Tienhaarassa taas – haastattelussa juuri uuden albuminsa julkaissut Sonata Arctica

31.03.2014

Sonata Arctican musiikillinen tutkimusmatka on johtanut välillä hyvinkin korkealentoisiin ja progressiivisiin tunnelmiin. Nyt on aika kokeilla jälleen, miltä yksinkertaisempi power metal tuntuu – saavutettuja oppeja unohtamatta.

Kun rockyhtye on tehnyt töitä pidempään, jossain vaiheessa aletaan todennäköisesti puhua paluusta juurille. Yleensä tämä tarkoittaa myös sitä, että palataan siihen kauteen, jonka tuotokset ovat nostaneet yhtyeen alun perin pinnalle. Maailmalta löytyy esimerkkejä Metallicasta KISSiin ja Kornista ZZ Topiin.

Kemistä tuleva Sonata Arctica tuntuu käyvän läpi tämäntyyppistä prosessia. Yhtye julkaisee maaliskuun lopussa kahdeksannen levynsä Pariah’s Childin, ja ennakkoon on puhuttu sen olevan paluuta alkuaikojen power metal -tyyliin. Yhtyehän on kokeillut viimeisimmillä albumeillaan muun muassa progressiivisia ja toisaalta hard rockiin kallellaan olevia juttuja.

Pariah’s Childia kuunnellessa power metal -sävyt tulevatkin vastaan monessa kohtaa, mutta silti väite juurille paluusta tuntuu hieman yksinkertaistavalta.

– Joo, no… Olen tehnyt levyn tiimoilta jo joitain haastatteluja ja alkanut itsekin miettiä, miten tämä asia oikeastaan onkaan, laulaja Tony Kakko aloittaa.

– Ajattelen, että Reckoning Nightin (2004) ja Unian (2007) välissä oli tienhaara ja valitsimme siinä vaiheessa yhden suunnan. Nyt olemme tutkineet sen polun loppuun ja palaamme takaisin siihen pisteeseen, missä se eräänlainen aikarepeämä tapahtui, Tony analysoi

– Tämä voisi siis olla se levy, jonka olisimme saattaneet tehdä Reckoning Nightin jälkeen. Siinä mielessä tämä on paluuta tiettyyn pisteeseen urallamme.

sonataarctica19

Eli muutos yhtyeen linjassa alkoi Reckoning Nightin jälkeen?

– No tietyllä tapaa jo itse Reckoning Night oli uuden ajan airut, se oli vähän erilainen kuin edelliset levyt. Sillä oli jo kaikenlaista progekikkailua, ja sitäkin paremmin se toimii siltana Pariah’s Childille. Niissä on sellaista samaa juttua.

Väsymys ajoi muutokseen

Ennen kuin tutkitaan uutta levyä tarkemmin, selvitellään vielä vuosien takaisia tapahtumia. Miksi Sonata Arctica halusi muutaman ensimmäisen levyn jälkeen alkaa muuttaa musiikillista kurssiaan?

– Oli tietynlaista burn out -fiilistä koko bändissä. Olimme urautuneita ja kyllästyneitä siihen mitä olimme. Emme osanneet olla enää tyytyväisiä kaikesta siitä, mitä olimme saavuttaneet.

– Taustalla oli ihan fyysistäkin väsymistä. Takana oli liian pitkä kiertue Reckoning Nightin tiimoilta. Edellisellä kiertueella oli ollut 45 keikkaa, ja sitten yhtäkkiä teimme yli 160 keikkaa. Se oli ihan järkyttävän suuri muutos keikkamäärässä.

Myös yhtyeen rivit alkoivat rakoilla. Kitaristi Jani Liimatainen soitti vielä Unialla, muttei kiertänyt enää levyä markkinoineella kiertueella.

– Unia oli aika radikaali liikahdus kohti jotain uutta. Tietyllä tapaa muutos kulminoitui juuri siihen levyyn. Jännite oli kasvanut neljän levyn ajan, ja sitten teimme jyrkimmän nykäisyn. Ihmiset eivät välttämättä odottaneet sellaista.

