Tanskalaisen death metalin julmin kärki lepää suurelta osin Undergangin koruttoman ja riisutun mätkeen varassa. Phrenelith sisältää osin samoja ukkoja, ja eipä tässäkään asioita hirveästi sävytetä. Bändin toinen pitkäsoitto on asteen suorempaa kamaa ja tempo valahtaa ajoittain mateluksi. Pääosaa näyttelee helvetillisiä viemäreitä kyntävä synkkyys.
Tätä lajia on tehty viime vuosina hyvinkin paljon, ja ilkeästi sanottuna Chimaera on puhdasoppinen näyte mielikuvituksen puutteesta. Näin on nimenomaan riffien ja ylipäätään mieleenpainuvien kohtien suhteen, sillä bändi ei edes yritä koukuttaa kuulijoita tarttuvien kitaroiden voimalla.
Homman nimenä ei ole niskoja repivän groovaava keskitempomättö, blast-kaahaus tai tehokkaat temponvaihtelut. Melodiat kyntävät alamaailman murheita, ja etualalla on kaikesta valosta vapaa kuolema.
Klaustrofobisen raskaan möhkäleen ainoa voima on ladattu murskaavan pimeään vyörytykseen, josta on turha lähteä erottelemaan yksittäisiä kappaleita. Kyseessä on elämää kasaan painava jättimäinen musta pilvi, jonka tavoitteena on jatkuva ja alati painostava moukarointi. Henkilökohtaisesti kaipaisin enemmän jotain, mistä ottaa kiinni.