Musiikkiasi on äärimmäisen hankala määritellä. Miten itse kuvailisit sitä?
– Jonkinlaista hard rockia lämpimällä, simppelillä ja taiteellisella otteella, Eilera [alias Aurelié Potin Suau] määrittelee.
Lämmin, simppeli ja taiteellinen ote käy selväksi myös naisen uuden Face Your Demons -levyn sanoituksista, jotka ovat kaikessa karsitussa suoruudessaan erittäin henkilökohtaisia.
– Lähestyn kirjoittamista minimalistisesti: vähän sanoja, mutta oikeita sellaisia. Kaikkein hankalinta oli löytää tekstin ydin, ja vasta kun kunkin kappaleen sanoitukset olivat täydelliset, rupesin työstämään niihin musiikkia. Näin sain aikaiseksi persoonallisia, sydämeltään puhtaita kappaleita. Jokainen niistä vastaa albumin perimmäiseen kysymykseen: mikä saa ihmisen sydämen sykkimään, vaikka kaikki muu ympärillä olisi kuollutta.
Eilera on helppo iskeä ”female fronted heavy metal” -määreen alle. Jotkut tahot ovat ehtineet pitää genretystä seksistisenä, mutta kuinka itse näet asian?
– Minusta se on seksististä vain niiden mielestä, jotka ovat muutenkin seksistisiä. Jos kuulija on mieleltään avoin, tuskin hän edes miettii asiaa.
– Uskon, että tuon naispuolisena biisinkirjoittajana jotain uutta metalliskeneen, koska saan vahvuuteni eri asioista kuin miehet. Teen asioita hieman eri tavalla kuin rockhommissa on totuttu, tuon niihin oman persoonallisuuteni. Avoin mieli ja muutama kuuntelukerta auttavat musiikkini sisäistämisessä.
– Olen tehnyt näitä hommia vuodesta 1998, ja silloin mukana ei ollut montakaan naista. Koko trendi vaikuttaa minusta oudolta, koska olin tehnyt musiikkia progressiivista deathiä soittavalla Chrysalisille jo vuosia ennen kuin naiset nousivat metallissa kunnolla näkyviin.
Olet asunut Suomessa jo hyvän aikaa. Tunnetko itsesi suomalaiseksi?
– Suomi on kuulunut elämääni jo 16 vuoden ajan, ja muutin neljä vuotta sitten Helsinkiin. Rakkauteni Suomeen on ollut aika intohimoinen suhde, sekä hyvässä että pahassa, Eilera hymyilee.
– En usko, että tällainen suhde toimisi ilman todella voimakasta ydintä. Ranskassa ollessani tein tunteikasta ja kaunista musiikkia luonnon keskellä ja tulin Suomeen ”viimeistelemään” persoonan, joka jo olin.
– Olenko suomalainen? Riippuu, miten asian ajattelee, mutta sanoisin, että olen osittain.
Mikä on suurin demonisi?
– Yksinäisyys. Olen kokenut sen ja se satutti syvästi.
– Olen ollut aina itsekseni, eikä minulla ollut montaa kaveria koulussa tai yliopistossa, mutta se oli ihan ok. Viihdyn omassa maailmassani ja rauhassani, mutta mitä syvemmälle ajauduin musiikkihommiin, sitä yksinäisemmäksi tulin. Moni ei yksinkertaisesti ymmärtänyt kuka olin. “Nainen, joka soittaa hard rockia? Mitä? Mikä on sinun oikea työsi?” Ja muuta vastaavaa.
– Kävin yksinäisyyteni pohjalla Montpellierissä muutama vuosi aiemmin kuin muutin Helsinkiin. Tunsin oloni ulkopuoliseksi, ja oli todella tuskallista tuntea, että ei kuulunut lainkaan ympäristöönsä. Helsingistä löysin samanhenkistä porukkaa, mikä sai oloni kotoisaksi.
– Olen iloinen, että kaltaisillani ihmisillä on Ranskassa nykyisin helpompaa, mistä voi kiittää erityisesti Hellfestiä. Ranskassa on nykyään iso joukko ihmisiä, jotka uhraavat aikansa ja intohimonsa raskaalle musiikille.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2016.