– Olisi ollut tavallaan helppo jatkaa tutulla ja turvallisella uralla ja tehdä sillä tienestiä, mutta meidän oli pakko tehdä taiteellinen muutos. Minulla ei olisi ainakaan kestänyt pää. Olisin itse eronnut bändistä, jos suunta ei olisi vaihtunut.

Musiikillinen tutkimusmatkailu jatkui vielä vuoden 2009 The Days of Grays -levyllä. Jo kyseisen levyn kakkoskappaleen, kahdeksanminuuttisen Deathauran jakaminen kymmeneen eri osaan kertoo omaa kieltään levyn mielenmaisemasta.

– Pitää seurata omaa taiteellista visiotaan. Kyllähän meitä varoitettiin jo silloin aikoinaan, että genrenvaihdosta on paljon varoittavia esimerkkejä. Joka suuntaan ei voi kumartaa. Sinänsä meillä on silti ollut aina tietty yhtenäinen linja. Jokaiselta levyltä voisi valita yhden biisin ja koostaa eheän kokonaisuuden.

Rokkikokeilut

Ennen Pariah’s Childia käytiin kiertämässä vielä yksi sivupolku. Viimeisintä edellinen levy Stones Grow Her Name (2012) oli varsin suoraviivainen ja jopa maanläheinen hard rock -rykäisy. Shitload of Money -sinkkubiisin Las Vegasia tulviva video alleviivasi niin sanottua ”Ameriikan meininkiä”.

– Se oli selkeästi se meidän rokkilevy. Sekin piti kuitenkin tehdä, opimme jälleen yksinkertaisuuden merkityksen. Ehkä opimme samalla myös sen, mitä emme loppujen lopuksi ole. Myös livesoittokelpoisuus korostui sen levyn kappaleiden kohdalla. Lähes jokainen niistä kappaleesta on suhteellisen helppo ja mahdollinen soittaa lavalla.

Kuten Tony mainitsi, Stones Grow Her Name ei välttämättä ollut kaikkein ominta Sonataa. Tämä herättää kysymyksen siitä, oliko yhtye jopa suoranaisesti pettynyt levyyn ja toimiko tämä katalysaattorina niin sanottuun juurille paluuseen. Kosketinsoittaja Henrik Klingenberg liittyy tässä vaiheessa mukaan keskusteluun.

– Haluan painottaa, että olimme kyllä tyytyväisiä Stonesiin. Kun olet keskellä luomistyötä, teet sitä, mikä kulloisellakin hetkellä tuntuu hyvältä. Vasta ehkä vuoden kuluttua itse tekemisestä voi analysoida paremmin, mitä on tullut tehtyä ja kuinka siitä taas edetään, Henrik selventää.

– Olimme tyytyväisiä Stonesiin, sillä oli hyviä biisejä ja hyvä meininki, ei siinä mitään. Kappaleet olivat kuitenkin jopa siinä määrin liveystävällisiä, että niitä valikoitui keikkasettiin todella paljon. Se väritti setin aika rokkipainotteiseksi, eli meno oli suomeksi sanottuna hidasta. Stonesin räväkinkin biisi suhteutuu vaikkapa Ecliptican (1999) materiaaliin aika hitaana, Tony kertoo.

– Keikoista alkoi tulla vähän laiskanpulskeita. Tuntui, että oli pakko tehdä jokin korjausliike, ei sellaistakaan olisi jaksanut enempäänsä. Olisimme palaneet toisella tavalla loppuun. Piti saada jotain räväkämpää.

– Ehkä me kuitenkin jaksamme räyhätä parikymmentä vuotta nopeampaa power metaliakin. Sen jälkeen voimme istahtaa alas ja soittaa papparokkia. Emme halunneet tehdä kahta rokkilevyä peräkkäin.

