Rohtoja kitukasvuisuuteen – haastattelussa The Man-Eating Tree

”Kolmas kerta toden sanoo” on ehkä kulunut sanonta, mutta suomalaisesta melankoliasta metallinsa valanut The Man-Eating Tree ottaa sanaparren vahvasti omakseen. Bändin kolmas albumi uppoutuu uuden laulajan kera entistä syvemmälle tunnelmametallin maaperään.

Kuva: Jaakko Alatalo

Viitisen vuotta sitten ensitahtinsa löi monta astetta tavallista tulokasta mielenkiintoisempi ryhmä. Katseet kääntyivät nopeasti, kun The Man-Eating Treen debyytin kynnyksellä ilmeni, että bändissä vaikuttaa niin Sentencedin entistä rumpalia kuin Fall of the Leafen hartaasti ylistettyä laulajaakin.

Bändi pääsi liikkeelle tukevalta pohjalta, mutta rumpali Vesa Ranta löytää tilanteesta myös nurjia puolia.

– Bändi sai heti alkumetreillä ihmeellisen supergroup-leiman, joka vitutti rehellisesti sanottuna aika lailla, Ranta hymähtää. – Tuollaiset ovat levy-yhtiöiden keksimiä mainoslauseita, jotka ovat aidosti musiikkia tekeville muusikoille enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

– Vanha tuttu Century Media oli taustajoukoissa, mutta olisimme odottaneet hieman suurempaa panosta heidänkin osaltaan, Ranta jatkaa.

– Totuus on, että bändien täytyy tehdä kiertueita löytääkseen yleisönsä. Mittavat kiertueet eivät ole nykyään mahdollisia ilman, että bändillä on takanaan siihen uskovat taustavoimat. Siinä on haastetta tehdä uutta bändiä tunnetuksi, kun levy-yhtiöt ovat varuillaan eivätkä uskalla kuin pelata varman päälle.

Kolmas aamunkoitto

Kaksi aiempaa TMET-albumia Vine (2010) ja Harvest (2011) ilmestyivät bändin itsensäkin mielestä hieman liian tiukalla tahdilla. Ei olekaan ihme, että nyt päivänvalon näkevä kolmas kokopitkä In the Absence of Light osoittautuu nopeasti bändin kypsimmäksi tuotokseksi. Sen pohjatyölle annettiin odottamattomien mutkien ohella aikaa myös tietoisesti.

– Tässä vuosien varrella tapahtui monenlaista. Solisti Tuomas Tuominen ja synisti Heidi Määttä erosivat bändistä. Lisäksi Century Media päätti pistää bändirosteriaan pienemmäksi ja meidän täytyi alkaa etsiä uutta kotia. Uuden solistin etsiminen kesti lähes vuoden päivät ja vaati avoimen laulajahaun, ennen kuin Kumpulainen löytyi mukaan. Kun bändin solisti vaihtuu, se tarkoittaa aina jonkinlaista uutta alkua. Siksi meillä oli fiilis, että tämän levyn kanssa ei pidetä liian kiirettä, Ranta pyörittelee.

– Kappaleiden säveltäminen ei tosin katkennut Harvestin valmistuttua missään vaiheessa, eli käytännössä tätä uutta levyä on tehty koko ajan, kitaristi Antti Karhu paljastaa.

– Vaikka miehistönvaihdokset vaikuttivat asioiden etenemisvauhtiin, teimme musiikkia viimeiseen päivään asti ennen studiolle astumista.

Laulajan vaihtumisen merkitystä ei voi koskaan alleviivata liikaa. Ei varsinkaan siinä kohtaa, kun bändissä ehti laulaa kahden levyn ajan Tuomas Tuomisen kaltainen persoonallinen tulkitsija. Hänen seuraajansa Antti Kumpulainen ei kulje samoja latuja vaan luo yhtyeelle kokonaan uuden pohjavireen.

– Bändin sisäinen kemia on aina ollut suhteellisen hyvä. Asioista puhutaan yleensä suoraan, Ranta avaa tilannetta varovaisesti.

– Ehkä Tuomaksen oli Etelä-Suomen tyyppinä hieman haastava toimia pohjoisen ihmisten kanssa. Pidimme Tuomaksen persoonallista soundia yhtenä vahvuutenamme, joten halusimme, että myös uusi laulaja erottuu. Antti on persoonaltaan synkempi kaveri. Ehkä hän sopii sen takia paremmin vähäpuheisten pohjoisen miesten seuraan!

– Toista Tuomasta ei ole, Karhu sanoo. – Hän omaa erittäin uniikin soundin, joten tiesimme heti, ettemme ala mahdottomaan tehtävään eli etsimään täysin samankuuloista laulajaa. Tämän ajatuksen sisäistettyämme löysimme itsemme erittäin kutkuttavasta tilanteesta. Meillä oli mahdollista luoda nahkaamme oikein urakalla.

