Lost Society & Overkill – Pakkahuone, Tampere 17.4.2013

22.04.2013

New Jerseyn thrash-ylpeys Overkill on noussut lähes 20 vuotta kestäneen kuivan kauden jälkeen uuteen kukoistukseen, kiitos mainioiden Ironbound- ja The Electric Age -albumien. Niin hieno ja omalaatuinen bändi kuin Overkill on 80-luvulta saakka ollutkin, se on jäänyt selkeästi niin sanotun The Big Fourin varjoon. Tässäkin valossa tuntuu selkeästi ylimitoitetulta buukata yhtye peräti viiden keikan klubirundille Suomeen, se kun on ehtinyt käväistä Jalometallissa vuonna 2008 sekä Tuska Open Airissa vuosina 2010 ja 2012.

Asia oli helppo todeta myös Tampereen 1500 henkeä vetävällä Pakkahuoneella, jonne rässäreitä oli valunut paikalle juuri sen verran, että iso tila ei kumissut tyhjyyttään. Neljänneksen Pakkahuoneen kapasiteetista vetävällä Klubin puolella sama porukka olisi täyttänyt tilan jo oikeinkin hyvin. Tämä taitaakin olla hyvä osoitus siitä, kuinka keikkarintaman isot tekijät toimivat useita keikkoja pakettina paljousalennuksella hankkien.

Veteraani Overkillin lämppäriksi oli buukattu varsin osuvasti vastikään yllättävänkin kypsältä kuulostavan Fast Loud Death -esikoisensa julkaissut jyväskyläläinen Lost Society. Bändin kirjaimellisesti poikamainen energia ja sympaattinen kohkaus toimi mainiosti jo levyltä ja samaa tuli todettua myös keikasta.

Kuuleman mukaan äärimmäisen nopealla kamojen pystytyksellä ja pelkällä linjacheckillä ensimmäistä kertaa todelliseen tulikasteeseen joutunut nuorisonelikko osoitti heti alusta alkaen olevansa kuin kotonaan isollakin lavalla. Ammattitaitoinen (ja hyväkroppainen) miksaajakin sai säädettyä ensimmäisen viiden minuutin aikana soundit alun hieman kolisevista, laulua ja sooloja taustalle hukuttavista olosuhteisiin nähden riittävän hyviksi, joten mikäs oli bändin paukuttaessa erittäin vauhdikkaan puolituntisen.

02Overkill130417

Jos jäsenten liikkuminen ja esiintymismaneerit ovat epäilemättä tarkkaan useilta eri esikuvilta matkittuja, ne istuvat täysin luonnollisesti poikien lavaolemukseen, jota ei voi kuin ihailla leveästi virnistellen. Koko bändi, päänsä melkein irti pyörittävä rumpali etunenässä, vetää sellaisessa etukenossa, että nenälleen tai perseelleen tuiskahtaminen vältetään vain vaivoin, mutta tehokeinona tästä saadaan kuitenkin puristettua kaikki irti.

Hyväntuulisuutta tihkuva porukka käytti ison lavan lähes jokaisen senttimetrin hyväkseen ja kitaristi-laulaja Samy Elbannan vastustamattoman energinen esiintyminen ja poikamainen karisma imaisivat väkisinkin mukaan suurimman osan tässä vaiheessa vielä varsin vaatimattoman kokoisesta, pääasiallisesti vanhemmista jääristä koostuvasta yleisöstä, joille yhtye ei mitä todennäköisimmin ollut vielä tuttu. Vaan voinenpa melkein vannoa, että aika moni tulee hankkineeksi Fast Loud Deathin pelkän keikan perusteella ja aivan ansiosta.

01Overkill130417

Jos Samylla ei vielä ole ongelmia tyttöjen kanssa, niin viimeistään muutaman vuoden päästä on syytä varautua vähintäänkin kohtuullisen kokoisella pussilla pieniä kiviä, joilla voi nakella pois innokkaimpia jaloissa roikkujia. Koko nelikosta on helppo tuntea isällistä ylpeyttä ja heille suo vilpittömästi kaiken näkyvyyden ja saavutukset niin nyt kuin tulevaisuudessa.