Power metalia omalla otteella

Viimein pääsemme uuden levyn analysointiin. Kuten sanottua, yksioikoinen määrittely paluusta juurille ei tee täyttä oikeutta Pariah’s Childille. Sen linjassa yhdistyvät kaikki yhtyeen aiempien levyjen piirteet progesta täsmärokkiin ja fantasiamusikaalitunnelmista nopeaan power metaliin. Mitään ei ole karsittu pois.

sonataarctica35

– Ei missään nimessä. Kuinkahan monen levyn kohdalla olen sanonut, että kyseessä on läpileikkaus koko bändin tuotannosta. Nyt se kuitenkin pitää täysin paikkansa. Levyllä on elementtejä ihan jokaiselta levyltä, Tony miettii.

– Musiikillinen ja rytminen oppiretki opetti meitä paljon. Rikastuimme tekemisessämme, ja minusta se kuuluu Pariah’s Childilla. Olemme saaneet tietynlaista rentoutta hommaan.

Tonyn mainitsema rytmisyys on tärkeä termi tässä yhteydessä. Vaikka Sonata Arctican voidaan katsoa tekevän jälleen power metalia, yhtye ei tee sitä geneerisimmällä ja jäykimmällä tyylillä. Esimerkiksi suoraa 8/8-kitaratykytystä ei uudellakaan levyllä juuri kuulla, vaan yhtye maustaa komppiosastoakin pienillä rytmivariaatioilla.

– Oli aika, jolloin teimme aika tyypillistä power metalia ja matkimme muita saman tyylin edustajia. Hyvin pian sitä kuitenkin huomasi, että parempi tehdä vain sitä, mikä tulee aidosti omasta itsestä.

– Ensimmäinen levy Ecliptica oli tavallaan demonjatke. Saimme levytyssopimuksen ja paahdoimme samalla sokealla innolla lisää samanlaista, että saimme levyn täyteen. Se on hauska ensituotos, mutta aito Sonata Arctica syntyi vasta parilla seuraavalla levyllä. Meidät poimittiin vähän niin kuin raakana puusta, ja sama on käynyt monelle muulle.

– Silti, jollain pöljällä tavalla Eclipticalla oli jo koossa kaikki ne jutut, mitä olemme työstäneet eteenpäin myöhemmillä levyillä. Annostusta on vain muuteltu. Eli emme ole saaneet aikaiseksi mitään merkittävää sen jälkeen, Tony vitsailee.

Ecliptica täyttää tänä vuonna 15 vuotta ja luvassa on juhlistusta asian tiimoilta. Kyseinen seikka vaikutti myös Pariah’s Childiin.

– Yksi tekijä uuden levyn linjaan oli Ecliptican 15-vuotisjuhlinta tämän vuoden keikoilla. Se tuli ajankohtaiseksi viime kesänä, ja harjoittelimme kappaleita jo siinä vaiheessa, kun kirjoittelin uutta levyä. Vanhat biisit alkoivat tuntua todella hyviltä ja mietin, että kokeillaanpa tehdä lisää samanlaista. Että tuntusko se niin pöhölöltä? Vannoin jo jossain vaiheessa takavuosina, etten tee enää ikinä mitään tuplabasariräiskebiisejä, mutta nyt se tuntui jälleen pirun kivalta.

– Kun ensimmäinen sinkku The Wolves Die Young saatiin treenattua kuntoon, kaikki olivat sitä mieltä, että tällaista pitää saada lisää. Se oli ikään kuin tunnelmanluoja koko levylle, se laitettiin keulille ja katsottiin, kuinka pitkälle henki kantaa.

– Materiaalin energinen fiilis tarttui myös yhtyeen jäseniin ja tunnelmaan studiossa. Kaikki olivat koko ajan hyvällä tuulella, seurueeseen mukaan liittynyt rumpali Tommy Portimo täydentää.

– Sen lisäksi olimme ensimmäistä kertaa yhdessä studiossa sitten Reckoning Nightin. Unia oli jo sellainen eriytymislevy – minä nauhoitin lauluosuudet kämpillä, emmekä hirveästi edes nähneet toisiamme. Oli helvetin kiva palata perinteiseen studiotyöskentelyyn. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen kerta, kun olimme 24/7 kaikki samassa paikassa tekemässä levyä, Tony kertoo.

