Levynne nimi on Declaration of War. Minkälaisesta sodanjulistuksesta on kyse?
– Tämä on jatkoa ensimmäiselle We Choose to Walk This Path -albumille [2012], jolla latua mätää systeemiä vastaan taputeltiin pesäpallomailalla. Nyt on otettu hitusen terävämmät pelivälineet käyttöön ja laajennettu samalla musiikillisesti pakkaa, laulaja Aki Häkkinen aloittaa.
– Sotaa julistetaan suurta kontrollikoneistoa vastaan. Karkeasti sanoen koneisto haluaa, että työväenluokka kävisi päiväduunissa ja maksaisi tästä lihavan siivun valtion kassaan. Vapaa-aikana tuotetaan uusia tuotteliaita ihmisiä ja nautitaan valtamedian syöttämistä uutisista sekä katseet polttavista asioista pois kääntävästä sisällöstä. Tuottamattomille keksitään pakotteita ja vialliset yksilöt pyritään lakaisemaan maton alle.
– Mutinaa ei saa kuulua, ja kontrollia lisätään hiljalleen erilaisten työkalujen ja kiristyvien lakien avulla. Valtio ja sen rakkikoirat haluavat rajoittaa ihmisten käyttäytymistä, ajattelua ja toimintatapoja aina pukeutumiseen saakka. Itse yritän läpsiä hieman ihmisiä poskille ja katselemaan ympärilleen sanoitusten ja musiikin avulla.
Declaration of War on musiikkityylinne puitteissa aika monipuolinen levy. Oliko tarkoituksennekin irtautua pelkästä suorasta huutamisesta ja mättämisestä?
– Levynteko sai alkunsa, kun Juhani [Lahdenperä] jätti bändin ja tuumattiin, että mistä sitä pieraistaan yhtäkkiä toinen kitaristi, sitä ensimmäistä kuusikielistä hoitava Jani Kakko kertoo.
– Tulimme normaalisti treeneihin, ja ei mennyt tiiman vertaa pidempään, kun hoksattiin, että tämähän vois toimia yhelläkin skeballa. Ruvettiin vaan työstään uutta matskua spontaanisti, ja tämmöstä siitä sitten tuli, kymmenen biisin verran.
– Meillä on aika moninainen musamaku, ja varmaan sitten yhdistelemisestä tulee ulos tämmöstä kuin tulee… Vähän niinku cross kitchen -meininkiä: otetaan makuja ja yhdistellään lautaselle sulavaksi ateriakokonaisuudeksi, Häkkinen jatkaa.
– Energiaa pitää olla, sillä keikat on ainakin mulle semmoinen purkautumiskanava, jossa pääsee päräyttämään tuntemuksia pihalle kunnolla ja tekemään sitä kautta itselle hyvää oloa. Esimerkiksi nyrkkeilysalilla käynti tekee samaa.
Kaltaisianne bändejä ei ole Suomessa mitenkään liikaa. Onko tällaiselle musiikille tilausta?
– Jos keikkatarjontaa katsoo, niin ei, heh. Mut ei sillä ole mitään väliä, koska me halutaan soittaa just tällaista musaa ja keikoille eksyneet ihmiset on pääsääntöisesti diggaileet siitä energiasta, mitä ollaan saatu tuotettua, Häkkinen sanoo.
– Henkilökohtaisesti en usko, että esimerkiksi Apulannalle on ollut varsinaisesti koskaan tilausta, vaan nekin jäbät on paiskineet määrätietoisesti hommia ja tehneet itelleen skeneen sen kolon. Nyt ne soittelee sit jäähalleissa, näin esimerkkinä.
Metallista hardcorea pidetään usein kovien jätkien musiikkina. Kuinka kovia jätkiä olette?
– Niinku meidän huppareiden selässä todetaan, ”show respect, get respect”. Eli semmoista kohtelua saa kuin antaa. Mehän ollaan helkkarin lunkeja tyyppejä, mutta rajat tulee kaikilla joskus vastaan. Mut silleen ollaan kovia jätkiä, että uskalletaan sanoa omat mielipiteet. Nykyisiä metalcorebändejä, kun katselee, niin aika kaukana siellä ollaan kovista jätkistä, hah hah.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2016.