Bändi tavoittaa suuria tuntemuksia olematta pateettinen – arviossa Life of Agony

Julkaistu Infernossa 8/2019.

Life of Agony
The Sound of Scars
Napalm

Life of Agonyn parin vuoden takainen paluulevy A Place Where There’s No More Pain oli laahaavan yksitoikkoinen tekele ja sitä myöten aikamoinen pettymys. Senpä vuoksi odotukset seuraajaansa kohtaan olivat kerrassaan matalalla, vaikka salaahan sitä aina toivoo, että vanha suosikkibändi olisi ryhdissään. Asianlaita tuntuukin olevan niin, mikä on hirmu mukava juttu.

Riehakkaan metalliselle ja äkkiväärää hardcorea syöksevälle klassikkodebyytille River Runs Redille (1993) välisoittoineen ja aihepiireineen kumarteleva levy ei vedä vertoja esikuvalleen, mutta on edeltäjäänsä huomattavasti särmikkäämpi, energisempi, tarttuvampi ja kaikin puolin verevämpi. Bändin tapa tehdä biisinsä pääosin hyvin yksinkertaisista riffeistä ei nyt haittaa tippaakaan, sillä Mina Caputon vankat laululinjat kannattelevat kappaleita suvereenisti silloinkin, kun instrumentaalisesti mentäisiin puolivaloilla.

Riffien napakan svengaava, rytmikäs ydin on entisellään, ja tarpeellista ytyä loihtii tuore rumpali Veronica Bellino kerrassaan eläväisellä soitannollaan. Mimmin pätkeessä on voimaa ja tarkkuutta, mutta myös mukavasti vaaraa ja vimmaa – ja tämähän toimii erinomaisesti, kuten jo debyytin kohdalla todettiin.

LoA jatkaa nimensä mukaista ahdistuksen ja tuskan luotaamista, mutta sillä on edelleen jännittävä taito yhdistää pohjattomaan synkkyyteen jopa positiivissävytteisiä tunnelmia. Kyseinen voima on aina tuntunut tämän yhtyeen kohdalla hyvin spesiaalilta. Bändi tavoittaa suuria tuntemuksia olematta pateettinen ja sylkee ahdistuksen sappea ilman rähjäämistä.

Black Heartin energinen riffitilitys, Weight of the Worldin groovaava maailmantuska ja levyn komeasti päättävän I Surrenderin tiivis suurellisuus eivät ole ollenkaan samasta puusta veistettyä. Silti linja pysyy mallikkaasti hallinnassa, vaikka levyn momentum hiukan välikkeistä kärsiikin.