Tiukasti soivan pumpun vahvuuksia on yhä sliipatunkin soundin läpi puskeva innostuneisuus. Paljon hyvää on myös kitaroihin ja koskettimiin löydetyissä tuoreenkuuloisissa soundi- ja efektointiratkaisuissa. Viimeisen päälle valmiiksi muovatussa äänimaisemassa on kuitenkin varjonsa: Miikka Koiviston kertosäkeet ovat monta kertaa niin valtavia, että ne käyvät mitäänsanomattomiksi. Isot asiat aiheuttavat liikuntarajoitteita, ja ryöpsähtelevyyden varaan laskevan orkesterin pitäisi välttää jähmeää paatosta kuin katalinta elintasosairautta.
Warriors näyttääkin lähes poikkeuksetta parhaat puolensa tempo- ja ramboilevimmillaan. I’ve Seen the Futuren räyheäntarttuva päämelodia tärähtää ovista juuri kun levyn ajattelee lipeävän liikaa soundillisten teräväpiirtokikkojen ja sylimittakertsien varaan. Too Much Feelingin paljas mollikitaranäppäily pelastaa täsmäsingle Second Soulin imelän jälkimaun. Chinese Swordin ampiaismainen kitarasurina syöttää taas vauhtia albumin tylsästi käynnistyvälle jälkipuoliskolle.
Kun liukasliikkeistä nelikymmenminuuttista on toistanut tarpeeksi monesti, huomaa että DE on karannut hardcorepunkpohjistaan sittenkin palauttamattoman kauas indiekitaratanssittavuuteen. Vaikka valittu liikerata moninaistaa toimintamahdollisuudet, jokin nikama on menetetty popstandardoidulle lipevyydelle suottakin.
Paluu pirteämpään iskuasentoon siis, mutta ilman mainittavaa uudeksi tulemista.