”Tahdon vain tehdä kaunista musiikkia” – haastattelussa pian Suomessa esiintyvän 40 Watt Sunin Patrick Walker

Doom metalin 2000-luvun nousukauden klassikkonimiin luettava Warning henkilöityi Patrick Walkeriin. Yhtyeen kuoppaamisen jälkeen lauluntekijä on jatkanut visionsa jalostamista 40 Watt Sun -otsikon alla. Vaikka hänen näkemyksensä on riisuutunut lähes sähkökitarattomaan pisteeseen, musiikkinsa on edelleen musertavan melankolista.

Choral Evensong on Ison-Britannian yleisradion BBC:n ohjelma, jonka silloin vajaa nelivuotias lähetystoimintayhtiö lähetti radioaalloille ensimmäistä kertaa lokakuussa 1926. Vaikka doom metalissa on aina pelattu raamatullisella kuvastolla, englantilaisen kuorolaulun kirkollista perinnettä juhlistavan 90-vuotiaan viikoittaisen kolmevarttisen ei ensimmäiseksi uskoisi näyttelevän suurtakaan roolia genren kaanoniin luettavien teosten parissa.

Iltahartauksia ympäri saarivaltion englantilaiskoteihin lähettävä ohjelma on kuitenkin kulkenut Patrick Walkerin rinnalla niin kauan kuin mies muistaa. Uskonmiestä Walkerista ei kuitenkaan saa. Kirkosta vieraantuminen on kaunisteltu termi, sillä hän kertoo nykyisin paheksuvansa kyseistä instituutiota. Silti rakkaus kuorolaulettuun kirkkomusiikkiin ja sen kauneuteen on pysynyt hänen elämänsä varrella vahvana.

Walkerin ensimmäisen varsinaisen yhtyeen Warningin laulut ovat itsetutkiskelua ja melankolisten, jopa lohduttomien tunteiden peilejä. Hartaat laulut tarjoavat kuitenkin kuulijalleen tyyneyttä ja niiden harvat valonsäteet luovat kontrastillaan voimakkaita voimaantumisen tunteita. Tyyneyttä ja kauneutta löytää helposti myös viktoriaanisen ajan hartaasta musiikista – siis vaikkei Jumalaan uskoisikaan.

Ensimmäisen musiikillisen muistonsa Walker sijoittaa kirkkoon ihan konkreettisesti, sillä hänen yksihuoltajaäitinsä vei nuorta poikaa herranhuoneeseen laulamaan. Ateismin hedelmistä hän pääsi nautiskelemaan alakoulussaan, jonka rehtorin hän kuvailee olleen ”kovaääninen ateisti”. Se oli varmasti harvinaista Margaret Thatcherin valtakauden 1980-luvun alkupuoliskon Isossa-Britanniassa.

– Rehtorimme ei antanut koulun laulaa virsiä. Sen sijaan yksi opettajista säesti akustisella kitarallaan, kun lauloimme 60–70-lukujen folk-kappaleita. Ohjelmassa olivat muun muassa Ed McCurdyn Last Night I Had the Strangest Dream, Bob Dylanin Blowin’ in the Wind ja Don McLeanin Vincent. En tietenkään osannut vielä ajatella, kuinka merkittävästä asiasta oli kyse, mutta onhan se retrospektiivisesti tarkkaillen mahtavaa.

Vaikka Walkeria käytettiin kirkossa laulamassa ja hänen äidillään oli jonkinlainen levykokoelma, hän ei kykene kuvailemaan kasvatustaan saati perhettään musikaaliseksi. Vaatimattomissa alemman työväenluokan olosuhteissa varttunut Walker muistaa kuitenkin äitinsä hyllystä löytyneiden Leonard Cohenin Greatest Hits -levyn (1975) ja Hectorinkin versioiman englantilaisen folklaulajan Ralph McTellin ensimmäisten albumien kuuntelun viikonloppuisin. Näillä levyillä on edelleen paikka hänen sydämessään.

– Hänellä oli myös jotain Motown-levyjä, joiden musiikki kiehtoi minua. Ensimmäinen ostamani levy oli Jackson 5:n Greatest Hits, kun olin kahdeksan vanha. Siltä löytyvä Maybe Tomorrow on edelleen yksi suosikkikappaleistani.

Walker sai taidekasvatusta myös isoäidiltään, joka nauhoitti elokuvia pojan katseltaviksi. Yksi näistä oli ranskalaisohjaaja Albert Lamorissen palkittu lyhytelokuva Le Ballon Rouge (1956), jossa yksinäinen nuori poika ystävystyy yhtä lailla yksinäisen punaisen heliumpallon kanssa.

