Joku toinen arvostelija antaisi Teksasin doomprogeyhtyeelle varmasti paremman arvosanan, ja koen asiasta hieman syyllisyyttä.
Tällä bändillä on erittäin omaperäinen soundi. Siinä kuuluvat doomvuosien Anathema ja Paradise Lost, mutta mukaan on heitetty hippunen Nevermorea ja ehkäpä maustetta Ihsahnin soolomateriaalin simppelimmästä päästä.
Bändin laulajalla Cammie Gilbertillä on yksi nykymetallin vahvimmista äänistä. Se on samaan aikaan sekä tumma että kuulas ja täysin ainutlaatuinen lähinnä sopraanoilla kyllästetyillä naishevilaulajamarkkinoilla.
Levyn sävellys-, soitto- ja tuotantopuoli on huomattavan korkeatasoista, ilmeisesti pitkälti bändin liiderin, rumpali-tuottaja Dobber Beverlyn ansiosta. Edelliseen kokopitkään (Winter, 2016) verrattuna biisien rakenteet, melodiat ja sanoitukset ovat kypsyneet ja hioutuneet kaikin puolin.
Jokaiseen levyarvioon kuuluu kuitenkin teknisten seikkojen lisäksi se kuuluisa fiilis, ”se jokin”, joka riippuu usein yksilöllisistä mieltymyksistä. Minulle Oceans of Slumberin omaperäinen soundi on jotain, josta en vain jaksa oikein innostua.
Biisit ovat pitkiä, hitaita ja polveilevia. Omaan korvaani nämä elementit yhdistyvät kokonaisuudeksi, joka on hieman kömpelö ja päämäärätön. Hidastelun ja dramaattisen raskassoutelun ystävät ovat todennäköisesti eri mieltä, ja heille suosittelenkin tätä varauksetta.