Sukellus totaalimustaan äärettömyyteen – tunnelmia Vesperith-albumin ennakkokuuntelusta

Vesperith soitti esikoisalbuminsa kouralliselle ihmisiä Kaivopuiston tähtitornissa. Inferno oli paikalla.

Kuva: Tomi Pohto

Vesperith
8.11.2019
Helsinki, Kaivopuiston tähtitorni

Tihuttaa. Hähmäinen marraskuun ilta hieroo ynseää todellisuuttaan valmiiksi väsyneisiin kasvoihini. Seistä potrotan kuusen alla Kaivopuistossa. Eihän täällä ole ketään!
Siirryn yltyvää sadetta suojaan suuremman kuusen alle. Otan trveblack-selfieitä ajankulukseni, jotka sitten lopulta terminoin. Sillä onko niilläkään jotain merkitystä maailman mittakaavassa? Tai pikemminkin… onko minulle kenties järjestetty käytännön pila?

Niinpä seison tuon ikivanhan kuusen alla täydellisen pimeyden ja yksinäisyyden kokonaisvaltaisessa, kalseassa syleilyssä. Joku ulkoiluttaa mäyräkoiraansa. Sekin haluaa kodin lämpöön. Urponelikko kaataa lasejaan Kaivohuoneen terassilla (!) ja mylvintä rikkoo romanttisen filminpätkän, jonka tämä Komisario Palmun ja äärettömyyden kiikaroinnin puisto on päähäni rakentanut. Tarjoilija komentaa rymysakkia.

Sitten… vain kuoritakkini huppuun ropisevat pisarat. Näkökentän freskona ainoastaan ruskeanmustaa etelä-Helsinkiä. Ensimmäinen pisara valahtaa kaulukseni sisään.

Tumma hahmo ropeltaa lukkoja. Jostain tänne on ilmestynyt ihminen. Ehkäpä hän avaisi oven tuohon outoon pikku kappeliin! Ja niin ovisuun lämmin valo lankeaakin tihkusateiselle puiston korkeimmalle kukkulalle.

”Tervetuloa, varo päätäsi.”

Kiipeän pienet kapeat portaat. Tässä olisi voitu kuvata Hammer-yhtiöiden pelottavimmat kohtaukset. Saavun pieneen ja koveraan tilaan, kupolin sisään. Tuossa istuu vanha, pintapölyinen kaukoputki. Se on viehättävän hämähäkinseittinen. Seison rautaesiripun takana, keskellä uusiotulevaisuudellista näytöstä.

Sitten tähtitornin portaat nousee pitkät hiuksensa sinertäviksi värjännyt Vesperith. Viitan huppu yrittää verhota onnesta hymyileviä, siksikin kauniita kasvoja.

Pian Vesperithin kosminen, musta musiikki valtaa tilan. Kupolin akustiikka tekee tepposet kuuloaistille, yhtäkkiä lujaa toistuva ääni kiertää vastustamattomasti joka puolelta. Silmät kiinni ja edes pieneen tilaan ahtautunut vajaa parikymmentä ihmistä ei aiheuta klaustrofobiaa. Tämä on nerokas lokaatio esitellä juuri tätä musiikkia. Artisti istuu, ainona meistä, koko levyn keston silmät kiinni paikallaan. Hievahtamatta.

Pilkkopimeässä yritän keksiä valolähdettä kameralleni kännykkäni taskulampun avulla ja onnistun ainoastaan häiritsemään taiteilijaa. Ystävällisesti hän huomauttaakin asiasta. Olen näkymättömäksi pyrkivä, nolo elefantti posliinikaupassa. Kun tajuan, ettei tässä pimeydessä kuvaamisesta tule harrastelijan taidoillani yhtikäs mitään, antaudun musiikille.

Ja juuri se mitä korviini joka suunnasta nyt tulvii, on vuoden positiivisin yllätys. Vesperithin debyytti on sukellus totaalimustaan äärettömyyteen. Jostain syvältä sarastaa valonpilke. Juuri tässä on sen kauneus.