Pariisin kaduilla kuvattu Oscar-palkittu, lähes repliikitön elokuva pitää otteessaan kiehtovalla äänimaailmallaan ja monitulkintaisilla kohtauksillaan pojan ja pallon suhteesta, aina pallon brutaaliin kuolemaan asti. Sen näkeminen aiheuttaa Walkerille edelleen fyysisiä reaktioita.

– Olen ollut nuoruudestani lähtien hyvin vastaanottavainen ja herkkä kaikenlaisille asioille. Koskettavia ja kiehtovia uusia juttuja on löytynyt aina tuon tuosta.

Äiti kehotti poikaansa ahmimaan kirjallisuutta – asia, jonka kanssa Walkerilla ei ole sittemmin ollut motivaation puutetta. Teininä luetut kreikkalaiskirjailija Nikos Kazantzakisin The Last Temptation (1955), Jeesuksen perspektiivistä kirjoitettu kiistelty ja kiellettykin teos, ja kriittisen teologin Leslie D. Weatherheadin The Christian Agnostic (1965), jossa kirjailija horjuttaa kristinuskon peruspilareita, tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Walker sanoo, ettei voi korostaa tarpeeksi näiden teosten merkitystä elämäänsä.

Myös kuvataide kiinnosti nuorta Walkeria. Äiti kannusti ja ruokki innostusta viemällä häntä Lontooseen gallerioihin ja näyttelyihin aina kun esillä oli jotain mielenkiintoista. Kuvitus ja kuvataide näyttelivät isoa roolia Walkerin elämässä, kunnes saivat väistyä lukiossa soittamisen tieltä.

Varoitus annettu

Patrick Walker soitteli kouluaikoinaan useammassakin bändissä, joskin lähinnä yleisen hauskanpidon ja opettelun vuoksi. Kun Lee Dorrianin levymerkki Rise Above julkaisi alkutaipaleellaan baltimorelaisen Revelation-yhtyeen debyytin Salvation’s Answer (1991), Walkerin suhtautuminen soittamiseen muuttui. Doomin ylenkatsottuihin kulttiklassikoihin lukeutuva teos pitää sisällään John Brennerin raakaa tuomioriffittelyä ja laulutaitojen äärirajoilla liikkumista. Levylle ladatun tunteenpalon määrästä ei kuitenkaan voi kiistellä.

– Sen kuultuani tein päätöksen, että tätä tahdon tehdä.

Vaikka Warning perustettiin virallisesti muutamaa vuotta myöhemmin, voidaan tuo piste lukea yhtyeen synnyn katalyytiksi.

Warningin ensimmäinen pitkäsoitto The Strength to Dream (1999) sai osakseen suitsutusta vannoutuneessa mutta undergroundia asuttaneessa doomskenessä. Perinteisemmän doom metalin ystäville debyytti edustaa edelleen Warning-katalogin helmeä, mutta yhtyeen ainutlaatuisin teos oli jäädä tekemättä. Esikoislevyä seuranneen Euroopan-kiertueen pettymykset saivat Walkerin kuoppaamaan bändinsä.

– Olisihan se ollut mukavaa, jos Warningilla olisi ollut ”fanikantaa” niin kuin nykyisin vaikuttaa olevan. Soittelimme lähinnä hämärillä ja nuhruisilla klubeilla 40–50 ihmiselle, eikä illan päätteeksi jäänyt yhtään rahaa.

Vielä 1990-luvun puolella, nuorempana ja kenties kirkasotsaisempana, Walker koki yhteenkuuluvuutta suht tiiviiseen doomskeneen. Reverend Bizarren vaikutusta vuosituhannen vaihteen jälkeen nousseeseen tuomioaaltoon ei sovi aliarvioida, vaikkei katselisikaan maailmaa sinivalkoisin lasein. Liikkeen suosio toi Walkerin mukaan lieveilmiöitä, joiden takia hän vieraantui koko skenestä (eikä tällä hetkellä keksi montaa asiaa, joista piittaisi vähempää).

Warningin taru ei ollut kuitenkaan onneksi vielä ohi. Walker koki, että hänellä oli lauluja, jotka olisi julkaistava Warningin nimellä. Vuonna 2006 ilmestyi yhtyeen toinen ja samalla viimeiseksi jäänyt albumi Watching from a Distance.

Mestariteos luo alkusoinnuistaan tunnelman, joka eristää kuulijan arjen keskeltä tilaan, jossa on yksin Walkerin tunteiden armoilla. Watching from a Distance edustaa melodista ja minimalistista doom metalia, jossa jokainen nuotti ja rummunisku tuntuu harkitulta lisäpainolta perässä vedettävään kivirekeen. Walkerin vaikeroimat introspektiiviset sanoitukset saavat tuntemaan maailman taakan harteillaan.

