Yhdeksänkymmentäluvun alkupuoli. Itäsuomalaisen sanomalehden mustavalkokuvassa pönöttää oudonnäköinen yhtye. Etualalla kameran linssiin tuijottava kiiluvasilmäinen hahmo on sotkenut naamansa jollain, jonka koostumuksesta en halua tarkempaa selontekoa. Hänen ilmeensä kielii, että nyt saatetaan olla omatoimilomilla Paiholasta.
”Impaled Nazarene”, seisoo kuvatekstissä. Seivästetty nasaretilainen. Pelkkä yhtyeen nimi herättää alle ripari-ikäisen hauraassa ja vaikutteille alttiissa kehossa pelon, kunnioituksen ja uteliaisuuden sekoittamia vilunväristyksiä. Yläasteen käytävillä on jo aiemmin kuiskittu rienaavia sanoituksia kirkuvasta laulajasta, joka syö lavalla matoja ja nakkelee pahaa-aavistamattoman yleisön niskaan maksankappaleita. Valokuva ei ole omiaan ainakaan hälventämään tuntemuksiani.
Lavalla Impaled Nazarene on kuulemma kuin villieläinlauma, joka raapii soittimiaan käsityskyvyn ylittävällä nopeudella. Tämä väite pitää monilta osin edelleen paikkansa. Vaikka porukka koostuu nykyisin päivätöissä hikoilevista keski-ikäisistä ukonköriläistä, livehommissa saati levytysstudiossa ei tingitä intensiivisydestä. Miehitystä on vuosien saatossa vaihdettu, mutta ”Impukat” on onnistunut säilyttämään täsmälleen sen saman vesikauhuisen energian, jolla se potkaisi itsensä pysähtymättömään liikkeeseen vuonna 1990.
Iskuvalmiudessa
Lehtikuvassa hätkäyttänyt hahmo oli Mika Luttinen. Sluti666-nimimerkilläkin tunnettu jäntterä pohjalainen on edelleen bändinsä nokkamies ja tätä nykyä ainut alkuperäisjäsen.
Laulajan vanhat haastattelut tuli luettua tarkkaan ja radiojutustelut kuunneltua yhä uudestaan korvat punoittaen. Ne olivat järjestään mahtavaa tavaraa. Ei tässä tillilihansa kuuliaisesti nieleskelevässä maassa, eikä totta puhuen monessa muussakaan, ollut totuttu moiseen suorapuheisuuteen ja sanavalmiuteen.
Impaled Nazarenesta kasvoi vuosien mittaan maailmanlaajuisesti suosittu, ahkerasti keikkaileva ja toinen toistaan vihaisempia levyjä julkaissut äärimetallibändi. Kun yhtye sitten julkaisi Manifest-levynsä (2007), tapasin Luttisen kasvotusten haastattelun merkeissä. Radiosta kuultu sanojen tulviksi hyökyvä verbaliikka oli häviämättömänä tallella.
Viime vuonna bändi saavutti kunnioitettavan rajapyykin täyttäessään 30 vuotta. Uutta levyäkin puskee, joten väännetään luurista Slutin numero. Puhelimeen vastaa kahvittelunsa lomasta juuri viisikymppisiään viettänyt ”nuclear metalin” kovaäänisin hälytyssireeni. Mitä olet näin korona-aikaan puuhastellut?
– Enpä kai muuta kuin käynyt töissä ja ollut kotona. Bändin kanssa ollaan reenattu viimeksi, saatana, joskus viime vuonna! Eikä tämä edes liity koronaan. Osa jengistä on kaksivuorotyössä, tekevät viikonloppuhommia ja niin edelleen. On aikamoinen työmaa saada tämä porukka treenikämpälle.
Teitä ei ole näkynyt striimikeikoilla tai fiittailemassa yhteissessioissa…
– Eipä ole edes kysytty. En kyllä lähtiskään, Luttinen nauraa.
