Kristillistä musiikkia säveltävä Enzo Donnarumma on mielenkiintoinen hahmo. Nelikymppinen italialainen säveltää musiikkia ilman genrerajoja ja kasaa albumeilleen melkoisen joukon tunnettuja muusikkoja. Uusimmalla levytyksellä soittimiaan hakkaavat muun muassa Marty Friedman (ex-Megadeth), Ralf Scheepers (Primal Fear) ja Kobi Farhi (Orphaned Land).
In the Name of the Son on kuin seikkailua Liisa Ihmemaassa -elokuvassa. Albumilla ei ole päätä eikä häntää, vaan se on sievoinen sekamelska, joka kuljettaa kuuntelijaa pyörremyrskyn lailla. Albumilta löytyy elementtejä normiheavystä, progesta, klassisesta musiikista, diskosta, intialaisesta kansanmusiikista ja popista. Vaikkakin sanoitusmaailma käsittelee kristillisyyttä ja on melkoisen puuduttavaa, musiikin monimuotoisuus on ihailtavaa.
Albumin musiikkia ei voi verrata oikein mihinkään muuhun yhtyeeseen. Ehkä siinä on ripaus Avantasiaa ja Dream Theateria, mutta muuten se seilailee aivan omilla vesillään. Kuuntelijan on kuitenkin helvetin mukava kellua sekaisessa aallokossa.
Nykyään valitetaan, että mikään ei yllätä, mutta voi pojat, tämä kyllä yllättää. Levyn soundimaailma on hyvin outo, muusikkokirjo luo laaja-alaisuutta ja kappaleiden pomppiva meininki on hyvin koukuttavaa. Albumi on kuin räiskyvä ooppera, joka herättää mielen sopukoissa tunteiden lisäksi paljon mielikuvia ja elokuvallisia kohtauksia. Sen musiikki voisi sopia jonkin b-luokan elokuvan taustamölyksi luomaan hulluja tunnelmia.
In the Name of the Son ei ole tavallinen rocklevy. Se ihastuttaa ja vihastuttaa varmasti, mutta niin kunnon taiteen kuuluukin tehdä. Vaikka sanoituspuoli ei puhuttele allekirjoittanutta, albumin musiikki on kaikessa sekopäisyydessään silkkaa timanttia.