– Running Light, jo lyriikoiden osalta levyn kaahailukappale, oli tulossa alun perin vain Japanin-painoksen bonusraidaksi. Siksi sen tekemiseen suhtauduttiin aika rennosti, mutta yhtäkkiä tajusimme, että sehän on aivan loistava kappale, Tony muistelee.

– Kun olin studiosalin puolella valmistautumassa rumpuraitojen tekoon, kuulokkeisiin muistutettiin, että tämä tosiaan tulee Japanin-versioon. Vedä nyt sellaista räiskintää, mistä japanilaiset tykkäävät. Sehän lähteekin vähän niin kuin rumpusoololla liikenteeseen, Tommy kertoo.

– Vedin toki tosissani, mutta kuitenkin ihan aivot narikkaan -tyylillä. Jos olisin tiennyt sen tulevan varsinaiselle levylle, siitä ei olisi tullut sellainen kuin se nyt on. Joskus pieni kieli poskessa -asennoituminen kannattaa.

Positiivista negatiivisuutta

Moni on ollut kuulevinaan, että samalla kun musiikillinen ilmaisu vuosien kuluessa laventui, Sonata Arctican sanoitusten ilme muuttui asteittain synkemmäksi. Erityisesti The Days of Graysin lyriikoita on pidetty tummasävyisinä.

– Olivathan ne sitä. Eikä maailma tuntunut silloin sen kamalammalta paikalta kuin nytkään. Olen aina ollut perusiloinen kaveri. Ehkä ne sanoitukset olivat vain tapa purkaa yleistä angstia, jollaista kai kaikilla ihmisillä on joskus sisällä. Olisiko se ollut jotain myöhäismyöhäispuberteettia? Tony arvelee.

– Tragediat, melankolia ja muu ovat loistavia inspiraationlähteitä. Vuosien varrella olen silti oppinut, että samantyyppisiä tunnetiloja voi ohjata myös positiiviselle puolelle. On niin kamalan onnellinen, että oikein itkettää.

Edellisen levyn I Have a Right -kappaleessa oli Tonyn omaan elämään ja perheenlisäykseen liittyvä teema. Onko uudella levyllä vastaavanlaisia omaelämäkerrallisia tekstejä?

– Tuon kyseisen kappaleen kohdalla oli luontevaa tehdä sellainen vähän kornikin liike. Ja totta kai elämäntilanteet vaikuttavat aina taiteeseen. Tiedostamattakin sitä hakee inspiraatiota ympäriltään. Itse saattaa vasta vuosien päästä ymmärtää jostain tekstistä, että hetkinen, minähän olen kirjoittanut tässä enemmän asiaa kuin olen ymmärtänytkään.

– Esimerkiksi Broken (levyltä Winterheart’s Guild, 2003, toim. huom.) on sellainen, jonka ymmärsi vasta vuosien päästä, että ei vittu, mitä sitä onkaan kirjoittanut. Olin omassa elämässäni sellaisessa tienhaarassa, jossa osasin laittaa sanat aivan uuteen ympäristöön. Yleensä se oivallus tulee lavalla, kun sanat itsessään tulevat suoraan takaraivosta ja niitä on mahdollisuus miettiä. ”Mitä helvettiä minä tässä laulankaan?!”

– Useinhan sitä ei sanoitushetkellä varsinaisesti pohdiskele mitään syvällistä. Yrittää vain luoda tunnelmia ja kertoa tarinoita, eikä niitäkään välttämättä omasta elämästä. Fanien palautteessa on kuitenkin huomannut, että ihmiset löytävät niistä mitä ihmeellisimpiä merkityksiä, ja joskus se tosiaan tapahtuu omallakin kohdalla. Tarinat löytävät paikkansa.

