Seattle ei aina ollut grungekaupunki. 1980-luvulla siellä oli vireä metalliskene, jonka kermaa Sanctuary ja sen spin-off Nevermore ovat.
Uudelleen ryhmittyneen Sanctuaryn biisimaakari-kitaristi Lenny Rutledge puhkuu intoa: pienestä vinkistä valottaa bändin alkuvaiheita kirpoaa viiden minuutin monologi, vaikka heppu on hereillä jo puoli seitsemältä aamulla.
– Päätimme serkkuni Seanin (Blosl, ex-kitaristi) kanssa pentuina, että meillä on vielä bändi nimeltä Sanctuary. Kerran levykaupassa huomasimme jonkun äijän kengän alla sadan dollarin setelin. Ukon lähdettyä nappasimme huntin haltuun ja kirmasimme kitaraostoksille. Tuona päivänä bändi alkoi.
– Meni jokunen vuosi, ennen kuin yhtye varsinaisesti saatiin kasaan. Emme tunteneet muita bändin heppuja ennalta, vaan heidät värvättiin puskaradion ja ilmoittelun kautta. Kirjoitimme omia biisejä, ja kun saimme taivuteltua Serpents Knight -bändin Warrel Danen laulamaan, ryhdyimme demottamaan matskua.
– Olimme soittaneet vain jonkun höpökeikan meidän varastossa, mutta paikallisen radioaseman tyyppi alkoi soittaa demoamme. Se poiki pientä paikallista suosiota, mutta yritimme kammeta seuraavalle tasolle. King Diamond ja Megadeth olivat tulossa Seattleen keikalle, ja päätin viedä demokasetin Dave Mustainelle. Ajattelin, että hän voisi jeesata Sanctuarya. Tuohan kuulostaa täysin kajahtaneelta, mutta niinpä se vain onnistui.
Koko odysseia – johon kuuluu takahuoneeseen ujuttautumista, metelin perusteella oikean hotellihuoneen etsimistä, sinne houkutuslintujen avulla änkeämistä ja lopulta Mustainen vikitteleminen autoon demoa kuuntelemaan – johti siihen, että Megadeth-heppu saatiin kuin saatiinkin innostumaan Sanctuarysta.
– Mustaine diggasi demosta ja antoi puhelinnumeronsa. Hän oli niin vakuuttunut bändistämme, että tarjoutui tuottamaan ekan levymme.
Mustos-Daven kyydissä
Debyyttialbumi Refuge Deniedilla (1987) kaikuvat Megadeth-vaikutteet, mutta myös King Diamond ja Mercyful Fate – eikä vähiten todella yliampuvassa laulussa. Laaja-alaisempaakin inspiraatiota on havaittavissa, esimerkiksi Rutledgen syvä kiintymys Uli Jon Rothin aikaiseen Scorpionsiin.
– Emme erityisesti hakeneet sellaista oopperalaulua, koska pidämme myös rähisevämmästä soundista. Warrel hanskasi koko paletin, joten annoimme palaa. Ehkä sitä King Diamondiakin hiukan ajateltiin…
Levyn laatiminen oli Sanctuaryn pojille uusi kokemus, eikä Mustainen tuotantotapa tuntunut kummalta.
– Hän oli yksi jäbä joukossa ja opetti paljon juttuja musabisneksestä ja levyttämisestä. Dave oli silti ensimmäistä kertaa noissa hommissa, eikä ehkä ollut kyllin tiukka meille räkänokille. Hauska kokemus se silti oli, hänellekin.
– Olemme edelleen ylpeitä levystä, mutta… öhöm, sen soundi on aika nahistunut. Sitä ei voi kutsua varsinaisesti ajattomaksi. Soundi on kuitenkin ainoa juttu, joka levyssä kismittää.
Kelpoa ja omaperäistä speed-thrash-oopperaa sisältäneen Refuge Deniedin jälkeen yhtye kiersi ahkerasti maailmaa soittaen satakunta keikkaa Megadethin kanssa ja rundaten myös Death Angelin, Testamentin ja Forbiddenin keralla.
– Keikkailimme perseemme ruvelle. Rundaaminen tekee bändille ihmeitä soitannollisesti. Ennen debyyttiä teimme ehkä kaksi keikkaa, mutta tuon kiertämisen ansiosta kasvoimme hurjasti muusikoina. Sen huomaa kakkoslevystämme. Tajusimme, että ei tarvitse olla vain yhden tyylin bändi: diggaamme synkästä thrash-sivalluksesta, mutta kakkoslevyllämme on muutakin. Ja näin haluamme jatkaa nytkin.
Into the Mirror Black (1989) oli todellakin kehittyneen bändin tuotos. Se edusti huikeaa tasonnousua jokaisella osa-alueella. Yhtyeen oma ääni selkeni ja Danen hysteerisin kiljahtelu jäi pois. Huoliteltu ja jalostettu levy vei yhtyettä taiteellisempaan ja hiukan progressiivisempaan suuntaan, mikä sopi bändille kuin viiksi pollarin ylähuuleen.
Huhuu, persläpi puhuu
Vaikka Into the Mirror Black on edelleen vahva ja persoonallinen prog-speed-levy, aikakausi oli muuttumassa. Ja kun Seattlessa oltiin, myös Sanctuaryn haluttiin huhun mukaan viilaavan kurssiaan grungempaan suuntaan.
