Olen arvioinut paria digipienjulkaisua lukuun ottamatta koko Horizon of the Muten tähänastisen diskografian, jossa Sole Dogma on järjestyksessään kolmas täyspitkä. Laatu on ollut tasaista mutta ei tasapaksua, vaikka biisiyksilöt tai niiden muodostamat kokonaisuudet eivät eroa toisistaan mitenkään merkittävästi. Jos omaa harjaantuneen korvan ja avoimen mielen, näinkin minimalistisesta, perinteisen doom deathin rajoja esimerkiksi dronen suuntaan venyttävästä musiikista voi saada irti paljon.
Edeltävän Chiliad Riten soundit ja musiikki olivat aiempaa ilmavampia, mikä vain korosti tarkkaan harkitun tummaa ilmapiiriä ja karskia ulosantia. Sole Dogman kohdalla lähestymistapa on viety vieläkin pidemmälle, ja kas vain, efekti on entistä tehokkaampi. Nyt musiikki ei ainoastaan yritä kuristaa kuoliaaksi, vaan ote kurkusta on kokonaisvaltaisempi ja sitä myöten selkeästi nautittavampi.
Vaikka muutos on pikkaisen pois sekä raskaudesta että synkkyydestä, aiemmin turhankin taustalle hautautuneet drone- ja industrialvaikutteet – minimalistisista kummitusmelodioista puhumattakaan – pääsevät nyt esille paljon selkeämmin ja jylhemmin.
Sole Dogma on tähän mennessä monipuolisinta ja siksi myös helpointa Horizon of the Mute -materiaalia. Silti ei voida puhua minkäänlaisista kompromisseista.