SonataArctica2013

– Laulujen tarinat voivat esittää sellaisia kysymyksiä, joita kuulija ei uskalla esittää. Tai ne tuovat ylipäänsä lohtua arjen keskellä. Siksi olisikin tärkeää, että lukisi myös paljon vaikkapa kirjoja ja hakisi vastauksia toisten luomista tarinoista.

Teemalevyt ovat yleisiä raskaassa rockissa, eivätkä laajat teemakokonaisuudet ole outoja Sonata Arcticallekaan. Pariah’s Childilta ei silti löydy koko levyä kattavaa tekstimaailmaa.

– Sanoin jo yhdessä haastattelussa, että minulla oli kyllä jo punainen lanka, mutta kieritin sen rullalle ja laitoin taskuun. Susiteema tosin teki paluun parillekin kappaleelle. Lisäksi susi tuli jälleen kanteen ja koko hommaa alleviivattiin palaamalla alkuperäiseen logoon, Tony kertoo.

– Paluu siihen johonkin tiettyyn juttuun tulee siis selväksi monestakin elementistä. Kun levyn perusilme alkoi käydä selväksi, tämä paluun tematiikka syntyi ihan tietoisena päätöksenä. Olisi ollut väärin tehdä tämä edellisten levyjen pehmennetyllä logolla.

Marko ulos, Pasi sisään

Pariah’s Child on ensimmäinen Sonata Arctican levy, jolla alkuperäinen basisti Marko Paasikoski ei ole mukana. Hänen erostaan tiedotettiin bändin Facebook-sivuilla viime vuoden elokuussa. Syyksi ilmoitettiin epämääräisesti ”ratkaisemattomat ongelmat”. Samalla kerrottiin, että Markon korvaaja on Sonatan lähipiiristä tuleva Pasi Kauppinen.

– Markolla oli motivaatio hiipunut aika vähäiseksi vuosien mittaan. Se alkoi heijastella kaikenlaisina ilmiöinä käytöksessä, Tony pohjustaa.

– Marko sanoi jo Stones-kiertueelle lähdettäessä, että häntä ei enää oikein kiinnosta tämä homma, Henrik jatkaa.

Marko pohti jatkoaan koko Stones-kiertueen ajan ja päätti lopulta, ettei halua käyttää koko elämäänsä kiertueisiin.

– Hän on nyt ihan toisella alalla, meni kouluun ja niin edelleen. Marko ei yksinkertaisesti jaksanut enää kiertämistä. Uskon, että hän jossain vaiheessa haluaa vielä soitellakin, mutta tällainen kokopäivätoiminen, aika raskas tapa ei enää sopinut hänelle. Ei hän yhtäkkiä alkanut vihata musiikkia kokonaisuudessaan, Henrik kertoo.

– Oli hyvä, että koko homma purkautui hyvin luonnollisesti ja helposti. Tilanne oli potentiaalisesti hyvin konflikteille altis, mutta onneksi selvittiin ilman pahempaa draamaa. Marko teki itsekin homman todella helpoksi. Kun kuvio alkoi olla selvä hänen osaltaan, hän sanoi, että te otatte sitten Pasin basistiksi. Ei ole muita vaihtoehtoja, Tony sanoo.

– Pasi on ollut tekemässä Uniasta asti aina jotain meidän kanssa, miksannut molemmat meidän dvd:t ja minä olen soittanut hänen kanssaan ihan pennusta asti, muun muassa Silent Voicesissa, Henrik lisää ja kertoo, että viimeisellä kiertueella oli Markon eroaikeiden vuoksi raskaitakin kohtia.

– Minä itse puhuin paljon Markon kanssa, ja puimme eri puolia asioista. Mutta eihän toista voi pakottaa, jos hän ei halua olla enää mukana.
– Jos ihan rehellisiä ollaan, minä varmaan kärsin kaikista eniten Markon motivaation puutteesta. Se alkoi aiheuttaa minulle huonoja viboja, Tony myöntää.