– Tästä kysellään usein, mutta se ei pidä paikkaansa. Toinen huhu on, että minä lähdin perustamaan grungebändiä. Musiikki-ilmasto oli vahvassa muutoksessa, mutta ei levylafka koskaan ajanut mitään tyylinmuutosta.
– Se mitä oikeastaan tapahtui… meistä tuli mulkkuja. Oli kännäämistä ja käsirysyä. Kaikille kehittyivät valtavat egot ja tappelimme jatkuvasti. Bändin loppuminen oli omaa syytämme, ei grungen. Olimme tuossa vaiheessa yksinkertaisesti ryhmä persereikiä.
Nujakoinnin tuoksinassa kävelemään lähteneen Bloslin tilalle pestattiin kitaristi Jeff Loomis. Bändidynamiikka muuttui, eikä touhu tuntunut asettuvan raiteilleen. Yhtyeen tyylistäkin alkoi olla kosolti mielipiteitä. Bändin testamentiksi piti tulla viimeisellä kiertueella äänitetty livelevy Into the Mirror Live, joka näki päivänvalon vain ep-mittaan typistettynä promolevynä. Saattaa olla, että siitä kuullaan vielä, kunhan julkaisuluvat selkenevät.
Sanctuaryn suistuttua raiteiltaan suuri osa yhtyeestä otti ja perusti Nevermoren. Siitä tuli sittemmin iso nimi, ja Sanctuary sai kulttimainetta.
– Alkuun Nevermorelta kyseltiin jatkuvasti Sanctuarysta. Nyt meitä piinataan Nevermore-kysymyksillä. On aika hassua, että levylafkamme mainostaa uutta Sanctuary-levyä lauseella ”mukana Nevermoren Warrel Dane”.
Sanctuaryn palaaminen ei johtunut siitä, että Nevermore löi hanskat tiskiin. Vielä 2010 Jeff Loomis kertoi, että Sanctuary ei palaa, koska ”Rutledge ei halua olla kuvion kanssa missään tekemisissä”.
– Rehellisesti sanottuna en uskonut Sanctuaryn palaavan ikinä. En fundeerannut asiaa lainkaan, vaikka siitä vitsailtiinkin Jeffin ja Warrelin kanssa 90-luvun lopulla. 2009 julkaistussa Brutal Legend -videopelissä oli Battle Angels -biisimme, ja aloimme rupatella aiheesta enemmän. Jeff, Warrel ja Jim (Sheppard, basso) taisivat kaivata jotakin muuta tekemistä. Eräänä päivänä päätimme jammailla, koska se kuulosti minustakin jo hauskalta idealta.
Vanhan suolan jano
Ja kas! Polku viattomasta jammailusta johti keikkalavoille. Tuolloin Nevermorekin oli vielä aktiivinen. Mutta kun Loomis lopetti Nevermoressa, hän lopetti myös Sanctuaryssa.
– Päätimme jatkaa Sanctuaryn parissa ja fokusoida energiaa siihen. Kirjoitimme biisejä, ja touhu alkoi tuntua tosi hyvältä. Tovi siinä vierähti, että pallo saatiin vierimään, me kun olemme melkoisia perfektionisteja. Levyä alettiin työstää jo joskus 2011.
Kuten Refuge Deniedista Into the Mirror Blackiin, myös hyppäys The Year the Sun Diediin on suuri. Eroa on soundeissa, soitto- ja laulutyylissä, biisien luonteessa ja asenteessa. Uutukainen suuntaa eri maisemiin kuin olisi odottanut. Ei tullut taideprogea, tuli metallia.
– Heh, tuo toimii minulle… Emme suunnitelleet levyä tuollaiseksi, mutta sellainen siitä tuli. Jengi vaikuttaa tyytyväiseltä, vaikka monet sanovat sen olevan yllättävän raskas. Levyä pidetään myös synkkänä ja surullisena.
Levylle ei lähdetty työstämään vanhaa kamaa, vaikka pari käyttökelpoista raakiletta jemmassa olikin. Vaikka yleisilme on kieltämättä alakuloinen, vihainen ja raskassoutuinen, vaihtelua on mukavasti.
– Sworn to Believe on biisi, joka otettiin levylle ihan viime tingassa. On siinäkin vähän heviä, mutta se on suurelta osin akustinen. Soolokin on tehty akkarilla. Emme ole tehneet tuollaista aiemmin, joten olimme aivan uudella maaperällä.
– Se oli ensimmäinen biisi, jonka lähetin Warrelille silloin 2010. Soitin vuosia pelkkää akkaria. En tiennyt yhtään, mitä Warrel olisi siitä mieltä, mutta hän diggasi hommasta. Kun lopulta äänitimme biisin näkemyksemme mukaisesti, se antoi levylle erilaisen viban.
Yksi ironinen huomio levyä kuunnellessa on, että sehän kuulostaa paikoitellen grungelta!
– Heh heh, et taida olla ihan hukassa huomioinesi! Itse en havainnut moista ennen kuin joku sanoi Arise and Purifyn tai The Dying Agen kuulostavan grungesävytteiseltä. On siellä samantyyppisiä harmonioita ja riffeissäkin sitä stailia. Käytämme paljon avoimia sointuja drop D -vireellä. Itse hain pikemminkin doom-fiilistä. Diggaan Candlemassia ja Troublea, ja etsin sitä tunnelmaa. Jokainen nyökkäys grungen suuntaan on puhdas sattuma!
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2014.