Bury The Bodies -kappaleesta tehty musiikkivideo teki tässä tapauksessa tehtävänsä. Australialaisbändi osasi irrottaa toiselta pitkäsoitoltaan sen parhaan ja kenties tunteisiin vetoavimman raidan. Jumalaisella kertosäefiilistelyllä, hienolla laululla ja syleilevillä koskettimilla hivelevä kappale antoi odottaa jotain rehellistä ja häpeämättömän sävykästä ilman turhaa rähinää.
Sitä en kuitenkaan aivan saanut. Mask of All Misery on selkeästi tämän vuosituhannen tuotteita niin tuhdin tuotantonsa kuin musiikkinsa puolesta. Modernin metallin puuduttavimpia sävyjä ja hieman kesken jäävää metalcoremaista rytkettä ei kuulla paljoa, mutta omaan makuuni kuitenkin liikaa.
Onneksi sitä ihailtavaakin riittää. Meshiaakin melodiantaju ja kyky kirjoittaa suurellisuutta tavoittelevia metallihymnejä on sitä luokkaa, että bändin olisi syytä keskittyä näihin elementteihin täysillä. Metallisempi riffittely painaa kappaleita heti rajusti kohti keskinkertaista kasvottomuutta.
Progressiivisella vivahteella silattu melodinen metalli ja suuriin tunnelmiin panostava jenkkipaisuttelu toimivat kuitenkin enimmäkseen hienosti. Metallicaa ja Soilworkiä ilman nopeampaa mättöä ja ripauksella radioystävällistä stadionmeininkiä – kyllä tällä reseptillä ja näin pätevällä toteutuksella luulisi yleisöä löytyvän?