– Omalle striimikeikalle taas… jos oltais isompi bändi, siinä olisi jotain ajatustakin. Sen pitäisi olla tosi spesiaalia, täytyisi olla kunnon lavat ja valot. Sellasessa ”maksakaapa kymmenen euroa” -tyylisessä, reeniksellä yhellä kameralla kuvatussa paskastriimissä ei ole mitään ideaa.
Moni bändi ja artisti on joutunut viskaamaan hanskat tiskiin, etsimään toimeentuloa muualta. Impaled Nazarene ei toimi näin. Se on odotustilassa kuin iskuun valmis kyy. Uusi levy on ollut valmiina syyskuusta 2020 lähtien, ja toukokuun lopussa isketään piste seitsemän vuoden levytystauolle, kun yhtyeen 13. albumi Eight Headed Serpent lävähtää kauppojen hyllyille.
Uutta musiikkia on saanut odotella tovin. Mitenkäs tässä näin on päässyt käymään?
– Me vaan ollaan tällainen porukka, että meillä pitäisi olla rehellinen keikkatauko. Niin, ettei ole vuoteen ainuttakaan keikkaa. Sitten tämä meidän ohjelmatoimisto onnistui myymään keikkoja lisää. Kun me mennään reenikselle, siellä treenataan joko uusia biisejä tai livesettiä. Livesettiä treenatessa uudet biisit ei kiinnosta ketään.
Kun keikkoja alkoi ilmaantua tasaiseen tahtiin, livenä soitettavat biisit oli käytävä kertaamassa treeniksellä muistin virkistämiseksi. Vuosia meni pelkästään siihen. Nelisen vuotta sitten alettiin puhua, pitäisikö mennä jossain vaiheessa studioon. Viime vuonna ryhdyttiin sanoista tekoihin.
– Vanhalla hyvällä mallilla mentiin: kaikki kirjottaa kotona, tuo biisit näytille ja se on siinä. Tällä kertaa ei muutettu yhtään mitään, biisit oli niin valmiita paketteja. Soitettiin biisit läpi ja todettiin vaan, että hyvähyvä.
Eight Headed Serpent äänitettiin ja miksattiin Vantaan Tikkurilan Revolver-studiolla Asko Ahosen kanssa. Luttinen kehuu vanhan liiton studiomiksaajan työskentelymetodeja ja kertoo bändin tulleen Ahosen kanssa erinomaisesti juttuun.
– Totesimme viimeisenä miksauspäivänä, että jos vielä teemme levyjä, niin samalla sapluunalla jatketaan.
– Infernossakin taisi lukea jotenkin niin, että Asko on tunnettu ainoastaan suomalaisten iskelmätähtien nauhoittamisesta, mutta tämähän ei pidä aivan paikkaansa. Sehän on tehnyt myös Kohu-63:a! Askolla on laaja kokemus kaikenlaisen musiikin äänittämisestä. Mutta meistähän se ei ollut aiemmin kuullukaan. Kysyin siltä jossain vaiheessa, että kuuntelitko yhtään meidän musiikkia, niin se vastasi vaan, että ”kuuntelin minä jotain internetistä”. Sillä oli niin sanotusti ”fresh ears” tähän hommaan.
– Annan aina laulujani äänittävälle henkilölle kopiot sanoituksistani. Jos tulee virheitä, niiden pohjalta on helpompi tehdä uusintaottoja. Sanoin Askolle, että jos sulla on Jeesus lähellä sydäntä, älä lue näitä. Se vain nauroi, että ei ole, hah hah.
Levy on mielestäni jakautunut kahteen osaan. Ensimmäinen puolikas esittelee hc-punkimpaa Impaledia, kun taas albumin jälkimmäinen osio tarjoaa blackmetallisempaa, vanhan Impaledin tyylistä tykitystä.
