Resonoiva maailma – esseen aiheena Sunn O)))

Lähes paikalleen pysähtynyttä raskautta vyöryttävä Sunn O))) saapuu Ilosaarirockiin. Jukka Hätinen pohtii esseessään, miten yhtyeeseen tulisi suhtautua ja mitä siitä pitäisi tietää, jotta keikasta saisi eniten irti.

Sunn O))) syntyi kuten mikä tahansa bändi. Kaverukset vetäytyivät treenikämpälle leipomaan suosikkiyhtyeensä riffejä viiniä juoden. Eroa moniin muihin bändeihin tuli siinä, että Stephen O’Malleyn ja Greg Andersonin yhteinen suosikki ylitse muiden oli ironmaidenien ja blacksabbathien sijaan Earth. Perinteisen bändisetupin sijaan kitaristikaverukset hidastivat jo entuudestaan hitaita riffejä kaikkien käsillä olevien vahvistimien läpi.

Sunn O))) ei antanut sääntöjen rajoittaa. Oikean äänenvärin ja soinnin etsimisen lisäksi tavoitteena oli ainoastaan täysi vapaus.

Studioprojektiksi perustettu Sunn O))) joutui pyörtämään puheet keikkojen suhteen tajuttuaan, kuinka harva saa väännettyä kotioloissa musiikkiin vaaditun äänenpaineen. Vahvistinseinä tuli viedä tien päälle fyysisen kokemuksen takaamiseksi.

Taivasta kurkottelevien, tummanpuhuvien kitaravahvistimien ja kaiutinkaappien edessä saattaa nähdä kaapuihin pukeutuneiden miesten siluetit. Luultavasti kuitenkaan ei, sillä savukoneet laulavat salit täyteen hyvissä ajoin ennen kuin Sunn O))) astuu lavalle.

Sunn O))) vyöryttää alas – itse asiassa vielä alemmas kuin ajattelit – viritetyin kitaroin sointua äänenpaineella, joka hakee vertaistaan. Sointua, jonka jokainen tuntee kehossaan. Paine tuntuu korvissa kuin veden alle joutuessa; rintakehä tärisee sisäelimien järjestystä kyseenalaistaen, ja nieleminen kurkkuun nousseen palan ohi vaatii ylimääräisiä ponnisteluja.

On yksilöllistä, kokeeko tämän klaustrofobisena painajaisena vai vapauttavana meditaationa. Nykyajan hengessä pikaisesti bittivirtaa juoksuttaen tuomioksi muodostuu helposti jopa tylsyys tai päämäärättömyys. Kuinka väärässä voikaan olla, mutta Sunn O))) hyväksyy soraäänet. Sunn O))) haastaa antautumaan äänelle ja vaatii keskittymään. Se ei sovi kaikille, ja sillä hyvä.

KAIKKI pitävät tunteesta, jonka saa uuden musiikin löytämisestä. Sunn O))) kysyy, onko kuulija valmis jatkamaan tutkimusmatkaansa aina kohti uutta, vai jääkö hän siihen jo löytyneeseen lokeroon, jossa tuntuu mukavalta.

Ensijulkaisut, The Grimmrobe Demos (2000) ja ØØ Void (2000), ovat edelleen Sunn O))) puhtaimmillaan. O’Malley ja Anderson vierittävät sähkökitaransa sointuja kuin kivenlohkareita. Ne vierivät mekaniikan peruslakeja uhmaten lähes staattisina Stuart Dahlquistin (Burning Witch, Asva) basson luomassa tiheikössä. Jossain möyrinnän takana voi kuulla Pete Stahlin (Goatsnake) aavemaisen vaikerruksen.

Vaikka vierailijoita on kuultu ensimmäisistä julkaisuista lähtien, Sunn O))) on O’Malley ja Anderson. Vierailijoita on riittänyt niin metallin, noisen, avantgarden kuin klassisen musiikin saralta. Vierailijoita ei kutsuta kilvenkiillottelua tai uutta riviä ansiolistassa varten. Nimekkäidenkin vierailijoiden on laitettava oma egonsa syrjään ja palveltava ääntä. Sunn O))) muodostuu henkilöistä, joita yhdistää palava halu tutkia abstraktia musiikkia ja löytää kulloinkin oikea äänenväri ja sointi.

Onkin kaksiteräinen miekka puhua Sunn O))) -musiikista metallina. Doompuristit kavahtavat yhtyeeseen liitettyä extreme doom -leimaa. Ivalliset metallipäät puhuvat hipster metalista, joka on genremääreenä verrattain laaja – halpa pilkkakirves, joka käy yhtä hyvin Baronessin progressiiviseen sludgeen, Liturgyn mustaan kybermetalliin tai Pallbearerin tunnelmalliseen doomiin.

