Bändin tunnusomaiset peruselementit ovat tallessa – arviossa Judas Priest

Julkaistu Infernossa 2/2018.

22.06.2018
Judas Priest
Firepower
Sony

Kohta 50 vuotta täyttävä brittilegenda on tiputellut levyjä harvakseltaan nahkakuningas Rob Halfordin paluun jälkeen: Firepower on viidentoista vuoden periodilla vasta neljäs studiojulkaisu. Piristysruiskeet teemalevyn ja kitaristinvaihdoksen merkeissä on koettu ja bändi lähestyy nyt kuulijoitaan ilman yllätysmomentteja. 

Pitkään kypsytelty platta etenee pitkälti neljän vuoden takaisen Redeemer of Soulsin viitoittamalla tiellä. Se kuulostaa modernilta mutta perinteitä kunnioittavalta ja itsevarmalta. Hurjimmillaan käydään jopa loisteliaan Painkillerin äkäisyystasolla, mutta pääpiirteittäin vauhti säilyy maltillisena. Mistään nuupahtamisesta ei kuitenkaan voi puhua: soitannollinen vääntö on tiukkaa, eikä varsinaisia slovarielkeitäkään esitetä kuin päätösbiisi Sea of Redissä. 

Bändin tunnusomaiset peruselementit ovat tallessa majesteettisia herkkumelodioita, tuplakitaratulitusta, tuplabassareita, heavy metal -aapisesta reväistyjä lyriikoita ja edelleen jumalaisen Halfordin kohtalokasta tulkintaa myöten. Mitäpä muuta tässä tarvitaan? 

Aivan oikein, hyviä biisejä. Priest palaa useammallakin raidalla 80-luvulle, ja mukana on tunnelmia, jotka olisivat sopineet jopa kultakauden nappilevytyksille. Hyvänä esimerkkinä soi loppupuoliskon kiihkeä No Surrender, joka olisi passannut saumattomasti vuoden 1986 Turbolle. Ilotulituksen vastapainoksi bändi heittäytyy paikoin totuttua synkemmäksi ja pelkistetymmäksi, mikä monipuolistaa levyn ilmettä. 

Useamman todennäköisesti ikoniseksi muodostuvan hymnin seasta löytyy pari täytepalaa, jotka bändiä rakastavankin on pakko tunnustaa. Nämä ja levyn liiallinen kesto (tunti) notkauttavatkin arvosanaa kirveen verran. 

Lisää luettavaa