Sen minkä Overkill hävisi lämppärilleen liikkeessä, se voitti jämäkkyydessä ja vakuuttavuudessa. Iän ja kokemuksen mukanaan tuoma uskottavuus oli sitä luokkaa, että vaikka kyse oli heille todennäköisesti pelkästä rutiinikeikasta, kaukana kotoa tilaan nähden vähälukuiselle yleisölle, minkäänlaista asennevammaa ei huomannut missään vaiheessa. Loppua kohti bändi tuntui jopa selkeästi lämpenevän yllättävänkin kovaan hurmioon yltyneen yleisön vastaanotosta, joka näyttäytyi ajoittain melkoisena jumppatuokiona.

05Overkill130417

Ensimmäinen koskaan näkemäni Overkill-keikka Tuskassa kolmen vuoden takaa oli aivan perhanan kova. Nyt, ilman minkäänlaisten stimulanttien vaikutusta, voi todeta, että kyse ei ollut mistään yksittäisestä tapauksesta. Bändi on vanhoilla päivillään yksinkertaisesti aivan helvetinmoisessa tikissä, ja tämä kaikki kiteytyy etenkin Bobby ”Blitz” Ellsworth kokonaisvaltaisessa esiintymisessä.

Tappajamaisesti hymyilevä ja pieniä viihdyttäviä tarinoita yleisölle, eli kavereilleen, kertovan keulahahmon ääni on täydellisen teräksisessä kunnossa. Toistuvan hupaisaksi ohjelmanumeroksi muodostuu miehen sporttinen singahtaminen mikin varteen viime tipassa lavan sivusta, missä käydään lähes jokaisen vähänkään pidemmän soolo-osuuden aikana nauttimassa virvokkeita ja fiilistelemässä ilmakitaraa soitellen. On helppo uskoa, kun pian 54 vuotta täyttävä mies vitsailee tuntevansa itsensä 49-vuotiaaksi, jonka sydän takoo bum-bum-bum, kiitos paikalle saapuneiden ystäviensä antaman palautteen.

04Overkill130417

Noin 80 minuuttia kestänyttä settiä ei voi haukkua oikein mitenkään myöskään sisällön puolesta. Kun diskografian viisi ensimmäistä albumia ovat niin laadukkaita ja kaksi viimeisintä ei juurikaan häviä niille, ei ole mikään ihme, ettei vuosien 1993–2007 aikana tulleilta levyiltä kuultu kuin muuten kehnon Bloodlettingin (2000) hyvä avausraita Thunderhead sekä ReliXIV:n (2005) päättävä tylsähkö Old School. Senkin olisi voinut korvata vaikkapa vuonna 1999 ilmestyneen Necroshinen avaavalla nimikappaleella.

Uusien tymäköiden biisien Come and Get It, Bring Me the Night, Electric Rattlesnake, Infected ja Irombound ja Save Yourself sekä vakiintuneiden klassikkojen Rotten to the Core, Wrecking Crew sekä pakollisen Overkill-anthemin In Union We Stand lisäksi oli ilo ja myös yllätys kuulla Hello from the Gutter, Who Tends the Fire, Elimination sekä Coma. Nämä edustavat mainiosti legendaarisiksi luokiteltavan kahden ensimmäisen albumin (Feel the Fire, 1985 ja Taking Over, 1987) jälkeistä, yhä edelleen mainiota levykolmikkoa Under the Influence–The Years of Decay–Horrorscope.

06Overkill130417

Overkill-settilista:

Come and Get It
Rotten to the Core
Wrecking Crew
Bring Me the Night
Electric Rattlesnake
Infectious
Ironbound
Hello from the Gutter
Save Yourself
Old School
Thunderhead
Who Tends the Fire
In Union We Stand
Elimination

Encore:

Coma
Fuck You

Lisää luettavaa