– Mjaa… enpä olekaan ajatellut tota noin. Sitä vaan mietti, mikä on toimivin biisijärjestys. Se oli selvää, että Goat of Mendesillä alotetaan ja Foucaultiin lopetetaan. Eka biisi oli aivan selkeä asia: ihan sama mitä fuusiojatsia muut biisit on, niin se menee ykköseksi ja sinkkubiisiksi, enkä edes kysy asiasta keneltäkään.
– Goat of Mendesistä saadussa palautteessa moni puhuu paluusta Ugra Karman [1993] aikoihin. Ehkä olen liian lähellä aihetta, mutta ei siinä biisissä ole mielestäni mitään Ugra Karmaa.
Oma lempparini on Triumphant Return of the Antichrist. Blackmetallisempaa puolta edustava biisi on silkkaa timanttia alusta loppuun, kehaisen.
– Se oli ensimmäinen biisi, jota levyltä treenattiin. Se on Arkin [Mika Arnkil, basso] biisi. Hän toi sen treeneihin joskus kolme neljä vuotta sitten. Niitä biisejä alkoi pikkuhiljaa tulemaan tähän tapaan.
Pystytkö määrittelemään, kuinka kauan sinulta kuluu biisin kirjoittamiseen?
– Goat of Mendes on minun säveltämä ja sanoittama. Sävellyksessä kesti kolme vuotta, sanoittamisessa kolme viikkoa. Metastasizing and Changing Threatin nimen keksin kolme vuotta sitten. Se taisi olla viimeinen biisi, jonka sain valmiiksi ennen kuin mentiin studioon. Se on eräänlainen sisarbiisi levyn kolmantena löytyvälle Shock and Awelle.
Latteuden uhallakin väitän, että uusi levynne on läpileikkaus Impaled Nazarenen historiasta. Siinä on puolen tunnin tiukkaan pakettiin puristettuna kaikki tarvittavat IN-elementit.
– Tätä mietin kyllä itekin, kun levy saatiin valmiiksi ja oli masteroitu lätty kädessä. Kun kuuntelin sitä, totesin että on tämä kyllä aika hyvä läpileikkaus urasta.
Piste hulluudelle
Ehkäpä pieni tauko on tehnyt hyvää. Eight Headed Serpent on jopa Impaled Nazarene -asteikolla harvinaisen vihainen, suorastaan silmille käyvä albumi. Yhtyeen musertava käskytys on aina henkilöitynyt Luttisen mielipuoliseen ääntelyyn. Tällä kertaa lauluosastolta hyökätään liiviin kiinni todella ärhäkästi. Lähtikö äänitys osaltasi luontevasti?
– Lähti. Eron huomaa varsinkin viime levyyn [Vigorous and Liberating Death, 2014] verrattuna. Menin silloin suoraan töistä studioon laulamaan. Kun on ollut päivän töissä, kroppa on väsynyt. Sitä on väsynyt fyysisesti ja henkisesti. Totesin nyt, että jaotetaanpa kaikki nauhotukset viikonlopuille.
Se tuotti tulosta. Luttinen lauloi osuutensa kahdessa päivässä ja kertoo olevansa erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Levyllä on jopa niitä demonisia örinöitä, joita kuultiin bändin ensimmäisellä pitkäsoitolla Tol Cormpt Norz Norz Norzilla (1993). Onko tämä tietoinen nyökkäys debyyttinne suuntaan?
– Kun kuuntelin Unholy Necromancya reeniksellä, totesin että nyt kuulostaa niin vanhalta IN:ltä, että tähän on pakko vetää ne saatanan demoniefektit pitkästä aikaa. Joten kyllä, bändillä tuli viime vuonna 30 täyteen ja siihen suuntaan nyökättiin.
Luttinen kertoo, että albumin työnimenä oli pitkään The Octagon Order, levyltä löytyvän biisin mukaan.
– Mietin, kirjoittaisinko eräänlaisen jatko-osan Road to Octagonille [2010]. Vaikkei se olekaan mikään konseptilevy. Nimi tulee japanilaisesta mytologiasta, alkuperäisnimitykseltään Yamata no Orochi.
