Irlantilaisinstrumentalisteilta ilmestyy jo kahdeksas kokopitkä. Odotukset ovat taivaankatossa, sillä suoritusvarman esittäjän parasta levyä vuosiin (Helios/Erebus, 2015) seurasi kiihkeydellään valloittavia keikkoja. Lisäksi signaus Napalmille ja kuoleman julistaminen uuden levyn teemaksi ennakoivat raskaammaksi jalostuneen linjan jatkumista.
Yhtyeen kapellimestarin Torsten Kinsellan piano-ja kitarakujertelut ovat yhä kaiken keskiössä. Ne raottavat ajoittaisen ambienthälyn aikaansaamaa verhoa, joka repeää pitimistään, kun ukkosmaisten särösävelten hidas jyrähtely osuu kohdalle. Niels Kinsellan basso toimii melodisena taustapulssina, ja säästeliäästi vastuuta saava luottorumpali Lloyd Hanney antaa herkälle äänimaisemalle tarvittaessa tyylitajuista tukea.
Vaikka levylle mahtuu jonkin verran kuluneenkuuloista näpertelyä, ilmaisua on venytetty ilahduttavasti uusiin suuntiin. Paitsi että kitarat ovat edellislevyäkin särmikkäämpiä, tuoreita kokeiluja kuullaan myös keveämpien äänileikkien osalta. Origins-levyn (2013) itsetarkoitukselliseen kokeellisuuteen ei sentään vajota, vaan Medean kaltainen kappale on kaikkine yksityiskohtineen luonnollinen ja ehyt läpileikkaus yhtyeen urasta.
Muutenkin tuokiokuvista on siirrytty yhä pidempikestoisempiin ja kokonaisvaltaisempiin sävellyksiin. Ne ovat maltillisuudestaan huolimatta vapautuneempia ja kehkeytyvät yllättävästi hiipivin mutta loogisin tavoin. Toisaalta juuri alkupisteessä, ajan ollessa pysähtyneimmillään, tunnelma on usein ahdistavin.
Epitaph on kaikin puolin God Is an Astronautin synkin levytys. Kinsellan veljesten kipparoima post-rockin suunnannäyttäjä ammentaa yhä monipuolisemmasta arsenaalista siveltimiä omaa kauneuden kuplaansa silti puhkomatta. Näissä käsissä kuolema ja kauneus ovatkin kuin luodut toisilleen.