Mitä voi odottaa ensimmäisen levynsä tehneeltä Lucifer-nimiseltä bändiltä? Perhanan hyvää vanhakantaisesti doomahtavaa heavy metalia, ellei muuta.
Lucifer on mitä mainioin kohde syytöksille ”occult rock -buumin” mukana ratsastamisesta. Trumpettilahkeet ja liehuvat hiukset lepattavat, kun karvaiset miehet ja nuori nainen (laulaja, tietysti) jytäävät menemään kuin viimeistä neljää vuosikymmentä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kliseethän ovat kuitenkin pitkälti kuulijan korvissa ja silmissä, sillä Lucifer itse on touhunsa suhteen erittäin vakavissaan.
– Minua ei kiinnosta, mitä ihmiset meistä ajattelevat, laulajatar Johanna Sadonis tokaisee kotoaan kesäisestä Berliinistä.
– Hommassa ei voi olla missään tapauksessa mitään kliseistä, mikäli musiikki lähtee aidosti sydämestä, ja itse kasasin yhtyeen tarkkojen suunnitelmien mukaisesti. Luciferin hahmo itsessään on hyvin kaunis ja voimakas, ja olen ylpeä, että voimme käyttää häntä symbolina bändillemme. Lucifer: väärinymmärretty kapinallinen, kirkas kointähti!
– Ensimmäisen levymme nimeksi muodostui simppelisti Lucifer I, koska se on tietysti taas yksi alku eräänlaiselle matkalle.
Joku saattaa tunnistaa Sadonisin vuosina 2012–14 toimineesta The Oath -yhtyeestä, jonka toinen keulahahmo, Linnéa Olsson, vaikuttaa nykyisin kitaristina Grave Pleasuresissa [ex-Beastmilk]. Bändin lyhyen uran ainoaksi kaupalliseksi tuotteeksi jäi näpsäkkä nimikkoalbumi viime vuoden puolelta.
Mitä ihmettä teille oikein tapahtui, sillä uranne vaikutti olevan aika hyvässä nousussa?
– Oath oli meille kaikille tärkeä bändi, ja ainakin itse näin sen toiminnalla olevan tulevaisuutta. Valitettavasti yhtyeen ura muodostui todella lyhyeksi ja myrskyisäksi, eikä touhu ollut enää mukavaa yhdellekään osapuolelle. Mutta nyt se on mennyttä ja olemme siirtyneet eteenpäin.
– Olen erittäin ylpeä tekemästämme levystä, ja lopultahan Oathin kuolema sai minut perustamaan Luciferin! Niin paljon kuin vanhaa bändiä rakastinkin, Lucifer merkitsee minulle niin paljon enemmän, ja uskon, että tämä kaikki tapahtui tarkoituksella.
Muodostuiko uuden kokoonpanon löytyminen missään vaiheessa hankalaksi?
– No, Oathista ja Angel Witchistä tuttu rumpali Andrew Prestidge oli messissä käytännössä välittömästi, samoin Dino Gollnick [mm. Ladytronin livebasisti], jonka tarkoitus oli soittaa jo Oathissa sen loppuaikoina. Tämän jälkeen keskustelin entisen Cathedral-kitaristin Garry Jenningsin kanssa ja ryhdyimme kirjoittamaan biisejä melkeinpä heti. Kaikki tapahtui siis todella nopeasti ja sujuvasti.
Lucifer I:lta kuuluu läpi ikiaikainen Black Sabbath -palvonta, ja löytyypä juurevista riffeistä muutoinkin melkoiset määrät doom metalin ja raskaan rockin historiaa.
Mikä ihme doomissa viehättää niin paljon, että palaatte samojen hommien pariin kerta toisensa jälkeen? Onko genressä jotain aivan erityisen merkittävää?
– Voi, me kaikki fanitamme Black Sabbathia, erityisesti Garry ja minä! Bändimme suurimpina vaikutteina toimivat 1970-luvun raskasrock, protometalli ja tietysti vanha doom.
– Palvomme näitä vanhoja yhtyeitä, koska ne ovat pohjustaneet kaiken sen, mitä metallissa ja hard rockissa kuullaan tänä päivänä. Se musiikki vain yksinkertaisesti on niin hyvää! Mieluummin pysyttelen alkuperäisten klassikoiden parissa kuin tuhlaan aikaani joihinkin laimeisiin kopion kopioihin.
Haastattelu julkaistu Infernossa 6/2015.