Kyseessä on eräs vanhimmista kirjoitetuista japanilaistaruista. Siinä jättimäinen kahdeksanpäinen ja -häntäinen, levän ja sammalten peittämä ja silmittömän ruma merihirviö huuhtelee sille uhratun ihmislihan kilometrien mittaiseen suolistoonsa väkevällä viinalla. Sen valtava ruumis peittää kahdeksan kukkulaa ja yhtä monta laaksoa. Sitten sakella ansaan houkuteltu luonnonoikku kohtaa kohtuuttoman verisen lopun taivaasta alas paiskatun, katanansa salat taitavan tyypin toimesta.
Sopivaa aineistoa Impaled Nazarenen käsiteltäväksi, siis.
– Näitä kahdeksanpäisiä lohikäärmeitähän on monessa muussakin mytologiassa. Tämän japanilaisversion ajoin sitten IN-sanoitusfiltterin lävitse niin, ettei tekstillä ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen mytologian kanssa.
Teema-albumista ei taaskaan ole kyse, mikä on pääteltävissä jo kappaleiden nimistä. Nyt Luttisen kirjalliseen tähtäimeen ovat joutuneet esimerkiksi somemaailman moraaliposeerajat.
– Tämä nykyajan soijapoikameininki…
Laulajan äänensävyssä alkaa kyteä vanha tuttu hiillos.
– Jenkeistä tänne rantautunut cancel culture -hulluus ja saatanan hyvesignalointi ja mitä kaikkea muuta sontaa. Sitten kaikki mt-potilaat joilla on Twitter-tili nappaavat näistä kiinni. Olen sadistisen sataprosenttisen varma, että tämä hulluus tulee jatkumaan vielä pari vuotta. Jossain vaiheessa se törmää tiiliseinään ja loppuu, vittu, siihen. Sitten tulee vastareaktio, että nyt tämä saa riittää.
– Kyllä aika syvällä suossa kynnetään, kun muutama ihminen pystyy aiheuttamaan vahinkoa yrityksille muutamalla Twitter-viestillä.
Levyn viimeinen kappale on nimeltään Foucalut Pendulum. Siinä lähetetään terveiset muun muassa flatearthereille. Biisissä viitataan ranskalaisen fyysikon Léon Foucault’n keksimään heiluriin, jolla hän osoitti maapallon pyörimisliikkeen akselinsa ympäri. Luttinen suosittee menemään vaikkapa Tikkurilan Heurekaan pällistelemään moista masiinaa.
– Samoihin lyriikoihin on sisällytetty rokotevastaiset äidit ja muu helvetin huuhaaporukka. Enkeliparantajia ja yksisarvishoitajia, jumalauta siis… Maailma on todellakin mennyt sekaisin siitä, kun viimeksi on sun kanssa puhuttu!
– Täytyyhän nyt ihmisen olla aika helvetin epätoivoinen, jos alkaa tällaisiin uskomaan. Vaihdat Jeesuksen yksisarviseen, samaa epätoivoa… voi hyvää päivää, Sluti hekottaa.
– Surullisintahan tässä on, että tämä jengi on toiminut jo vuosikausia. Internetin myötä maailma on muuttunut helvetin paljon tyhmemmäksi.
Aamen. Levyn komean kansitaiteen takana on Tuomas ”Ritual” Tahvanainen. Sama mies on tehnyt Pro Patria Finlandian (2006) kannen ja suunnitellut yhtyeen Nucleargram-logon.
– Siisti homma tässä oli se, että Ritual oli tehnyt levynkanneksi päätyneen maalauksen meille 30-vuotislahjaksi. Kun alettiin puhua, että kansikuvakin tarvitaan, todettiin vain, että eihän tässä sen kummempaa, siinähän on levylle aivan täydellinen kansi.