Ei liikaa valoa risukasaan

Vaikeuksista johtuva karaistuminen kuuluu In the Absence of Lightilla ennen kaikkea bändin sakean tunnelman lujittumisena. On aivan kuin yhtye olisi löytänyt tiensä vielä pidemmälle oman itsensä uumeniin. Paikkaan, jossa tunnelin päässä ei enää näy juuri valoa.

– Ilman pimeyttä ei olisi valoakaan. Mikään asia ei tunnu miltään, jos paistatellaan koko ajan valossa ja autuudessa. Tai pimeydessä. Tai ahdistuksessa. Joten kyllä tällä levyllä vallitsevassa pimeydessä on valoakin, Ranta naurahtaa.

– Kumpulainen on erittäin taitava luomaan oikeat melodiat, sanat ja tunnelman kappaleiden ympärille, kitaristi Janne Markus kehuu.

– Ehkä nyt levyn melodiapuolella ei ole niin paljon kelluntaa, ja sanoituksetkin saattavat olla hieman helpommin sisäistettävissä.

The Man-Eating Tree ei ole koskaan vaipunut teemoissaan kaikkein synkimpään epätoivoon. Sävy on ollut ennemminkin perisuomalaisella tavalla terveen kyyninen ja toteava. Kuten musiikissa, bändi vaikuttaa edenneen myös sanoituksissa määrätietoisempaan ahdistukseen.

– Sain bändiltä täysin vapaat kädet sanoitusten suhteen, Antti Kumpulainen avaa.

– Päätimme jättää tässä kohtaa ne ”ihan kivat” sanoitukset muille bändeille, ja alusta alkaen oli selvää, että tästä tulee levy, joka ui niin sanotusti liiveihin. Puhumme kuitenkin hyvin inhimillisistä asioista. Mitä ne ikinä ovatkaan, sen saatte tulkita itse!

Kun laulaja, synisti ja levy-yhtiö oli pistetty vaihtoon ja musiikin purevuutta vahvistettu entisestään, ajatus puhtaalta pöydältä aloittamisesta vietiin loppuun saakka: bändi päätyi hieman yllättäen Entwinesta ja Tuonesta tutun Aksu Hantun tuottamaksi.

– Taisimme joskus Euroopan-rundilla yönkähmässä päättää tämän asian Aksun kanssa, Markus naurahtaa. – Aksu tuurasi rummuissa Veskua, joka oli estynyt rundista perhesyiden vuoksi. Gorbatshov-vodkalla on varmasti asiassa osuutensa!

– Aksun kädenjälki näkyy ja kuuluu soundien lisäksi myös tuotannollisella puolella, juurikin niiden raskaiden viimeisten mehujen puristamisessa, Karhu hehkuttaa. – Aksu on todellakin armoton tuottaja, joka ei päästä puolivillaisia suorituksia läpi missään vaiheessa prosessia.

Paluu perusasioihin

Vaikka musiikkimaailma on muutostilassa, The Man-Eating Tree ei suostu tekemään mitään vähän sinnepäin. In the Absence of Light tuleekin kaiken kansan saataville loppuun asti harkittuna kokonaisuutena.

– Työskentelen kuvataiteen parissa, joten minulle on erittäin tärkeää, että visuaalinen puoli ja musa tukevat toisiaan, Ranta myöntää. – Keräilen nykyään taas vinyylilevyjä ja pidän siitä, että minun pitää nähdä vaivaa musankuuntelun eteen. Kai tämä kääntyminen takaisin vinyyliin on kapinointia nykypäivän Spotify-suoratoistomenoa vastaan.

– On vain hyväksyttävä, että musiikinkulutus on muuttunut, Karhu komppaa.

– Tilanteen ei silti tarvitse vaikuttaa siihen, miltä bändit haluavat oman hengentuotteensa näyttävän. Vinyylilevyjen paluu on ollut erittäin piristävä lisä levyteollisuuteen, ja olenkin jo pitkään hankkinut kaikki levyt vinyylinä.

– Musiikilla menestyminen vaatii pelkän musiikin lisäksi paljon muitakin resursseja ja pitkäjänteistä työtä, Karhu jatkaa.

– Kun levy-yhtiöt saavat viestiä ihmisiltä, että bändille on kysyntää, he lataavat helpommin enemmän panoksia ja resursseja bändiin. Jos ihmiset vain lataavat musan netistä ja käyttävät suoratoistopalveluja, tämä viesti ei koskaan tavoita edellä mainittuja tahoja. Näin ollen bändin kysyntä ja markkina-arvo vääristyvät helposti.

– Tärkeintä on kuitenkin tehdä musiikkia suurella sydämellä ja toivoa, että bändit ja fanit kohtaavat joko levyjen tai keikkojen äärellä, Ranta sanoo.

– En haluaisi kuitenkaan aina ajatella niin, että asiat ovat menossa huonompaan suuntaan. Ne vain muuttuvat ja me elämme mukana.

Haastattelu julkaistu Infernossa 3/2015.