Ja sitten muuten lähtee. Kun vihdoin tulee levy, joka läväyttää kaiken maailman nössöilyn, ynnytyksen ja hissuttelun päälle silkkaa kauhua ja murhaa, tuntee olevansa elossa. Viimeksi näin kävi, kun Rotten Sound julkaisi Murderworksin.
Mutta nyt puhutaan Exhumedista. Siis Jenkkilän death grind -kehäketuista, tappomusan päällikköjengistä. Okei, joku voisi haukkua Matt Harveyn ryhmää kopiotehtaaksi. 1990 perustettu bändi aloitteli alkuaikojen Carcassia kanavoineella goregrindilla. Kulminaatiopiste saavutettiin vuoden 2003 Anatomy Is Destinyllä.
Mainittu levy on lajin merkkipaalu, ja ehkä siksikin Harvey päätti ehostaa ruumishuoneensa sisustusta. Otettiin varovaisia askeleita, joita talsittiinkin sitten kahdeksan vuotta. All Guts No Glory saatiin viimein julki, ja tuloksena oli aavistuksen puleeratumpaa kaahausta.
Seuraaja Necrocracy (2013) teki selkeimmin pesäeroa edeltäjiinsä. Carcassin ruma haamu häilyi jälleen tekemistensä yllä, ja Heartworkin vaikutusta ei voinut olla huomaamatta. Tällä henkilökohtaisella Exhumed-suosikillani hurmejuhlien tasoittajiksi saapuivat Steer–Amott-tyyliset venyttelyliidit. Läjässä oli nippu toinen toistaan hienompia äärimetallibiisejä.
Pitkälle samalla paletilla piirustava Death Revenge (2017) oli mainio konseptialbumi, mutta Horrorilla heitetään kaikki hömpötykset hiuksista hissikuiluun ja homman nimenä on vanha kunnon törkyinen goregrind. Tuplalaulut murisevat ja ärisevät vuorovälein, rumpali on syönyt Nasan adrenaliinivarastot tyhjiksi ja kitara sahaa luuhun saakka. Biisien kestot ovat keskimäärin puolentoista minuutin luokkaa, osassa puhutaan sekunneista. 15 tapon kiekko on luukutettu reilusti alta puolen tunnin.
Exhumed teki siis syyssiivouksen. Ei tämä ehkä ole aivan sitä, mitä odotin. Toisaalta juuri siksi levy on niin piristävä! Kyllä se neljä kirveeniskua ansaitsee.