– Välillä mekin keskustelimme ja olimme jo sitä mieltä, että kyllä tässä jatketaan vielä yhdessä, mutta toisin kävi. Tämähän ei ollut meidän ensimmäinen yhteinen bändi, soitimme perinteistä tanssimusiikkia 1990-luvun puolivälissä samassa orkesterissa. Se on meidän synkkä menneisyys. Vanhoille mummoille on soitettu, ja he ovat iskeneet silmää meille.

Teknisesti ottaen Tommy on nykyisin ainoa alkuperäisjäsen.

Tony: – Niin, no minä en ollut aivan ensimmäisissä treeneissä, koska olin armeijassa. Yhtye kokoontui ensimmäisen kerran 22. joulukuuta 1995, minä tulin kokoonpanoon vasta vuodenvaihteen jälkeen.

Henrik: – Eli tämä on Tommyn bändi!

Tommy: – Niin, kuka näitä hommia on tehnyt kauimmin?

Tony: – Minä olen ottanut treenimäärän takaisin siinä kohtaa, kun sinä olit vuorostasi armeijassa. Käytimme treeneissä rumpukonetta.

Tommy: – Ai niin.

Pohjoisen pojat

Rockhaastatteluissa ei yleensä tavata puhua rahasta. Suosion nousuista ja laskuista voidaan puhua yleisellä tasolla, mutta tarkat yksityiskohdat jätetään mielellään hämärän peittoon. Sonata Arctica kiertää ympäri maailmaa, mutta Suomesta katsottuna on vaikea päätellä, mikä bändin suosion taso tosiasiassa on.

– No, jos Facebookissa onkin miljoona tykkääjää, niin ei se kukkarossa vielä tunnu, Henrik aloittaa.

– Ovathan digitaalinen vallankumous ja levymyynnin romahdus vaikuttaneet varmasti meihinkin. Toisaalta tämä ala ja meidän ura koostuvat erilaisista sykleistä. Kahta samanlaista vuotta ei ole tulojen puolesta ollut. Keikkasuosiokin on vähän sellainen paikkaa vaihtava juttu. Jossain vaiheessa Japanissa meni lujaa, vaikka sieltä ei ilmeisesti kulurakenteen raskauden takia saatukaan ihmeemmin varsinaisia tuloja, Tony kertoo.

– Sitten Japani laski, Eurooppa nousi. Nykyään Etelä-Amerikka tuntuisi olevan meille otollisinta aluetta. Se suosio on sellaista völlyvää massaa, Henrik kertoo.

Toisaalta yhtyeen jäsenet myöntävät itsekin, että ulkoiseen imagoon ei ole aina panostettu markkinoinnin kannalta parhaimmalla mahdollisella tavalla. Monesta promokuvasta näkee, ettei yhtyettä ole varsinaisesti stailattu niitä varten.

– No ei ole, ei. Me olemme olleet yleensä aitoja itsejämme. Mikähän siinä on, että levy-yhtiötkään eivät ole yrittäneet tehdä mitään korjauksia meidän suhteen. Ainakaan minun korviini ei ole kantautunut.

– Tosin, olisikohan ollut toisen levyn aikoihin, kun Japanin suunnasta toivottiin, että laitan päälleni jotain röyhelöpaitaa ja nahkahousua Yngwie Malmsteenin tyyliin. Vastasin suoraan Japanin levy-yhtiön päällikölle, että sinulla ei ole niin paljon rahaa, että saisit minua pukeutumaan niin. Olisikohan se tappanut haluja ulkoisilta imagonrakentajilta, Tony miettii.

– Me ollaan semmosia pohojosen poikia. Toisaalta teemme toisinaan jotain naiiveja juttuja, laulajalla on Marimekon punavalkoraidallinen paita päällä Sauna Open Airissa. Tärkeää ei ole se, mistä puhutaan, vaan se, että ylipäänsä puhutaan.

Missä kohtaa uraansa Sonata Arctica tuntee olevansa?

– Jos Mötley Crüe lopettaa nyt reilun 30 vuoden jälkeen, niin sitä esimerkkiä noudattaen me olemme vasta puolivälissä.

Haastattelu on julkaistu alun perin Infernossa 2/2014.

Lisää luettavaa