Naureskelen uuden levyn promokuvien ääritehokkaalle törkeydelle. Taas on panostettu. Etenkin basistin kirvesmurhaajan muotokuva vetää pelottavuudessaan vertoja Jack Nicholsonin Hohto-vastaavalle. Ellei mene jopa ohi.
– Viimeksi otettiin tylsiä seisomiskuvia, nyt päätettiin ottaa yksittäiskuvat jokaisesta. Annettiin jokaiselle vapaat kädet. Täytyyhän niitten kuvien mennä yksi yhteen musiikin kanssa.
Pioneerin alkutaival
Ensimmäiset kaksi demoaan, Shemhamforashin ja Taog eht fo Htao Ehtin, Impaled Nazarene julkaisi metallimaailmalle merkittävänä vuonna 1991. Bändin levy-yhtiö Osmose uudelleenjulkaisi demokaksikon viime vuonna kymppituumaisena. Sen kuunteleminen rinnan uuden studioalbumin kanssa tekee laakista selväksi, ettei ImpNaz ole menettänyt aggressiostaan piiruakaan.
– Osmosen uudelleenjulkaisun aikaan en vaivautunut kuuntelemaan Shemhaforashia, Luttinen naurahtaa kuivakkaasti.
– Taogia kuuntelin ihan omaksi huvikseni. Silläkin kuuluu basso hyvin, se on tän bändin tavaramerkki. Meillä on aina ollut niin helvetin kovia basisteja, että sen pystyy pistämään ihan kunnolla pinnalle. Varsinkin uudella levyllä Arkki tekee bassolla todella makeita juttuja.
Ysärin alussa Suomi oli yksi suuri ruskealta kastikkeelta, röökiltä ja lasinpesunesteeltä dunkkaava Teboilin baari. Speed metal yskähteli kuolintoreissaan. Uusi, huomattavasti raaempi ja synkempi metallimusiikin alalaji, death metal, alkoi nostaa kalmanvalkeaa päätään. Samoista turpeista kaivautui Impaled Nazarene. Sen musiikki oli kuolometallikollegoihin verraten pari astetta häiriintyneempää, nopeampaa ja mustempaa.
Kuinka musiikkiinne tuolloin reagoitiin vaikkapa speed metal -jantterien suunnalta?
– Ei kai ne reagoineet mitenkään, hah! Eipä me Suomen kuvioihin edes tähdätty. Kaikki kontaktit oli oikeastaan ulkomaille. Samaan aikaan Suomen death metal -skenestä tuli maailmalaajuisesti tunnettu juttu. Verrattuna norjalaisten tai floridalaisten tekemisiin Suomessa tehtiin aivan erisoundista musiikkia. Suomalaisilla oli ihan oma äänimaailmansa.
– Nämä death-bändit vetivät enemmän sukseeta, sanotaanko näin. Me tultiin vähän sieltä takavasemmalta. Ja ajettiin aika saatanan monen ohi.
Uransa alkuajat pohjoisessa majaansa pitänyt IN äänitti viisi ensimmäistä levyään Kemin Tico-Tico-studiolla Ahti Kortelaisen hoivissa. Tuo paja on puskenut ulos toinen toistaan legendaarisempia äärimetallialbumeja. Onko koskaan käynyt mielessä tehdä jälleen äänitysreissu Kemiin?
– Onhan sitä miettinyt. Mutta kun kaikki asuvat täällä etelässä, niin jonnekin Kemiin lähteminen vie, vittu, yhden studiopäivän jo yksistään.
Pystytkö edelleen allekirjoittamaan ensimmäisen levynne?
– Totta helvetissä, sehän on ihan vitun kova! Se on vähän sellainen levy, ettei kukaan ole tehnyt samanlaista. Sillä on tosi paljon Etelä-Amerikan skenehulluutta, Sarcófagoa ja Sextrashiä.
