Hillitöntä letkeyttä ja murakanpörisevää soundia – arviossa Torche

Julkaistu Infernossa 7/2019.

Torche
Admission
Relapse

Torchen toistakymmentä vuotta sitten ilmestyneestä kakkoskiekosta Meanderthalista tuli innostuttua aika tavalla, mutta niinpä vain seuranneet kaksi albumia ja isompi nippu pikkulevyjä ovat jostain syystä vilahtaneet totaalisesti ohitse.

Homo Sapiens -tuholaislajin esihistoriaan nimellään viitanneen levyn musiikillinen anti seisoi tanakasti stonerin, sludgen ja post-rockin kolmiossa, mutta nyt kuviossa on ihan uusia ulottuvuuksia. Tyylimuutos ei ole kuitenkaan kovin suuri, vaan hyvinkin looginen ja sutjakka.

Kun kappaleissa on hitunenkaan enemmän vauhtia, niissä voi kuulla kaikuja Kyussin hien valumaan pistävän paahteisesta desert rockista. Ja kun tempoa lasketaan inanen, tunnelma siirtyy lähelle Soundgardenia tummimmillaan. Näiden kahden mielikuvan väliin mahtuu myös muita variaatioita leppoisasta stonerinkatkusta jumittavampaan sludgenhajuun.

Optimaalisesti 36-minuutttisen Admissionin hienous on sen hillittön letkeys yhdistettynä murakanpörisevään soundiin, joka ei kuitenkaan painu missään kohtaa painostavuuden puolelle. Kun kombinaatioon yhdistetään laulaja-kitaristi Steve Brooksin tyylikkään sleebaavasti pudotellut puhtaat laulusuoritukset, lopputulos muistuttaa täydellisesti laiskanpulskeaa kesäpäivää, jolloin on liian kuuma tehdä mitään muuta kuin lötkötellä varjossa riippukeinussa parin oluen pikkupöhnässä.