Enää ei doomailla, vaan svengaillaan, boogaillaan ja woogaillaan – arviossa Lucifer

Julkaistu Infernossa 6/2018.

04.10.2018
Lucifer
II
Century Media

Lähes täysimittainen miehistönvaihdos on aina ennakkoluuloja herättävä asia, puhutaan sitten jalkapallojoukkueesta tai rokkibändistä. Joskus uusin silmin nähdään tuoreita, aiemmin kulkemattomia reittejä. Hippibussi on toki mahdollista ajaa myös ojaan jo neitsytmatkalla.

Berliiniläispapitar Johanna Sadonis jäi Lucifer-debyytin jälkeen yksin, muttei neuvottomaksi. Uudeksi rumpaliksi ja sävellysavuksi löytyi Nicke Andersson, tuo Enskan luoja ja vintagerockin kultasormi. Komentajahattupään tekemisiä kuuntelee aina korvat kiinnostuksesta ja ihailusta syyhyten. Kitaristiksi pestattiin toinen svedu, Robin Tidebrink. 

Anderssonin läsnäolon myötä Lucifer-soundissa koetaan dramaattinen muutos. Enää ei doomailla, vaan svengaillaan, boogaillaan ja woogaillaan! Kun ensilevyn referenssit olivat varhaisessa doom metalissa ja occult rockissa, nyt lävitse lyövät vahvat Blue Öyster Cult-, Fleetwood Mac- ja Steppenwolf-vaikutteet. Jälkimmäisen suuntaan vinkataan silmää jo avaus- ja singlebiisillä California Son. 

Toinen korvinkuultava muutos on Sadonisin vapautuneempi tulkinta. Laulajatar esittelee ulottuvuuksiaan kiitettävästi, mutta jään kaipaamaan ykköslevyllä kaapin paikan määränneen Ylipapittaren kolkonkaunista tuomionjulistusta. 

Kolmanneksi levyltä on vaikeampi hahmottaa Abracadabran tai Izraelin kaltaista totaalihittiä. Levyn hienoin kappale Before the Sun on kuitenkin valmis okkultismirockanthem. Laulajattaren näkee huojumassa partakonemikkinsä edessä, keinuvan tasaliikkeistä tanssiaan lavaa somistavien samettiverhojen kanssa. Balladi Dreamer käy myös lämpimänä rintapieleen. The Rolling Stones -laina Dancing with Mr. D taas luuppaa päässä päivätolkulla, eikä pelkästään positiivisessa mielessä. 

Lisää luettavaa