Annos toivoa paremmasta – arviossa Sonata Arctica

Julkaistu Infernossa 8/2019.

Sonata Arctica
Talviyö
Nuclear Blast

Kotoisen melometallipioneerimme hurahtamista omaan kokeellisuuteensa ei kai käy ihmetteleminen. Sonata Arctica toden totta osaa uusiutua, ja kun tarkasti katsotaan, niinhän kemiläisyhtye on tehnyt aina, vaikka sen musiikki lasketaan edelleen vahvasti power metalin viitekehykseen.

Edellisellä The Ninth Hour -albumillaan (2016) Sonata valahti hauraammaksi ja herkemmäksi kuin koskaan. Yhtyeen powerjuuria tai progemetallisfäärejä heilanneille pudotus saattoi olla kova – siitäkin huolimatta, että edeltäjä Pariah’s Child oli niinkin Queen-orientoitunut sävelmäkokonaisuus. Kyseisen levyn huippumelodioiden takana oli kuitenkin sen verran hirmuinen määrä väärentämätöntä voimaa, että se palautti uskon Sonata Arcticaan jopa pelkästään Ecliptican (1999) ja Winterheart’s Guildin (2003) nimeen vannovien puristien keskuudessa.

Talviyö ei ole uusi Ecliptica, eikä uusi Pariah’s Childkaan, mutta ehkä siinä on tällaisen Silencen (2001) kasvattaman Sonata-intoilijan korvissa annos toivoa ”paremmasta”. The Ninth Hourista on sentään palattu melodisesti koukuttavampiin kappaleisiin, joissa on myös sitä peräänkuulutettua voimaa. Talviyössä on myös kädenlämpöinen, läpsyttelevä puolensa ja muutamia taideövereitä jopa Tony Kakon mittapuulla. Toisaalta Cold, Storm the Armada, Who Failed the Most tai A Little Less Understanding sisältävät siinä määrin orkesterin faneille tuttua tenhovoimaa, että sitä on vaikea vastustaa. Enkä vastustakaan.

Olen huutanut Sonata Arctican kohdalla viime vuosina perinteisen power metal -kiekon puolesta, mutta toisaalta myöskään puhdasverinen progerocklevy ei olisi liikaa pyydetty tai kaukaa haettu. Matka kuitenkin jatkuu, ja voi vain arvailla, mihin se tämän yhtyeen kohdalla seuraavaksi vie.