Nämä Belo Horizonten likaisemman äärilaidan remmien äänitteet päätyivät pohjoisuomalaisten kouriin tapetrading-ympyröistä ja toimivat osaltaan suurena vaikutteena Impaled Nazarenelle.
Nuclear metalia ja keittiöyrttejä
Impaled Nazarene on pysynyt uskollisena levy-yhtiölleen, ranskalaiselle Osmoselle, joka on julkaissut bändin jokaisen levyn. Luttinen tokaisee ykskantaan, että vaikka tarjouksia on tullut vuosien mittaan sieltä täältä, bändi ei ole kokenut tarvetta tallinvaihtohommille. Hän vertaa tilannetta Cannibal Corpsen vastaavaan, buffalonfloridalaiset kun ovat viihtyneet koko uransa Metal Bladellä.
Osmosen pomosta Hervé Herbautista on tullut vuosien mittaan kaveri, jonka kanssa tulee vaihdettua muitakin kuin bändibisnekseen liittyviä kuulumisia. Kuten vaikka puutarhanhoitovinkkejä.
– Hervéllä ja mulla on yhteisenä harrastuksena keittiöyrttien kasvatteleminen. Lisäksi touhutaan takapihoillamme kaikenlaista. Sillähän on aivan käsittämätön meininki, kasvattelee kaikenlaista perunoista tomaatteihin. Se laittaa aina kuvia, mitä se on puuhastellut. Olen kyllä kateellinen! Täytyy sanoa, että kukkien istutteleminen on hyvää vastapainoa kaikelle muulle.
– Vanhaksi sitä on tullut, ei siitä pääse mihinkään, kun on tällaiset asiat alkaneet kiinnostaa.
Luttisen lauseet putoilevat tänään ehkä rahtusen nuoruusvuosia rauhallisemmin, mutta niissä on nyt elämää toisestakin kulmasta tarkastelleen ihmisen jämäkkyyttä.
Mitä lämpimimmät onnitteluni viisikymppiselle! Miltäs nyt tuntuu?
– Kiitos. Oispa vielä kolmikymppisen ruumis, mutta tietäisi kaiken sen, mitä tietää nyt. Kolmikymppisenä sitä kuvitteli tietävänsä kaiken. Piti viisikymppisiä täysinä raatoina. Nyt tajuaa, ettei, vittu, tiennyt oikeasti yhtään mitään. Kyllä ikä tuo perspektiiviä kaikkiin asioin.
Pakko nostaa hattua, sillä harva ikäisistänne koostuva porukka työstää yhä noin vihaista matskua.
– Noh, Cannibal Corpse ja Napalm Death on kaksi loistavaa esimerkkiä bändeistä, jotka eivät ole löystyneet, saatana, pätkääkään. Pikemminkin päinvastoin.
Oletko joutunut kiinnittämään vuosien karttuessa erityistä huomiota kuntoiluun? Lavalla toimituksenne on taatusti melkoinen fyysinen ponnistus.
– Kun tekee fyysistä työtä, se on aika lailla siinä.
Kaukaiset lavat, kaatuneet toverit
Impaled Nazarene on normaaliolosuhteissa ahkerasti keikkaileva bändi. Vaikka suuri osa keikoista ajoittuu viikonloppuihin, kalenteri täyttyy vuoden mittaan rukseista.
Luttinen mainitsee, että keikoille alkaisi pikkuhiljaa tehdä jo mieli.
– Oishan tuo jo korkea aika päästä vetämään. Varsinkin nyt, kun tulee uusi levykin. Viisi minuuttia ennen kuin soitit, ohjelmatoimistolta tuli uusi siirretyt keikat -lista, Luttinen nauraa vallitsevan tilanteen jo koomisia piirteitä saavalle lohduttomuudelle.
