Kun Opus Tierra starttaa nimikappaleella ja sitä seuraavalla Seedillä, Nixan eeppisen klassista doom metalia lähentelevä jylhä hidastelu herättää kiinnostuksen välittömästi. Vaan mitä pidemmälle levy etenee, sen lanaavammaksi meininki muuttuu. Romahduksesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä kaiken runnomisen alta, etenkin laulajan puhtaista, rauhallisemmista laululinjoista, kajastaa edelleen monipuolisia sävyjä.
Orkesterin tuomionjulistuksen voi nähdä sekoituksena kotimaansa Yhdysvaltojen karskimpaa ja yksinkertaisempaa ilmaisua ja eurooppalaista, enemmän melodisuuteen ja tunnelmaan panostavaa tyyliä.
Yhdistelmä on sen verran haastava, että albumi on jatkuvaa tasapainoilua hyvän ja pahan kesken, ja lopputulema jää lopulta hieman epämääräisesti näiden väliin. Hyvästä esimerkit tulikin jo mainittua, pahan joukkoon kuuluu eritoten keskivaiheilta löytyvä tympeä rymistely Destroyer, joka on onneksi levyn lyhyin kappale.
Jos Opus Tierra kuvaa luojiensa henkilökohtaista matkaa tuhottujen oletusten ja unelmien tuhkista kohti tutuista elementeistä kohoavaa määränpäätä, taivallettavaa piisaa vielä niin henkisesti kuin musiikillisestikin. Suunnan voi kuitenkin sanoa olevan oikeanlainen.