Vasta parivuotias helsinkiläistrio julkaisee jo toisen albuminsa. Se alkaa melkoisilla sekopääkinkereillä: jamitus on fuusiojazzmaisen överiä ja tekee hienosti tilaa koko levyn kantavalle tunteelle rajattomista mahdollisuuksista.
The Zenith Cracks on hulvaton matka stonerin, progen ja psykedelian kiemuroihin. Utuisista aallonpohjista noustaan kekkaloihin vailla vertaa, ja soundit vaihtelevat keveilystä rytkyviin skaalasahauksiin. Tunnelmanvaihdokset ja riffittelykeulinnat etenevät sellaisella luontevuudella, että sanoituksiin keskittyminen unohtuu täysin.
Parhaiten toimivat pörisevimmät runttaukset ja lahjomattoman falski laulutyyli. Se alleviivaa livesoiton tunnetta ja päästää bändin lähelle kuulijaa. Onneksi levyä ei ole pilattu studiopuleeraamisella, vaan säröt ja pöly saavat kuulua.
Levy on siinä mielessä onnistuneen tasainen, että olen muuttanut kappaleiden paremmuusjärjestyksen mielessäni moneen kertaan. Ketteryyden ensin toimittua kiinnostaakin himmailu, ja seuraavalla kerralla raskaimmat vedot ovat puolestaan ne parhaimmat. Tuuttaus on lopulta myös aika uuvuttavaa, samoin kuin hienoinen itsensä toistaminen.
Mutta eipä meikäläisen jalka ole vispannut näin vimmatusti vähään aikaan.