– Kyllä tämä on oikeasti alkanut jo vituttamaan. Meillä taitaa olla tälle vuodelle kaksi keikkaa peruuttamatta, ja toinen niistä olisi joulukuussa Brasiliassa. Sinne ei lähetä, vaikka oltais saatu 700 rokotetta! Siellä tilanne on mikä on. Juttelin yhden tutun lääkärin kanssa, ja se sanoi, että tällä hetkellä olisi itsemurha lähteä Brasiliaan.
– Saksalainen hevitoimittaja ihmetteli Suomen vähäistä tartuntamäärää. Sanoin, että siihen varmasti vaikuttaa suomalainen perusluonne, pidetään social distancea jo luonnostaan. Täällä ei, vittu, halailla ja pussailla koko ajan niin kuin jossakin etelämmässä. Mutta täysin mahdotontahan se on ennustaa, miten tämä tulee päättymään. Jos sieltä tulee kunnon megavariantti ja tuo tullessaan neljännen ja viidennen aallon, kuinka kauan yhteiskunnat pysyvät pystyssä, milloin kaikilla alkaa pälli levitä?
Mikäli rutossa ei ole tarpeeksi, viikatemiehen kaavun lieve hipaisi myös Impaled Nazarenea, kun Nihil-levyllä (2000) soittanut kitaristisuuruus Alexi Laiho siirtyi vuodenvaihteessa esiripun taa.
– Se todellakin tuli yllättäen. Oli kyllä saatanan ahdistavaa. Kyllä Suomen metalli menetti johtotähden. Alexi oli käsittämätön kitaristi ja aivan mahtava tyyppi. Ei ole kuin pelkästään hyviä muistoja.
– Ei taida löytyä Suomesta – katsotaan tätä sitten mistä genrestä tahansa – toista tyyppiä, jonka kuoleman jälkeen respectiä olisi antamassa tuollainen liuta maailmantähtiä. Allulla ei noussut menestys päähän pätkääkään. Sehän oli niin saatanan nöyrä kuin olla voi. Lähinnä sitä ahisti, kun valitaan maailman parhaaksi.
– Kuuntelin juuri Bodom after Midnightin ep:n. Sieltä olis tullut vaikka mitä.
Siinä on kyllä, etenkin kiippareista riisuttuna, vahva back to roots -meininki.
– Olen täsmälleen samaa mieltä. Siinä ei ole mitään vitun pimputtelua, varsinkin se videobiisi on aivan käsittämättömän kova.
Ja Laiholla vielä Impaled Nazarene -paita päällä.
– Sekin vielä bonuksena, Luttinen huokaa.
– Sitten kun LG Petrov lähti, niin olin vain, että eihän tämä nyt ole todellista. Vähän sen jälkeen kuoli erittäin hyvä ystävä, Ancient Ritesin rumpali Walter van Cortenberg. Tämmöinen vuosiko tästä on tulossa? Hiljaseksi veti, joka kerta. Kaikkihan me täältä lähetään, siitähän nyt ei pääse mihinkään.
Ei auta kuin painaa itse entistä lujemmin eteenpäin. Niin tekee myös Impaled Nazarene. Kun takana on kolme vuosikymmentä äärilaidan louhintaa ja maapalloa on koluttu, Luttinen kertoo miettineensä itsekin toisinaan yhtyeensä tulevaisuutta.
– Jatketaan niin kauan kuin tätä jaksaa tehdä. Sitten kun alkaa maistua puulta, ei varmaan tarvi tehdä mitään. Tämä on paineetonta, koska yksikään meistä ei elä musiikilla eikä joudu miettimään studiolevyn kanssa kiirehtimistä ja taas sille samalle maailmankiertueelle lähtemistä. Yksi asia, joka meidät on pitänytkin kasassa on se, ettei me rundata. Soitetaan viikonloppukeikkoja. Meidän suhtautuminen siihen, kuinka me tämä homma hoidetaan, on sen takia ihan toinen. Kun keikat on ripoteltu pitkin vuotta, pysyy touhussa mielenkiinto yllä. Ja se touhu on helvetin hauskaa!
Julkaistu Infernossa 5/2021.