Drone metal lienee lähimpänä totuutta, mutta pohjimmiltaan yhtyeen luoma ääni on enemmän. Vaikka Sunn O))) hyväksikäyttää metallin alagenrejen estetiikkaa ja tunnelmaa, on laiskuutta mieltää Sunn O))) ainoastaan metallibändiksi.

Sunn O))):n avoimuus ja tapa lähestyä ääntä on lähempänä jazzin filosofiaa kuin metallia. Sävellyksellisesti Sunn O))) pelaa minimalismin mestareiden, kuten Terry Rileyn, Steve Reichin, Tony Conradin ja La Monte Youngin, petaamalla kentällä. Minimalismin juuria voi puolestaan jäljittää vuosisatoja vanhoihin intialaisen taidemusiikin perinteisiin. Sunn O))) kulkee näitä jalanjälkiä – oman metallihistoriansa painolasti harteillaan, lahjakkaiden ystävien avustamana.

ALBUMIN White1 (2003) avaava My Wall on monumentaalisin Sunn O))) -julistus. Kulttuuriaktivisti, muusikko ja runoilija Julian Cope lausuu kirjoittamansa tekstin paatoksella O’Malleyn ja Andersonin rakentaessa silmänkantamattomiin ulottuvaa muuriaan kivi kiveltä. Anteeksipyytelemättömän ja jylhän äänen luoma kuva on mahtipontisuudessaan henkeäsalpaava.

Jos White1 oli horisonttiin jatkuvia monumentteja, Black One (2005) soi kuin klaustrofoobikko pimeässä kellarissa. O’Malleyn ja Andersonin limittäinen kiinnostus black metalia kohtaan saavutti leikkauspisteen tällä albumilla. Yhtäläisyyksiä levyllä versioitavaan Immortaliin tai edes Burzumiin on kuitenkin turha hakea muualta kuin estetiikan tajusta ja tunnelmasta. Camphenkisenä knoppitietona on mainittava Maleficin (Xasthur) lauluraidat, jotka äänitettiin miehen maatessa ruumisarkussa ruumisauton takakontissa.

Yhtyeen viimeisin omissa nimissä tehty pitkäsoitto on Monoliths & Dimensions (2009). Sen orkestraatioita ja rikasta sointia kuunnellessa ei voi kuin todeta näennäisen yksinkertaisesta ideasta alkaneen yhtyeen kulkeneen valtavan matkan. O’Malley on kiitellyt alttoviulisti Eyvind Kangin musiikkitietämyksen ja jatkuvien huomioiden mahdollistaneen lopputuloksen.

Monoliths & Dimensionsin inspiraatioksi on mainittu nykytaidemusiikin säveltäjä Gérard Grisey ja avantgardesäveltäjä Iancu Dumitrescu, mutta metalliperspektiiviltä tarkkaileva kuulee helposti yhtäläisyyksiä esimerkiksi Celtic Frostin wagneriaanisiin paisutuksiin. Myös Scott Walkerin The Drift (2006) oli ollut O’Malleyn ja Andersonin ajatuksissa, jopa siinä määrin, että Sunn O))) pyysi Walkeria levylle. Aika ei ollut kypsä – sekä Walker- että Sunn O))) -fanien mielipiteet jakanut Soused-kollaboraatio saatiin vasta viime vuonna.

Attila Csihar (Mayhem) lukeutuu pitkäaikaisimpiin Sunn O))) -vieraisiin. Unkarilainen on tuonut yhtyeeseen moneen taipuvan äänensä lisäksi performanssitaiteen piirteitä. Sunn O))) on tarjonnut milloin mystisenä puuolentona, milloin lasersormisena peilihirviönä, milloin roskakorina esiintyvälle Csiharille avaimet vapauteen ja täydelliseen itsensä toteutukseen. Sunn O))) -pesti on puhaltanut uutta elämää myös Mayhemiin ja toiminut Csiharin sooloprojektien kannustimena ja kypsyttäjänä.

TEATRAALISUUS on ollut Sunn O))) -toiminnassa läsnä savun ja kaapujen muodossa alusta asti. Niiden tarkoitus on esittää Sunn O))) kasvottomana yksikkönä ja kääntää huomio siihen, mistä kaikessa on lopulta kyse: ääneen. Jos jompikumpi, O’Malley tai Anderson, ei ole keikkareissulle päässyt, tynkäkokoonpano on esiintynyt esimerkiksi aliaksiin Gravetemple ja Burial Chamber Trio turvautuen. Mikäli O’Malleyn idea kasvottomasta yksiköstä palvelemassa ääntä saavuttaa tavoitteensa, tulevaisuudessa Sunn O))) ei tarvitsisi edes perustajajäseniään.

Tällöin on yhdentekevää, ketä savuun hukkuvien huppujen alta löytyy. Pääasia on, että ääni soi ja soi, kunnes koko maailma resonoi sitä. Aina rohkeasti eteenpäin katsoen.

Artikkeli julkaistu Infernossa 6/2015.