin. On aika väsynyt stereotypia vetää tavallisuudesta poikkeavasta musiikista mielleyhtymiä huumeisiin – siitäkin huolimatta, että ne ovat olleet osa sitä kulttuuria, joka on synnyttänyt psykedeelisen rockin ja progen, joihin meidät usein liitetään. Garden of Worm on tajunnanvirtaa ja sähkövirtaa ilman lisäaineita.
Haastattelu julkaistu Infernossa 3/2015.