Ranskan alati mielenkiintoisen black metal -kentän peruspuurtajiin lukeutuva Insane Vesper on tehnyt vasta yhden kokopitkän, vaikka yhtyeeltä löytyy historiaa lähes viidentoista vuoden ajalta. Lukuisat pienjulkaisut selittävät verkkaisuuden.
Jos täytyisi esitellä jonkinlainen black metalin harmaa keskitie, Layil olisi siihen vahva ehdokas. Perushyvällä menolla räimityt kappaleet edustavat juuri sitä osastoa, joka kuulostaa periaatteessa ihan mukiinmenevältä, mutta ei onnistu herättämään oikein minkäänlaisia fiiliksiä, suuntaan tai toiseen.
Paikoin hyvinkin tehokkaasti jytisseen Abomination of Death -esikoisen (2011) särmät on hiottu niin sanotusti salonkikelpoisiksi, mikä on yksi Insane Vesperin vaisun nykykunnon syistä. Hieman rosoisella soundipolitiikalla ja ronskilla soitolla on mustassa metallissa usein perusteltu merkityksensä, ja tämän bändin kohdalla ne tuntuvat olleen yksi sen voimavaroista. Nykyotteilla musiikkinsa on yksinkertaisesti tehotonta.
Hevi ei ole paskimmillaan parasta, eikä edes keskinkertaisimmillaan hyvää. Insane Vesperin tulisi ottaa poikkeuksellisesti oppia menneestä, sillä bändin nykysuuntaus on viistämässä kohti ojaa.