Moni pitää teosta masentavana ja synkkänä – tarkoittaen niitä kuitenkin tässä tapauksessa positiivisina kuvauksina. Walker on todennut aiemminkin dramaattisesti, että jos musiikkinsa koetaan näin, hän on epäonnistunut säveltäjänä ja biisinkirjoittajana. Syvältä omista kokemuksista kumpuavat kappaleet on tarkoitettu kauniiksi lauluiksi elämästä, vaikka aihepiirit olisivatkin melankolisia. Syvältä kumpuaa myös suhtautuminen kymmenen vuotta täyttäneeseen albumiin.

– En ole kuunnellut sitä vuosikausiin. Levyllä on asioita, jotka olisin tehnyt hyvin eri lailla. Se on asia, jonka kanssa minun on edelleen vaikea elää.

Kakkoslevyn julkaisun jälkeen mennyt montaa vuotta, kun Warning pisti instrumenttinsa pussiin. Tällä kertaa lopullisesti.

Yhtyeen toiseksi viimeinen esiintyminen tapahtui 20. joulukuuta 2008 Tampereen Yo-talolla. Illan avasivat Reverend Bizarren kitaristin Kimi Kärjen uusi kokoonpano Lord Vicar, Garden of Worm ja The Wandering Midget. Tapahtuma oli doomin saralla pyhiinvaelluskohde, jonne matkustettiin ympäri Suomen. Lämminhenkisestä ja kosteatunnelmaisesta loppuvuoden pitkästä illasta jäi tuskin monelle lipunkantaa enempää muistoja. Warningin astuessa lavalle kello oli jo muutaman tunnin seuraavan vuorokauden puolella.

– Muistan illan hyvin. Keikka oli juuri ennen joulua ja ulkona tuiskusi lunta. En nauttinut soittamisesta ylipäätään silloin ollenkaan, ja vielä vähemmän soittoajastamme. Se oli todella rankkaa. Olisin vain tahtonut olla peiton alla.

Walkerin tiedottaessa Warningin lopetuspäätöksestä pian konsertin jälkeen hänen vieroksumassaan skenessä alkoi pyöriä huhuja muun muassa siitä, että humalainen suomalaisyleisö sytkäreineen ja hoilaamisineen – siis laulamassa hänen kappaleitaan! – oli hänelle liikaa. Oikeat syyt päätöksen takana ovat kuitenkin toiset.

– Perustin Warningin kun olin 16. Lähdin koulusta samana vuonna. Yritä kuvitella itsesi saappaisiini: soitat yhdessä ja samassa bändissä, elät ja kasvat sen mukana kolmikymppiseksi. En halunnut olla 40-vuotiaana samassa veneessä kuin teini-ikäisenä. Olin kasvanut ulos Warningista. Minun oli aika jatkaa matkaa ja luoda uusia kanavia ja konteksteja musiikilliselle ilmaisulleni. Olin ollut todella onneton jo pitkään, ja kun sain lopettamispäätöksen viimein tehtyä, tunsin sanoinkuvaamatonta helpotusta.

Ja brittihuumori nostaa päätään ensi kertaa.

– Jos ollaan aivan rehellisiä, onhan Warning aivan kamala nimi bändille. Minua nolotti sanoinkuvaamattoman paljon, kun ihmiset kysyivät minulta kokoonpanoni nimeä.

Akustisia auringonsäteitä

Walkerin seuraava ilmaisukanava sai nimekseen 40 Watt Sun. Nimi on peräisin Marillionin kappaleesta Emerald Lies. ”Through the Silk Cut haze to the smeared mascara / A 40 watt sun on a courtroom drama”, Fish laulaa dramaattisesti brittiläisen neoprogebändin Fugazi-levyllä (1984). Marillionin toista albumia puunattiin peräti kymmenessä eri studiossa, eikä bändi ollut jälkikäteen tyytyväinen lopputulokseen. Ainakin jälkimmäinen osa kuulostaa tutulta.

Walkerin rakkautta Marillioniin on käsitelty lähes jokaisessa hänen antamassaan haastattelussa, eikä mies edelleenkään keksi kaikkien aikojen suosikkibändikseen muuta. Vaikka nimi 40 Watt Sun lainattiinkin Marillionilta, musiikki pysyi yhtä ”epäprogressiivisena” kuin Warningilla. The Inside Room -debyytti (2011) jatkoi Warningin melodisen minimalismin viitoittamalla tiellä, mutta mukana oli uusiakin elementtejä.

Ensinnäkin, sähkökitaran rinnalle oli tuotu akustisia elementtejä, jotka rikastivat sekä dynamiikkaa että äänimaailmaa. Toisekseen, introspektiiviset sanoitukset alkoivat sitoutua paikkoihin ja tapahtumiin eivätkä olleet enää niin universaaleja kuin Warningilla. (”And like the snow that’s falling / I’ve never been so pure before / Christiania, before I leave you / You’ll leave a mark on me.”)

