Lamb of God
VII: Sturm und Drang
Nuclear Blast
”My hands are painted red. My future’s painted black. I can’t recognize myself. I’ve become someone else. My hands are painted red.” (512)
Toukokuun 24. vuonna 2010 Randy Blythe aiheutti faninsa kuoleman Prahassa. Teini-ikäinen Daniel Nosek kiipesi Lamb of Godin keikalla lavalle, josta laulaja heitti nuorukaisen maahan. Tarpeettoman väkivaltaisesti ehkä – kuka tietää? Joka tapauksessa Danielin pää iskeytyi lattiaan ja ilmalennon aiheuttama aivoverenvuoto tappoi miehenalun kuukautta myöhemmin.
Blythe ei tiennyt asiasta mitään. Hän kuuli tragediasta vasta yhtä studioalbumia, kahta vuotta ja yhtä Euroopan-kiertuetta myöhemmin, kun tshekkiläinen poliisi saartoi hänet Ruzyněn lentokentällä bändin palatessa keikalle Prahaan. Blythe oli satavuotiaassa tshekkivankilassa ennen kuin oli ehtinyt kunnolla astua maankamaralle.
Stoori on tuttu kaikille, jotka seuraavat edes pintapuolisesti, mitä metallin maailmassa tapahtuu. Asiaa seuranneet tietävät myös, että Blythe vapautettiin syytteistä viiden viikon vankeuden jälkeen.
Mutta kuinka helposti sitä unohtaa, tai antaa itselleen anteeksi, teinipojan kuolemantuottamuksen? Vaikka kuinka tapaturmaisen.
Lamb of God teki tapausta seurannutta studioalbumiaan pitkään. Raivoisa, upea, kypsä lopputulos on tässä.
Onhan Lamb of God aina ollut vihainen. Tällä kertaa vimma ei kuitenkaan kohdistu abstrakteihin konsepteihin, kuten järjestäytynyt uskonto, vaan albumi on Blythen – ja koko bändin – henkilökohtainen katarsis. Se kuuluu. Ei vain ennenkuulumattoman intiimeissä lyriikoissa, vaan riffien, rumpaloinnin, koko helahoidon ilmiselvässä tunnelatauksessa.
Blythe on aina kuulunut metallin monipuolisimpiin murisijoihin, mutta tällä albumilla syvältä sydämestä kumpuava ulosanti ulottuu vieläkin laajemmalle skaalalle. Esimerkiksi hienon Embersin puhdas kertosäe pääsee aivan yllättämään suoranaisella herkkyydellään.
On oikeastaan tietynlainen helpotus, että levy on niin hyvä. Olisi, miten sen nyt sanoisi, sääli, jos bändille selvästi näin tärkeä sieluntuotos ei toimisi musiikillisesti. VII: Sturm und Drang on kuitenkin bändin paria aiempaa levyä selkeästi groovaavampi, koukuttavampi ja jollain määrittelemättömällä tavalla ihan vain jytympi.
Aivan Sacramentin (2006) tasolle kokonaisuuden intensiteetissä ei päästä – tosin saatan olla tässä kohtaa hieman puolueellinen. Kyseinen levy kun on ollut minulle julkaisustaan lähtien yhdenlainen vihaisen metallimusiikin ruumiillistuma Panteran Vulgar Display of Powerin tai Hauntedin rEVOLVErin tapaan. Jokaisen näistä veisin autiolle saarelle mukanani enkä pääsisi tylsistymään.
VII: Sturm und Drang on kuitenkin niin lähellä raivoisaa kultaa kuin faneilla on ollut mitään oikeutta odottaa.
”You are completely responsible for your own life, and no one is going to save you from yourself. So stop blaming your problems on any and everything else. It does not matter one tiny fucking bit how unfair you think the world is. It’s only what you do. Right here. Right now. Right this fucking instant that matters.” (Delusion Pandemic)