Viimeiseksi ja kenties merkittävimmäksi, valonpilkahduksia löytyi entistä enemmän. Vaikka 40 Watt Sun ajoi yhtä synkässä metsässä kuin Warning, se tiesi auringon paistavan jossain puiden takana. Edellislevyllään Walker kuulosti polvilleen vajonneelta mieheltä, lyödyltä ja musertuneelta. Ei hän edelleenkään laulanut rinta rottingilla maailmaa vastaan, mutta äänessään soi kirkkaana uusi tunne: toivo.

– Warningin ja 40 Watt Sunin eroina ovat bändien nimet ja niissä musisoivat jäsenet. Kaikki muu on luonnollista progressiota, ei tietoista erilaisuuden tavoittelua. Kaikki mitä minä teen, on jatkumoa, oli otsikko mikä tahansa.

Luonnolliseen progressioon kuuluu myös se, että akustisia kohtia sisältävät kappaleet ovat alkaneet saada 40 Watt Sunin konserteissa kokonaan sähkökitarattoman käsittelyn. Viime vuonna Helsingissä Walkerin käsissä oli osan keikasta Les Paul, mutta valtaosan ajasta mies luotti akustiseen kitaraansa, kuten koko konsertin keston 2013 Savoy-teatterissa.

– En osaa sanoa mitään syytä tähän. Minusta ero on pinnallinen. Kirjoitan aina kappaleeni akustisen kitaran avustuksella.

Akustinen ei ole säikäyttänyt 40 Watt Sunin ystäviä, joista moni on seurannut Walkeria Warningin ajoilta. Bändi tuntuisi puhuttelevan edelleen doomfaneja, ja bändiä tunnutaan vieläkin buukkaavan alan tapahtumiin.

– Vaikka minusta olisi mukava soittaa muunlaisillakin festivaaleilla, asian laita tuntuu olevan tämä. Epäilen sen johtuvan palstatilan puutteesta. En kuitenkaan tahdo aliarvioida tämän päivän musiikkifaneja, he suhtautuvat erilaisiin asioihin huomattavasti avoimemmin mielin kuin 20 vuotta sitten. Ei kukaan enää hämmästele, jos Wovenhand jakaa lavan Godfleshin kanssa.

Palstatila tulee tälläkin kertaa metalliaviisista, vaikka lehden kanssa samana päivänä ilmestyvä 40 Watt Sunin Wider than the Sky -albumi sisältää metallia vain cd-levyssä käytetyn ohuen alumiinikerroksen verran. Kakkoslevyllä akustinen kitara on ottanut lopullisen niskalenkin. Levy soi kuitenkin monisävyisemmin ja äänimaailmaltaan rikkaammin kuin yksikään aiemmista Walker-teoksista.

– Tämän levyn äänittämisen ja julkaisun väliin mahtuu yli puolitoista vuotta. Meillä on ollut monta rautaa tulessa ja olemme kulkeneet läpi rankkojen vaiheiden. Milloin on turhauttanut, milloin suututtanut ja milloin masentanut. Kun Wider than the Skyn lehdistötiedote viimein lähti maailmalle, myönnän rehellisesti itkeneeni.

Tämä siis ennen yhtäkään levyarviota tai muuta julkista kritiikkiä. Walker kertoo levyn teemojen syntyneen samoin kuin ennenkin. Kaikki mikä häntä elävässä elämässä liikuttaa – taiteesta tapahtumiin – kerääntyy hänen sisäänsä odottamaan luovaa vapautusta.

– Kirjoitan omasta elämästäni, ei minua kiinnostaisi tehdä tätä muuten. Tämä tulee luonnostaan. Tahdon vain tehdä kaunista musiikkia. Jos kuulen, että jokin kirjoittamani koskettaa yksittäistä kuulijaa, tunnen olevani lähempänä jonkinlaista täyttymystä.

Musiikin kirjoittaminen ja laulaminen ovat edelleen Walkerille luonnollisimmat itseilmaisun keinot. Hän väittää, että ne ovat myös ainoat kaksi asiaa, joissa hän on todella hyvä. On vaikea erottaa, onko Walker tosissaan vai vitsaileeko, kun hän sanoo uskovansa olevansa onnellisempi, jos ei tekisi taidetta lainkaan.

Onnellisuuden hetkiä löytyy onneksi elävästä elämästä tälläkin hetkellä.

– Täydellinen päivä elämässäni olisi sunnuntai-iltapäivä, josta viettäisin useamman tunnin ruokaa laittaen, ovi etupihalle avoinna ja viinipullo korkattuna, BBC:n Radio 3 -kanavaa kuunnellen. Tärkeintä on, että ei olisi mitään murehdittavaa. Se on oikeastaan kaikki mitä tahdon. Mielenrauhaa.

Niin, se samainen radiokanava, joka lähettää Choral Evensongin.


Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2016.